Kansanedustaja Päivi Räsäsen saama tuomio kiihottamisesta kansanryhmää vastaan nosti kohun, jossa suurinta roolia näytteli asiantuntemattomuus. Pöyristyttävintä oli se, että monet kansanedustajat, joiden tehtävänä on laatia lakeja, eivät erottaneet edes sanan- ja mielipiteenvapautta. Siksi Räsäsen tapauksesta käytyä keskustelua oli vaikea seurata ilman myötähäpeää jopa kansanedustuslaitosta kohtaan.
Langettavan tuomion tultua ilmi, monet huusivat sananvapauden perään. Hoettiin aiemminkin kuultua väitettä, ettei ”Suomessa saa sanoa enää mitään” ja nyt ”jopa raamatun siteeraaminen on kiellettyä”.
Huutajat eivät voi olla enempää väärässä, sillä Suomessa nimenomaan saa sanoa mitä tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa. Tämän mahdollistaa jo perustuslakimme. Mutta milloin vihapuhe tulee rangaistavaksi, siitä päättää oikeus, mutta sekin vasta oikeuskäsittelyn jälkeen. Toisin sanoen, kaikkea saa sanoa, mutta omalla vastuulla!
Mielipiteet tukahdutettu
Sananvapautta siis on, mutta sitäkin tärkeämpi eli mielipiteenvapaus Suomessa on tukahdutettu. Selvimmin tämä tulee esille keskusteltaessa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, jossa valtavirrasta poikkeavat näkemykset painetaan järjestelmällisesti pinnan alle. Yksi tämän mahdollistavista mekanismeista on vuonna 2014 perustettu Mediapooli, josta Heikki Poroila kirjoitti 7.3.2026 Naapuriseuran sanomissa tarkemmin. Hän luonnehti Mediapoolia ”rauhanajan mielioloja tarkkailevaksi ja mediaa ohjailevaksi sensuurilaitokseksi”.
Se, miksi valtamedia voi toimia näin, johtuu tietenkin mediayhtiöiden omistuspohjasta. Siksi on luonnollista, että sisältökin vastaa omistajiensa yhteiskunnallisia ja poliittisia näkemyksiä. Mitä toimituksiin ja toimittajiin tulee, siinä pätee tuttu lause: ”kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”.
Sakea seitti
Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Vaikeasti hahmoteltavasta ongelmasta saa hyvän käsityksen lukiessa Journalistin ohjeita, joiden pitäisi ohjata toimitusten työtä alusta loppuun.
Kuinka hyvin valtamediassa mm ”toimituksellista sisältöä koskevat ratkaisut tehdään journalistisin perustein” tai ”pidetään velvollisuutena pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen”.
Jokainen on voinut havaita, etteivät toimittajat piittaa edes omista ohjeistaan. Se mikä menneinä vuosikymmeninä oli journalisteille pyhää ja itsestäänselvyys, on tänään vain pelkkä paperi, joka ei ole enää ”tätä päivää” eikä vastaa ”nykytodellisuutta”.
Ongelman monimutkaisuutta voi kuvata sakeaksi seitiksi, jota on punottu yllemme vähä vähältä sekä sisältä että ulkoa käsin. Ulkopuolisista vaikuttajista esimerkkeinä ovat Mediapooli ja poliittinen ilmapiiri, sisäisenä tekijänä vaikuttavinta on puolestaan toimittajien, osin ehkä pelkoonkin perustuva itsesensuuri.
Ylen mystinen rooli
Yle on kansalaisille eittämättä tärkein media, ja siksi sen roolia on tarkasteltava toisesta näkökulmasta kuin kaupallisia yhtiöitä. Sitä ei omista pääoma, se toimii eduskunnan alaisuudessa ja sillä on sen valitsemat hallintoelimet. Voisi siis luulla, että kaikki on kunnossa.
Näin ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, nimenomaan ”kansan omistamana” laitoksena Ylestä on tullut kaikkein räikeimmin mielipiteenvapautta tukahduttanut mediayhtiö. Ylessä kukkii kuten pitääkin kulttuuri, urheilu ja viihde, mutta sen kaikkein tärkeimmässä, uutis- ja ajankohtaistoiminnassa ovat kaikki mahdolliset rajoitukset. Toimintaa leimaa manipulointi jopa siinä määrin, että jatkuessaan useita vuosia voidaan puhua jo aivopesusta!
Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan ytimessä on Venäjän ja nyttemmin myös Kiinan taholta tulevien uhkakuvien ylläpito. Se taas luo oman ulottuvuuden mm. talouspoliittiselle keskustelulle, josta siitäkin on riisuttu mielipiteenvapaus; on vain yksi totuus ”leikkausten välttämättömyys.”
Ylen integroituminen valtaa pitävien politiikkaan ilmenee konkreettisesti mm. siinä, että leikkauksista toimittajat ovat jättäneet rauhaan vain puolustusvoimat, vaikka miljardien asehankinnat uhkaavat jo hyvinvointivaltion perusteita.
Ylen uutis- ja ajankohtaistoimintaa voidaan luonnehtia korruptoituneeksi journalismin mätäpaiseeksi, josta tarkempi analyysi odottaa tekijäänsä.
Kuva: AI-kuva.
16 kommenttia julkaisuun “Sananvapautta vaan ei mielipiteenvapautta”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Jouko Turkka 90-luvulla (Turkka & Turkka, vieraana Paavo Lipponen, Youtube) sanoi seuranneensa kymmenen vuotta Helsingin Sanomien pääkirjoitusten ja valtioneuvoston päätösten ’yhdensuuntautumista’ eikä löytänyt yhtään kohtaa missä lopulta maan hallitus ei olisi tehnyt kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa määrätään. ”Tai päinvastoin”, vastasi Lipponen.
Tiedotusvälineet valmistelevat kansalaisia vastaanottamaan hallituksen päätökset ja parasta olisi, että hallituksen sitten päättäessa jotain, mahdollisimman moni jo olisi tullut johdatelluksi saman suuntaisiin ajatuksiin kuin on tämä hallituksen päätös.
Media esittää seuraajilleen sellaisen kuvan maailmasta ja asioiden tilasta, että hallituksen päätökset vaikuttavat esitetyissä oloissa järkeviltä (sosiaalidemokraattisilta, kokoomuslaisilta jne.) poliittisilta ratkaisuilta.
Tämä on omaa järkeilyäni. Miten kaikki toimii, en tiedä.
Mediapoolin ja järjettömän ulkopolitiikan konsensuksen aika on tietysti oma lukunsa.
Pekka Visurin kirjassa Kosovon sota (2000), otsikon ’Propagandasota’ alla sanotaan seuraavaa: ”Natolle kysymys oli ennen kaikkea laajan liitouman yhtenäisyyden säilyttämisestä. Massiivinen tiedotuskoneisto viritettiin palvelemaan tuota päämäärää, ja liiton jäsenmaiden lehdistön odotettiin myötäilevän hallitusten kantoja. Sama paine ehkä hieman lievempänä kohdistui EU-maiden lehdistöön, koska unioni oli antanut tukensa Natolle. Poikkeavat näkemykset pyrittiin perinteiseen tapaan leimaamaan epäisänmaallisiksi teoiksi, joilla vain vaarannettaisiin tärkeänä pidettyä ’kansainvälisen yhteisön yksimielisyyttä – Nato-maissa jopa omien sotilaiden turvallisuutta – ja annettaisiin vastapuolelle käsiin propagandavaltteja.”
Ja kun oikeudellinen perusta puuttui, oli kannatus Jugoslavian pommittamiselle hankittava serbien demonisoimisella levittämällä perättömiä huhuja heidän tekemisistään.
Korkein oikeus ei omassa raamattu-ratkaisussaan, tai Yhdysvaltojen suurlähetystö omassa lausumassaan, näytä pohtineen sitä vaihtoehtoa, että raamatun nykyinen suomennos on virheellinen ja sensuroitu kuten ovat monet muutkin raamatun kieliversiot olleet jo satoja vuosia.
Solvaus- ja kiihotusrikoksista tuomittu Päivi Räsänen on viitannut korkeimmalle oikeudelle toimittamassaan lausunnossa Suomessa Raamatusta vuonna 1938 käyttöön otettuun sinimustaan suomennokseen eli 88 vuotta vanhaan tekstiin, joka ei vastaa kielenä nykyistä suomen kieltä. Mutta perustuiko vuoden 1938 raamatun suomennos alkuperäiseen hepreankieliseen tekstiin vaiko Vatikaanin sensuroimiin ja muokkaamiin tekstieihin, sitä Räsänen ei kerro.
Yhdysvalloissakin on käytössä kymmeniä erilaisia englannoksia alkuraamatusta, joten tuomioistuimilla on ylivoimainen urakka ottaa selvää, mikä on syntiä ja mikä taas laupeuden työtä.
Korkein oikeus toteaa raamatun suomennoksen jumaluudesta yksikkömuodossa näin: ”Sana ”synti” viittaa sanakirjamääritelmän mukaan uskonnollisena käsitteenä Jumalan tahdon vastaiseen tekoon tai toimintaan.”
Raamatun alkuperäisen hepreankielisin tekstin mukaan synnissä on kysymys jumalten tahdon vastaisesta toiminnasta. Jumalat ovat raamatussa monikossa ”Elohim”.
Alkuperäisessä hepreankielisessä raamatussa jumalat esiintyvät tekstissä satoja kertoja ”elohim”-muodossa, joka on monikollinen ja tarkoittaa jumalia.
Vatikaanissa sitten päätettiin, että on parempi, jos jumalia on raamatussa vain yksi niin kansojen ei tarvitse turhia murehtia ja kysellä piispoilta ja papeilta jumalien tekemisistä. Ranskan johtajana toiminut Napoleon Bonaparte siirrätti aikoinaan Vatikaanin valtaisan arkiston Pariisin tutkittavaksi. Sivutuotteena paljastui, miten Vatikaani sensuroi sadatvuodet raamatun käännökset katollisen kirkon kulloistenkin tarpeiden mukaiseksi. Näinhän Hannu Taanilan mukaan menettely Suomessa ev.lut.kirkko lisälehdillään nykyisen evl.lut.-virsikirjan puhdistuksestaan.
Historiantutkijanakin kunnostautunut fil.tri Mauno Koivisto on todennut sarkastisesti, että katollisissa kirkoissa piispojen ja kardinaalien kannattaa aina kilvoitella paavin virasta, sillä silloin on itse asemassa, jossa voi määrittää mikä on syntiä, mikä ei.
Martti Pelho
Kuopion käräjäoikeuden ex-lautamies virkarikosjutuissa
Saundersfoot
Cymru (Wales)
Teen tässä vertauksen Saksaan. Dirk Pohlmann jota siteerasin kertoi, että julkiset kanavat Saksassa aina ovat olleet tiukassa poliittisessa kontrollissa. Toimittajat tiesivät mitä saa sanoa ja tekivät juttuja niissä puitteissa. Jos vahingossa pääsi jotain kriittistä seulan läpi tiesi se, että juttusi oli viimeinen ja uuden työpaikan haku oli edessä.
Pohlmaan itse sai kenkää kun hän oli tehnyt kuvareportaasin Israelin ydinaseesta. Erikoista siinä tapauksessa oli, että tuli tuplapotkut. Myös päätoimittaja joka oli jutun tarkastanut sai lähteä. On siis luvattomia aiheita ja sitten vielä luvattomampia.
Tässä tulee väistämättä mieleen, Saksasta puheen ollen, että Itä-Saksassa syntyneet ja aikuistuneet näyttäisivät olevan katsomukseltaan tasapainoisempia ja maltillisempia kuin läntiset sukulaisensa. Itä-Saksalla oli suuret puutteensa silläkin mutta ainakin yksi asia näyttäisi onnistuneen paremmin ja se on kasvattaminen sosiaaliseksi laajemmassa ympäristössä.
Päivi Räsästä ei tuomittu mielipiteestä,. vaan tavasta, jolla hän sen esitti (”kansanryhmää vastaan kiihottaen”). Todennäköisesti tuomiossa painoi myös Räsäsen yhteiskunnallinen rooli; kansanedustajana hänen sanomisillaan on suurempi vaikutusvalta kuin meillä taviksilla.
Kaikissa ihmisyhteisöissä rajoitetaan sananvapautta – ja rajoitettaisiin ehkä myös mielipiteen vapautta, jos ajatteluun voitaisiin tehokkaasti puuttua -, on illuusio kuvitella täydellinen sananvapaus epätäydellisten ihmisten yhteisössä. Suomessa ei ole laillista ennakkosensuuria (Mediapooli tavoittelee siksi kattavaa, päätoimittajien varmistamaa itsesensuuria), mutta mihin tahansa julkistettuun ja levitettyyn mielipiteeseen voidaan jälkikäteen reagoida, kuten nyt tapahtui kansanedustaja Räsäsen painotuotteessa esittämille näkemyksille.
Kapitalistisessa markkinataloudessa sanomisen vapautta rajoittaa aina foorumien hallinta. Median omistaja määrää, kuka saa sanoa ja mitä. Sitä vastaan on vaikea pullikoika. Avoin tietoverkko on lisännyt tavallisen kansalaisen sanomisen mahdollisuuksia, mutta vapautta rajoittaa viestien saattaminen isompien ihmisjoukkojen ulottuville. Juuri tästä syystä oikeuslaitos kiinnittää enemmän huomiota kansanedustajan tai pankinjohtajan kuin taviksen mahdollisesti loukkaaviin viesteihini. Mielestäni tämä on aivan oikein. Suuremmasta vallasta tulee seurata suurempi vastuu.
Ehkä noin, mutta on myös väitetty, että kansanedustajalla on ja pitää olla tavallisia kansalaisia laajempi sanan- ja mielipiteen vapaus (en tiedä, perustuuko väite lakiin tai vastaavaan). Liekö kysymys siitä, että politiikassa täytyy voida tuoda vapaasti esiin erilaisia näkökantoja, jotta niitä voidaan julkisesti arvioida ja vertailla, sekä lopulta mittauttaa vaaleissa niiden kannatusta. Tämä ei tietysti toimi sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ei ole monipuolista, vapaata ja rehellistä journalismia.
”Ehkä noin, mutta on myös väitetty, että kansanedustajalla on ja pitää olla tavallisia kansalaisia laajempi sanan- ja mielipiteen vapaus (en tiedä, perustuuko väite lakiin tai vastaavaan).”
Ymmärrykseni mukaan niin kunnallisvaltutettu, kuin kansanedustajakin, ovat osa ”tiimiä” (/ joukkuetta), jolla on yhteisesti sovitut tavoitteet. Puolueet laidasta laitaan (?) edellyttävät heidän edustajiltaan lojaalisuutta noiden tavoitteiden saavuttamiseksi, ja tässä tulee kuvaan n.s. ryhmäkuri. Yleensä pienemmissä asioissa sallitaan ryhmän päätöksistä poikkeava äänestyskäyttäytyminen. JOS puolueita ei olisi, ei olisi myöskään demokratiaa, vaan anarkia.
Lääkärin kuuluisi hoitaa myös mielenhäiriöisiä, miten se sopii hänen pirtaansa? Kuten syyttäjän pitäisi olla katsomatta syytetyn näköön, pärstään!
Aihe koskettaa itse demokratiaa. Demokratian edellytys on, että kansalaiset saavat oikeaa tietoa, jonka pohjalta tehdä valinta. Toimiva demokratia edellyttää myös forumia, jossa kansalaiset voivat vapaasti ilmaista kantansa ja keskustella niistä muiden kanssa. Sellaisia ei enää ole. Milloinkaan tuo ideaali ei ole täydellisesti toteutunut, mutta 1990-luvulle saakka melko hyvin. Yksityisen median yksipuolisuutta tuolloin täydensivät puoluelehdet sekä Yle. Valitettavinta on Yle:n muuttuminen sodan propagandatorveksi. Erityisen paradoksaalista siinä on se, että kansalaiset pakotetaan maksamaan siitä, että heille syötetään disinformaatioita.
Jos asia sanottaisiin suoraan, niin se menisi jotensakin näin: Suomen valtamedia, poliitikot ja ns. asiantuntijat ovat syyllistyneet yhteistuumin sovittuun, syystemaattiseen ja pitkään jatkuneeseen kiihottamiseen kansanryhmää (venäläisiä) vastaan. Joku voisi muotoilla saman lakitermein.
Minusta koko tämä ”kiihottaminen kansanryhmää vastaan” on epäonnistunutta lainsäädäntöä. Sen ainoana tarkoituksena näyttää olevan hiljentää eri mieltä olevat ja toisinajattelijat. Toiseen henkilöön kohdistuvan loukkaavan puheen kieltävä kunnianloukkauslaki Suomessa (jo ennen Suomea) on ollut jo 1700-luvulta lähtien. Sitä on sen jälkeen vain muokattu ajantasaiseksi. Ei tarvita enää toista samanlaista lakia.
Toisaalta lakia ”kiihottaminen kansanryhmää vastaan” sovelletaan näköjään valikoivasti. Esimerkiksi eduskunnan puhemiehen ja entisen pääministerin kiihottaessa mediassa kaikkia venäläisiä (ei vain kansanryhmää) vastaan käyttäen mm. sanoja ”venäläiset pitäisi tappaa” ei nostettu edes syytettä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.
No niin. En erityisemmin pidä Halla-ahosta enkä Räsäsestä, mutta näin vain tuli puolustettua heitä saamistaan tuomioista. Halla-aho olisi toki ansainnut tuomion kiihottamisesta venäläisiä vastaan – ainakin jos olisi noudatettu lakia.
Mielenkiintoista tuomiossa on se, että uskonnolliset ilmaisut homoseksuaalisuudesta (”synti ja häpeä””) eivät saaneet tuomiota kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, vaan asiatyyliset ilmaisut ”kehityshäiriö” ja ”seksuaalinen poikkeavuus”. Näitä sanoja käytettiin ennen lääketieteen piirissä, mutta nyt ne katsotaan vanhentuneiksi. Oikeus vältti tällä valinnalla tilanteen, että Raamatun siteeramisesta tulisi rikollista.
Itseäni hämmästyttää ajatus, että homoseksuaalisuuteen olisi vain yksi ainoa syy: ”born this way”. Elämänkokemuksen perusteella näyttää siltä, että homoseksuaalisuus voi syntyä monista seikoista, myös traumaattisista, tai olla synnynnäistä. Jo yhden pornokuvan näkeminen pikkulapsena voi häiritä seksuaalista kehitystä.
Olisin ymmärtänyt tuomion paremmin, jos Räsänen olisi vaatinut valtamediassa näkyvästi huomiota ajatuksilleen, koska varmasti ajatus kehityshäiriöstä loukkaa homoseksuaaleja ihmisiä, ymmärrettävästi.
Mutta hänen kirjoituksensa olivat uskonnollisessa julkaisussa ja hänen omalla fb-sivullaan. Minusta uskovaisten pitäisi saada keskustella omassa mediaympäristössään oman uskomusjärjestelmänsä pohjalta. Nyt sekulaari maailmankuva jyräsi uskonnollisen maailmankuvan lain voimalla. Pidän sitä epäterveenä ilmiönä.
Räsästä on moitittu lääketieteen konsensuksen rikkomisesta lääkärinä, koska hän puhuu kehityshäiriöstä, vaikka se ei ole tämänhetkistä käsitteistöä. Heikki ”Terhon poika” Pursiainen linjasi tästä ilahduttavan rohkeasti Ylellä: konsensuksia pitääkin rikkoa, se on välttämätöntä kehityksen kannalta. Ja Pursiaisen mielestä kansanedustajan sananvapauden pitää olla laajin mahdollinen, laajempi kuin muiden. Räsästähän on syytetty siitäkin, että kansanedustajan arvovallalla puhuu tämmöisiä. Aika paradoksaalistahan siitä syyttely onkin.
”Näitä sanoja käytettiin ennen lääketieteen piirissä, mutta nyt ne katsotaan vanhentuneiksi.”
Ottamatta kantaa siihen mikä aiheuttaa homoseksuaalisuutta tulee mieleen sellainen näkökulma, että kukapa tutkija tai asiantuntija uskaltaisi nykyään käyttää noita sanoja. Kukaan ei uskalla edes tehdä sellaista tutkimusta, josta voisi seurata ”väärä” johtopäätös eikä sellaiseen mahdollisesti johtavaa tutkimusta kukaan rahoita.
Yleinen mielipide – olkoonpa kuinka manipuloitu hyvänsä – vaikuttaa jopa ratkaisevasti siihen, mitä ja miten tutkitaan ja millaisia tuloksia saadaan. Ajatellaanpa nyt selkeänä esimerkkinä vaikka sitä, että joku tutkisi Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Maalaisjärjelläkin on helppo ymmärtää, että sotilaallisesti liittoutumaton ja naapureihinsa ystävällismielisesti suhtautuva Suomi olisi turvallisin Suomi. Tuollaisen ilmeisen toden johtopäätöksen tuominen esiin tutkimuksessa merkitsisi nykyisen kaltaisessa Suomessa vähintään päätepistettä tutkijan uralle.
Seksuaalisuuden tutkimus on hyvin arvolatautunutta. Setan mielestä lähes kaikki seksuaalinen käyttäytyminen pedofiliaa lukuunottamatta on osa ”luonnollisen seksuaalisuuden” kirjoa.
Seta pitää intersukupuolisuuttakin ”sukupuolen luonnollisena variaationa”, vaikka kyseessä on kehityshäiriö, joka aiheuttaa yksilölle hedelmättömyyden ja usein joitakin liitännäissairauksia. Miksi häiriötä ei saa sanoa häiriöksi edes näin ilmeisessä tapauksessa?
Lääketiede käyttää (toistaiseksi) pedofiliasta käsitettä ”lapsikohteinen seksuaalihäiriö”. Seta on käsitteistössään poistanut ilmaisusta sanan ”häiriö” ja puhuu pedofiliasta pelkästä ”lapsikohteisena seksuaalisuutena”.
Sananvapaudenkin kanssa on vähän ”niin ja näin”. Olen joskus lähettänyt YLE:n sivuilla eriävän mielipiteen sisältävän kommentin, mutta lähes poikkeuksetta se on ”kohteliaasti” torpattu. Liekö YLE enää Eduskunnan radio!
Minulta on torpattu ainakin muutama kymmenen kommenttia jotka olen tehnyt ylen sivule saa haukkua itänaapuria mutta minä kirjoitan asiaa usasta ja israelista myös vasalleista niin tulee bumeranki en ole kohelias muita huomioon ottava ym. kun en hauku Putinia enkä Orbania .
Iltapäivälehtien ja Hesarin ankarasti moderoima keskustelu kommenttipalstoilla antaa virheellisen kuvan kansalaisten ajattelusta. Syntyy harhakuva sataprosenttisen yhtenäisestä kansasta, kun opposition näkemykset eivät pääse julki juurikaan. Luulen, että tällä on suurempi merkitys mielipiteiden kehittymisessä kuin arvataankaan.
Lännen propagandakoneisto toimii täysillä, minkä osoittaa esim. Oscar-palkinnon antaminen venäläisen länsimielisen homonuoren dokumentti-tekeleelle.
Huomasin myös, että jo vuonna 2023 on ilmestynyt draamaelokuva Buchasta, joss syylliseksi asetetaan venäläiset, vaikka kansainvälinen tuomioistuin ei ole vielähään antanut päätöstään.