Kahden Yhdysvaltain presidentin ulkoministeri ja pitkäaikainen ulkopoliittinen vaikuttaja Henry Kissinger totesi: ”Stalin oli hirviö, mutta kansainvälisissä suhteissa mitä suurin realisti, kärsivällinen, terävä-älyinen ja leppymätön.”
Jokainen valtio tarvitsee sankarinsa. Meillä Suomessa talvi- ja jatkosodasta on kerrottu niin monia ”voitokkaita” tarinoita, puolustussotana, torjuntavoittona, erillissotana jne. Ja vaikka historiatiede on ne kaikki todennut vääriksi, sankaritarinat elävät edelleen. Tästä syystä on syytä tarkastella Josef Stalinin aikaisen Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa nousemalla suomalaisen hegemonian yläpuolelle.
Stalinin ulkopolitiikka jäi Winston Churchillin aloittaman kylmän sodan varjoon. Churchill oli keskeinen henkilö toisen maailmansodan osapuolijaossa, mutta hävitessään vuonna 1945 vaalit ja menettäessään pääministerin paikan, hän käänsi kelkkansa. Antifasistinen rintama hajosi.
Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa arviossa olisi hyvä muistaa Stalinin sodan jälkeinen linja. Tästä kirjoittaa historioitsija Eric Hobsbawm, jonka teokseen ”Äärimmäisyyksien aika” kirjoituksessani pääasiassa tukeudun.
Neuvostoliiton kommunistisella puolueella oli ehdoton auktoriteetti kommunistisiin puolueisiin kautta maailman. Niissä herätti hämmennystä Stalinin linjaus, jonka mukaan sodanjälkeisen politiikan tulee jatkua sekä kansainvälisesti että kunkin maan sisällä kattavan antifasistisen liiton piirissä.
Neuvostoliitto toisin sanoen toivoi, että kapitalistinen ja kommunistinen järjestelmä jatkaisi rinnakkaiseloa ”tai pikemminkin symbioosia”.
Stalin vastusti vallankumouksia. Hän vastusti mm. Jugoslavian, Albanian ja sittemmin Kiinan kommunistisia vallankumouksia. Stalin kehotti Jugoslavian kommunisteja säilyttämään monarkian ja kehotti Britannian kommunisteja vastustamaan Churchillin kokoomushallituksen hajottamista.
Stalinin kanta oli niin johdonmukainen, että se merkitsi pysyviä jäähyväisiä maailmanvallankumoukselle. Hän todisti tämän jo vuonna 1943 hajottamalla Kominternin ja hajottamalla niskoittelevan Yhdysvaltain kommunistisen puolueen vuonna 1944.
Suomeen Stalin suhtautui erityisellä myötätunnolla. Kun Franklin D. Roosevelt ja Churchill pitivät itsestään selvänä, että Neuvostoliitto ottaa sodan jälkeen Suomen, Stalin ei tähän suostunut.
Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittu YYA-sopimus noudatti tätä antifasistista linjaa. Vaikka Suomi oli taistellut natsi-Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan, halusi Stalin noudattaa pehmeää linjaa Suomea kohtaan. Sotakorvaukset pikemmin nostivat Suomen teollisuuden nykyaikaan kuin verottivat Suomea taloudellisesti. Sotakorvaukset olivat määrältään samansuuruiset kuin 1990-luvun alun pankkikriisistä koituneet kustannukset.
Venäjän ulkopolitiikka on koko sen olemassaolon ajan noudattanut samaa linjaa. Sille on ollut tärkeää, että sen läntiset naapurivaltiot ovat olleet ystävällisiä. Tästä syystä Suomen yksipuolinen tosiasiallinen irtautuminen sen ja Venäjän välisestä vuonna 1992 solmitusta Naapuruussopimuksesta on ollut sille valtava pettymys.
Jussi Särkelä on Suomen Uusi Strategia-yhdistyksen puheenjohtaja ja Naapuriseuran hallituksen jäsen.
1 kommentti julkaisuun “Stalinin antifasistinen ulkopolitiikka”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
YYA-sopimus on ollut paras sopimus, mitä Suomi on tehnyt sotien jälkeen Venäjän kanssa. Sopimuksen jälkeen Suomi nousi jaloilleen ja sopimus hyödynsi molempia osapuolia.
Mitä sitten tulee Suomen ja Venäjän johtajien keskinäisiin suhteisiin, niin Kekkosen aikana suhteet olivat erittäin hyvät. Koiviston ja Halosen aikana hyvät. Ahtisaari aloitti suhteiden hieromisen enemmän länteen, jota Niinistö sitten jatkoi, kuitenkin otti vastaan Putinin. Sitten suomalaiset saivat sen minkä ovat ansainneet eli Alexander Stubbin. Tämä vaihe on pohjanoteeraus Suomen historiassa, ainakin toistaisesti. Riippuen siitä kuka on seuraava, niin sitten nähdään onko Suomen vielä olemassa vai ei.