Kansanedustaja Päivi Räsäsen saama tuomio kiihottamisesta kansanryhmää vastaan nosti kohun, jossa suurinta roolia näytteli asiantuntemattomuus. Pöyristyttävintä oli se, että monet kansanedustajat, joiden tehtävänä on laatia lakeja, eivät erottaneet edes sanan- ja mielipiteenvapautta. Siksi Räsäsen tapauksesta käytyä keskustelua oli vaikea seurata ilman myötähäpeää jopa kansanedustuslaitosta kohtaan.
Langettavan tuomion tultua ilmi, monet huusivat sananvapauden perään. Hoettiin aiemminkin kuultua väitettä, ettei ”Suomessa saa sanoa enää mitään” ja nyt ”jopa raamatun siteeraaminen on kiellettyä”.
Huutajat eivät voi olla enempää väärässä, sillä Suomessa nimenomaan saa sanoa mitä tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa. Tämän mahdollistaa jo perustuslakimme. Mutta milloin vihapuhe tulee rangaistavaksi, siitä päättää oikeus, mutta sekin vasta oikeuskäsittelyn jälkeen. Toisin sanoen, kaikkea saa sanoa, mutta omalla vastuulla!
Mielipiteet tukahdutettu
Sananvapautta siis on, mutta sitäkin tärkeämpi eli mielipiteenvapaus Suomessa on tukahdutettu. Selvimmin tämä tulee esille keskusteltaessa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, jossa valtavirrasta poikkeavat näkemykset painetaan järjestelmällisesti pinnan alle. Yksi tämän mahdollistavista mekanismeista on vuonna 2014 perustettu Mediapooli, josta Heikki Poroila kirjoitti 7.3.2026 Naapuriseuran sanomissa tarkemmin. Hän luonnehti Mediapoolia ”rauhanajan mielioloja tarkkailevaksi ja mediaa ohjailevaksi sensuurilaitokseksi”.
Se, miksi valtamedia voi toimia näin, johtuu tietenkin mediayhtiöiden omistuspohjasta. Siksi on luonnollista, että sisältökin vastaa omistajiensa yhteiskunnallisia ja poliittisia näkemyksiä. Mitä toimituksiin ja toimittajiin tulee, siinä pätee tuttu lause: ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”.
Sakea seitti
Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Vaikeasti hahmoteltavasta ongelmasta saa hyvän käsityksen lukiessa Journalistin ohjeita, joiden pitäisi ohjata toimitusten työtä alusta loppuun.
Kuinka hyvin valtamediassa mm ”toimituksellista sisältöä koskevat ratkaisut tehdään journalistisin perustein” tai ”pidetään velvollisuutena pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen”.
Jokainen on voinut havaita, etteivät toimittajat piittaa edes omista ohjeistaan. Se mikä menneinä vuosikymmeninä oli journalisteille pyhää ja itsestäänselvyys, on tänään vain pelkkä paperi, joka ei ole enää ”tätä päivää” eikä vastaa ”nykytodellisuutta”.
Ongelman monimutkaisuutta voi kuvata sakeaksi seitiksi, jota on punottu yllemme vähä vähältä sekä sisältä että ulkoa käsin. Ulkopuolisista vaikuttajista esimerkkeinä ovat Mediapooli ja poliittinen ilmapiiri, sisäisenä tekijänä vaikuttavinta on puolestaan toimittajien, osin ehkä pelkoonkin perustuva itsesensuuri.
Ylen mystinen rooli
Yle on kansalaisille eittämättä tärkein media, ja siksi sen roolia on tarkasteltava toisesta näkökulmasta kuin kaupallisia yhtiöitä. Sitä ei omista pääoma, se toimii eduskunnan alaisuudessa ja sillä on sen valitsemat hallintoelimet. Voisi siis luulla, että kaikki on kunnossa.
Näin ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, nimenomaan ”kansan omistamana” laitoksena Ylestä on tullut kaikkein räikeimmin mielipiteenvapautta tukahduttanut mediayhtiö. Ylessä kukkii kuten pitääkin kulttuuri, urheilu ja viihde, mutta sen kaikkein tärkeimmässä, uutis- ja ajankohtaistoiminnassa ovat kaikki mahdolliset rajoitukset. Toimintaa leimaa manipulointi jopa siinä määrin, että jatkuessaan useita vuosia voidaan puhua jo aivopesusta!
Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan ytimessä on Venäjän ja nyttemmin myös Kiinan taholta tulevien uhkakuvien ylläpito. Se taas luo oman ulottuvuuden mm. talouspoliittiselle keskustelulle, josta siitäkin on riisuttu mielipiteenvapaus; on vain yksi totuus ”leikkausten välttämättömyys.”
Ylen integroituminen valtaa pitävien politiikkaan ilmenee konkreettisesti mm. siinä, että leikkauksista toimittajat ovat jättäneet rauhaan vain puolustusvoimat, vaikka miljardien asehankinnat uhkaavat jo hyvinvointivaltion perusteita.
Ylen uutis- ja ajankohtaistoimintaa voidaan luonnehtia korruptoituneeksi journalismin mätäpaiseeksi, josta tarkempi analyysi odottaa tekijäänsä.
Kuva: AI-kuva.