Sosiaalipsykologi Leon Festinger esitteli 1950-luvun lopulla niin kutsutun kognitiivisen dissonanssin teoriansa. Festingerin oletetaan teoriallaan pyrkineen tarjoamaan yksilötason selityksen sille, miksi uskomukset ja näkemykset tapaavat yhdenmukaistua ihmisryhmien sisällä. Teorian mukaan ihminen tuntee kognitiivista dissonanssia eli eräänlaista epämiellyttävää psyykkistä jännitettä tai painetta, mikäli hänen käsityksensä ja uskomuksensa joutuvat keskenään ristiriitaan.
Epämiellyttävänä koettu psyykkinen jännite saa yksilön muokkaamaan sisäisiä uskomuksiaan ja näkemyksiään siten, että ristiriita niiden välillä katoaa. Yksilön sisäisten ristiriitojen lähteenä toimii hänen ympäristönsä, ennen kaikkea sosiaalinen eli toiset ihmiset uskomuksineen ja käsityksineen. Erityisesti tärkeitä elämänalueita koskettavat, äkilliset, suuret muutokset ovat omiaan tuottamaan kognitiivista dissonanssia ihmiselle.
Noin vuosi sitten alkanut Venäjän hyökkäys Ukrainaan näyttäytyi enemmistölle suomalaisia äkillisenä ja yllättävänä tapahtumana, jonka merkityksen valtiovalta ja media kiiruhtivat pian kansalaisille tulkitsemaan. Tapahtumien selitykseksi tarjottiin Venäjän ja erityisesti Putinin arvaamattomuutta ja hulluutta, joiden seuraavaksi kohteeksi Suomi ja koko länsimainen demokratia on vaarassa joutua. Voimakkaan kognitiivisen dissonanssin ja pelon vallassa on ymmärrettävää tarttua valmiiksi pureksittuun selitykseen.
On turvallisuuden tunnetta tuottavaa ajatella, ettei kaikki muutu. Tästä syystä on oikeastaan luontevaa, että luottamus ja usko paitsi presidenttiin ja pääministeriin myös valtion mediaan on kasvanut. Rauhallinen rinnakkain elo Venäjän kyljessä on muuttunut äkisti peloksi ja vihaksi, mutta meillä on sentään valtiovalta ja Yle, jotka tietävät, miten maailma makaa, ja pitävät meidät turvassa! Vaikka ”virallisen” selityksen ja tulkinnan saaminen lienee lievittänytkin kognitiivista dissonanssia monen kohdalla, jäi ilmaan epämiellyttävä riitasointu. Osa ihmisistä kieltäytyi tarjottuun tahtiin marssimisesta ja tulkitsi tilanteen toisin. Nämä ihmiset kiiruhdettiin leimaamaan venäjämielisiksi putinisteiksi, joiden vaikuttimena on joko sinisilmäinen tyhmyys tai pahuuden sävyttämä maanpetturuus. Yhtä kaikki, kanssaihmisten päinvastaisen ajattelutavan itsessä aiheuttama kognitiivinen dissonanssi täytyi ratkaista jotenkin.
Tilanteen toisessa tulkinnassa Venäjän hyökkäys ei ollut niinkään yllätys, vaan vuosien mittaisen tapahtumaketjun pelätty, joskin ounasteltu lopputulos. Selitykseksi toisin tulkitseville ei kelvannut sen enempää Putinin kuin kenenkään muunkaan ”hulluus”. Maailma on tätä monimutkaisempi. Kognitiiviselta dissonanssilta ei kuitenkaan välty toisin tulkitsevakaan. Rauhallisena ja turvallisena näyttäytynyt naapuruus on vaihtunut pelkoon siitä, että valtiovaltamme päätöksineen saattaa meidät sotaan suurvaltanaapurimme kanssa – sanan perinteisessä merkityksessä. Kaikissa muissa merkityksissähän sota on ollut käynnissä miltei vuoden. Tilanteen toisin tulkitsevat pyrkivät niin ikään lieventämään dissonanssiaan jotenkin. Helppo ratkaisu on valtavirtanäkemysten omaksuneiden leimaaminen sinisilmäisiksi lampaiksi, joiden tuen avulla päättäjämme meidät kaikki tapattavat. Mutta ihminen on tätä monimutkaisempi.
Kuten minkä tahansa epämiellyttävän psyykkisen kokemuksen, myös kognitiivisen dissonanssin kanssa voi elää ja sen vaikutuksia omaan hyvinvointiin voi pyrkiä lieventämään. Tilanteessa, jossa ihminen on kyvytön poistamaan psyykkistä hankaluutta ja tuskaakin aiheuttavia tekijöitä, on usein mahdollista pyrkiä lisäämään näiden ”vasta-aineita”. Vasta-aineina toimivat esimerkiksi kokemusten jakaminen samoin kokevien kanssa, arjen jatkumisesta huolehtiminen ja merkityksellisyyden löytäminen muuttuneessa tilanteessa. Tärkeää on, ettei jää yksin.
