EU:n Eurooppa-neuvoston maaliskuisessa kokouksessa, jossa Suomea edusti kokoomuslainen pääministeri Petteri Orpo, päällimmäiseksi aiheeksi nousi Ukrainan tukeminen ja Unkarin suhtautuminen Ukrainan avokätiseen tukemiseen.
Eurooppa-neuvosto ei tee varsinaisia päätöksiä, vaan antaa ohjaavia päätelmiä, jotka kuuluvat sektoriministereille. Nyt kyse oli 90 miljardin euron lainasta, josta 60 miljardia euroa Ukraina voi käyttää ”puolustushankintoihin”. Loppu 30 miljardia on ”makrotaloudellista tukea” Ukrainalle. Laina Ukrainan on tarkoitus maksaa takaisin Venäjältä perimillään sotakorvauksilla, joita se kaikella todennäköisyydellä ei koskaan saa.
EU:n jäsenmaat ovat toistaiseksi antaneet suoraa tukea Ukrainalle jo runsaat 193 miljardia, joten uusin 90 miljardin lainapaketti on huomattavan suuri. Koska Ukraina ei mitä todennäköisimmin tule koskaan maksamaan lainaa takaisin, on puhuttava suorasta tuesta. Jättituki rahoitetaan EU-komission ottamalla velalla, josta Suomen laskennallinen vastuu olisi 1,4 miljardia euroa.
Lainajärjestely vaatii Euroopan unionin neuvostossa yksimielisen päätöksen. Koska Unkari kieltäytyy kategorisesti hyväksymästä tällaista järjestelyä eikä Unkarille ole tulossa suoria vastuita lainasta, sitä arvostellaan nyt kovin sanoin ”jarruttamisesta”.
Unkari on demokratia vain, jos se äänestää EU-eliitin toiveiden mukaisesti
”Jarrutus” on Suomen mediassa liitetty huhtikuisiin Unkarin vaaleihin, joissa pääministeri Viktor Orbánin toivotaan häviävän ja EU-myönteisen hallituksen nousevan valtaan. Valtamedia on jo vuosia vakuuttanut, ettei Unkari ole demokratia vaan korkeintaan kleptokratia. Kaiken arvostelun alapuolelle vajosi 28.3.2026 Helsingin Sanomat, joka kuvasi Orbánia ”änkyräksi”. EU-mielinen valtamedia on puolensa valinnut ja kunnioittaa demokratiaa nimittelemällä henkilöitä, jotka eivät jaa suomalaisen valtamedian euforista eurounelmaa.
Yrittäessään vaikuttaa Unkarin huhtikuussa pidettäviin vaaleihin media ja muutkin toimijat samalla tunnustavat Unkarin vaalijärjestelmän legitimiteetin. Valtamedian olisi nyt korkea aika päättää, myöntääkö se Unkarin olevan maa, jossa valta voi vaaleilla vaihtua vai onko Ukraina diktatuuri siksi, että siellä on demokraattisesti äänestetty ”vääriä” poliitikkoja?
Maahanmuuttopolitiikka on ollut eräs eniten huomiota herättäneitä aiheita. Sen nojalla Unkaria on myös arvosteltu. Maa on valmistautumassa vaaleihin ja vaalitulokseen on pyritty vaikuttamaan monin eri tavoin erityisesti EU:n toimesta. Ei ole sattumaa, että EU-parlamentti hyväksyi juuri viime viikolla uutta, radikaaliksikin kuvattua maahanmuuttolainsäädäntöä, joka mahdollistaa jopa palautuskeskusten perustamisen EU:n ulkopuolelle.
Euroopan parlamentin suurimman ryhmän eli kristillisdemokraattisen kansanpuolueen EPP:n puheenjohtaja Manfred Weber myönsi Saksan televisiossa, että yksi syy tiukan palautuskeskukset sisältävän maahanmuuttopaketin hyväksymiselle Euroopan parlamentissa 26.3.2026 oli halu vaikuttaa Unkariin ja osoittaa, että EU toimii asiassa. Samalla Orbánin EPP:ssä oleva EU-myönteinen kilpailijapuolue Tisza sai esittää maahanmuuton tiukennukset omana voittonaan. Weber myös nosti esiin Puolassa kiihtyneet puheet maan EU-erosta, joita tiukemmalla maahanmuuttolainsäädännöllä halutaan vaimentaa.
Saksassa kyseinen EU-parlamentin äänestys on herättänyt paljon porua, sillä Vaihtoehto Saksalle-puolue AfD esitti äänestyksen todisteena oikeistovoimien yhteistyöstä EU-parlamentissa. Saksalainen CDU-puolue, joka myös on osa EPP:tä, on kiistänyt kovasanaiset syytökset yhteistyöstä AfD:n kanssa ja ns. ”palomuurin” rikkomisesta. ”Palomuurilla” tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan kaikki saksalaiset puolueet niin liittopäivillä kuin osavaltiopäivillä ovat johdonmukaisesti kieltäytyneet kaikesta yhteistyöstä AfD:n kanssa.
Suomessa vaaditaan Unkarin EU-eroa
Europarlamentaarikko Aura Salla (kok.) vaati äskettäin (20.3.) Unkarin erottamista Euroopan unionista. Hän esitti erottamista, vaikka tietää hyvin, ettei EU-maata voi erottaa. Maan on erottava itse. Julkisuus esitykselle oli kuitenkin taattu.
Unkarin erottamista EU:sta esittivät jo noin vuosi sitten myös perussuomalaisten Laura Huhtasaari ja vasemmistoliiton Li Andersson. Perussuomalaisista on tullut niin ”salonkikelpoinen”, että aiemmin Orbánia julkisesti kehunut puolue on tätä nykyä allerginen Unkarin kansallisia etuja puolustavalle pääministerille.
Erottamisvaatimukset herättävät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ensimmäinen kysymys on, että jos kerran jäsenmailla on Euroopan unionin neuvostossa äänioikeus ja kun aikanaan on päätetty, että tietyt päätökset vaativat yksimielisyyttä, niin miksi Unkari tai muu jäsenmaa ei saisi käyttää äänioikeuttaan?
Onko äänioikeus vain koriste, jota voi käyttää vain silloin kun se sopii EU-eliitille? Eikö demokraattisuuttaan kehuva EU kestä demokratiaa ja sitä, että sopimusten edellyttämästä yksimielisyysvaatimuksesta pidetään kiinni?
Suomalaiset poliitikot paljastavat itse asiassa samalla sen, etteivät he ymmärrä yksimielisyysvaatimuksen tarkoitusta. Vaatimus on olemassa nimenomaan sen varalta, että herkissä asioissa enemmistö jäsenmaista ei kävele yhdenkään jäsenmaan yli. Vaikka Suomi maana on valmis uhraamaan viimeisenkin siemenperunan EU:n alttarille, on silti mahdollista sekin, että Suomi haluaisi joskus käyttää veto-oikeuttaan kansallisten etujen puolustamiseksi.
Kannattaa muistaa, että myös YK:n turvallisuusneuvostossa pysyvillä jäsenmailla on veto-oikeus. Käytäntö ei ole siis tavaton ja sille on vankat perustelunsa.
On hyvä myös muistaa, että Puola oli aiemmin Unkarin tavoin EU:n hampaissa, mutta maan ongelmat oikeusvaltiokysymyksissä ”haihtuivat” pois heti maan hallituksen vaihtuessa, kun Puolasta tuli poliittisesti ”oikeita päätöksiä” tekevä ja ”oikein äänestävä”. Yhtäkkiä pahis olikin hyvis.
Orpolle kansallisten etujen ajaminen on sietämätöntä
Pääministeri Orpo kuvaili 19.3.2026 STT:lle Orbánin toimintaa ”sietämättömäksi”. Jatkuva EU- jäsenmaksujen sekä Suomen vastuiden kasvu eivät sitä vastoin Orpolle sen paremmin kuin perussuomalaisten valtiovarainministerille Riikka Purrallekaan ole sietämättömiä. Ne tuntuvat maistuvan oikein hyvin.
Suomessa yksimielisyysvaatimuksen poistovaatimusta on perusteltu monilla eri syillä. Ennen kaikkea sitä on perusteltu halulla keskittää valtaa EU:lle. Se on ollut Suomessa yli puoluerajojen hyväksytty tavoite, jota pääministeri Paavo Lipponen (sd.) aikanaan perusteli myös sillä, että EU:n itälaajeneminen olisi sen jälkeen helpompaa. Halu siirtää valtaa EU:lle on siis pysyvä, perustelut vain vaihtuvat.
Unkari on ollut jo pitkään silmätikkuna, koska se ei ole ollut riittävän kuuliainen ja tottelevainen harjoittaessaan omaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja pyrkiessään rakentamaan suhteita kaikkiin ilmansuuntiin.
Suomalaisten valtapuolueiden pöyristyminen on kuitenkin hyvin valikoivaa. Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin uhittelusta Grönlantia vastaan suurin piirtein vaiettiin ja Venezuelan presidentin Nicolás Maduron kidnappauskin kelpasi hyvin. Eikä kyyneltäkään vuodatettu, kun pitkälle toista sataa iranilaislasta tapettiin Yhdysvaltain iskussa kouluun.
Unkarin potkimiseen suomalaispoliitikoilta tuntuu riittävän energiaa loputtomasti. Ja jopa Trumpkin kelpaa nyt, kun hänestä on tullut sotaisampi. Aiempi, sotilaallisia interventioita vastaan puhunut Trump ei sitä vastoin ollut Suomen päätöksentekijöiden suosiossa.
Suomi maalaa itsensä nurkkaan
Suomi on ajamassa itseään nurkkaan, sillä kovan velkaantumisen ja työttömyyden päälle Suomi on valmis kaatamaan Ukrainaan rajattomasti rahaa sekä maksamaan millaisia EU-jäsenmaksuja tahansa. Suomen ajama EU:n laajeneminen on kallis paukku, jota maksetaan vuosikymmeniä, varsinkin, jos Ukraina hyväksytään unionin jäseneksi.
Ulkopoliittisesti Suomi on tilanteessa, jossa se ei halua pitää juuri minkäänlaisia suhteita Venäjään, hyväksyy vain keskinkertaiset suhteet Kiinaan, mutta sallii vaarallisen riippuvuussuhteen Yhdysvaltoihin. Trumphan ei toimi yksin, vaan hänen toimintansa on Yhdysvaltain talouseliitin hyväksymää.
Jopa tasavallan presidentti Alexander Stubb on joutunut myöntämään, että ”globaali länsi on jakautunut” (Verkkouutiset 22.3.2026) ja, että ”USA ei ole enää hyväntahtoinen suurvalta”. Ei ole selvää, mistä Stubb on historian tuntemuksensa ammentanut, mutta suurvaltapolitiikka ei ole koskaan ollut ”hyväntahtoista” eikä varsinkaan Yhdysvaltain politiikka. Mihinkähän ”hyväntahtoisuuteen” Stubb viittaa?