Lähi-idässäkin kaikki vaikuttaa kaikkeen, historia on voimakkaasti läsnä nykypäivässä. Lankakerä on kuitenkin liian suuri kokonaan purettavaksi, mutta tässäkin yhteydessä on pakko palata Israelin ja Palestiinan konfliktiin, joka on ollut YK:nkin asialistalla viimeistään vuodesta 1947, kun se päätti jakaa brittien mandaattialueen kahteen itsenäiseen valtioon. Toinen olisi pääosin juutalaisvaltio, toinen Palestiinan arabien. Kuten tiedämme, tässä asiassa ei ole edistytty, ja nyt Israel miehittää koko historiallista Palestiinan aluetta, jossa palestiinalaisilla on pienellä Länsirannan alueella päivä päivältä kutistuva rajoitettu itsehallinto.
Erityisesti Yhdysvalloissa mutta myös laajemmin poliittisessa lännessä haluttiin uskoa mielikuvaan, että sivuuttamalla Palestiinan kysymys voitaisiin Lähi-itään aikaansaada rauha ja vakaus. Tämä on osoittautunut kohtalokkaaksi väärinarvioinniksi. Palestiinan kysymys on märkivä haava, joka säteilee laajalle, pitkälti yli Lähi-idän.
Jo presidentti Urho Kekkonen totesi Paasikivi-seuran puheessaan vuonna 1973, että ”mitään pysyvää ratkaisua Palestiinassa ei olekaan saavutettavissa ilman, että Palestiinassa alun perin asuville arabeille tehdään oikeutta.” Hän piti Palestiinan ongelmaa Euroopan syöpänä ja totesi, että ”Israelin militaristiset käsitykset eivät tule johtamaan rauhanomaiseen ratkaisuun Lähi-idässä.”
Puheesta on kulunut jo yli puoli vuosisataa ja Aurajoessa on juossut tänä aikana paljon vettä, mutta analyysi on edelleen mitä ajankohtaisin. Sen mukaisesti jo noin 160 maata on päättänyt tunnustaa Palestiinan valtion. Valitettavasti Suomi ei vielä kuulu tähän joukkoon.
Palestiinan konflikti syntyi 1800-luvun lopulta alkaen paikallisten arabien ja sinne muuttavien juutalaissiirtolaisten välillä taisteluna maan omistuksesta ja sittemmin poliittisesta vallasta eli siitä, kuka hallitsee Palestiinaa. Siinä on myös uskonnollinen ulottuvuus – ovathan Palestiina ja Jerusalem keskeisen tärkeitä kolmelle monoteistiselle uskonnolle, juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille – mutta on tärkeää ymmärtää, ettei kysymys ole pohjimmiltaan uskonnollisesta konfliktista.
Britannialla ja Ranskalla keskeinen vastuu ongelman syntymisessä
On syytä muistuttaa, että siirtomaavaltojen, erityisesti Britannian ja Ranskan, rooli on ollut keskeinen ongelman syntymisessä. Eurooppa ei voi paeta vastuutaan tästä konfliktista aivan naapurissamme.
Palestiinalaistaustainen Rashid Khalidi, Columbian yliopiston emeritusprofessori, on suomeksikin julkaistussa kirjassaan Palestiina – sata vuotta asutuskolonialismia ja vastarintaa 1917–2017 pyrkinyt asettamaan konfliktin historialliseen jatkumoon, osaksi laajempaa kolonisaatiota.
Khalidi näkee, että vuonna 2023 alkanut Gazan sota jälkiseuraamuksineen ja Jordan-joen Länsirannalla voimistuva juutalaissiirtolaisten väkivalta, jota Israelin hallitus aktiivisesti rohkaisee, on osa pitkää jatkumoa. Se markkinoitiin Euroopan valtioille aikoinaan länsimaiden valkoisille langenneella sivistystehtävällä – aivan samoin kuin muutkin kolonisaatiot Afrikassa ja Aasiassa. Natsien hirmuteot antoivat lisäpontta ja lisäsivät ymmärtämystä juutalaisten tavoitteille Palestiinassa.
”Nämä karkotukset olivat osa laajempaa eurooppalaista kehitystä, jossa Itävalta-Unkarin, Saksan, Venäjän ja Osmanien valtakunnan rajamaat monikansallisine väestöineen muutettiin 1900-luvun ensi puoliskolla etnisten puhdistusten ja kansanmurhien näyttämöksi. (…) Palestiina oli osa tätä laajempaa kehitystä kohti kansallisten valtioiden perustamista Itämereltä Välimeren rannikolle”, kirjoittaa israelilainen tutkija Alan Confino.
Kysymys oli todella massiivisista väestönsiirroista. Toinen maailmansota pakotti arviolta 60 miljoonaa ihmistä lähtemään kodeistaan, ja sodan loppuselvittelyissä ehkä 20 miljoonaa eurooppalaista joutui taas muuttamaan. Etnisten ryhmien karkottaminen ja asuttaminen uusille alueille jatkui vuoteen 1948 ja laajeni Euroopan ulkopuolelle, kuten Intiaan ja Pakistaniin, missä tapahtui massiivisia väestön karkotuksia brittien siirtomaavallan päättyessä. Palestiina oli osa tätä kehitystä. Kun maksumiehetkin – Palestiinan arabit – elivät muualla, ei tällainen hanke juuri omantunnon tuskia Euroopassa aiheuttanut.
Financial Times-lehden kolumnisti, taloushistorioitsija Adam Tooze katsoo Palestiinan tilanteen tehneen erityislaatuiseksi se, että sionistien voimat eivät riittäneet huomattavasti suuremman palestiinalaisväestön karkottamiseen ja kolonisaatio jäi alun perin vain osittaiseksi. Se on jatkunut sotien ja siirtokuntien perustamisen myötä nykypäivään. Nyt Israel hallitsee koko entistä Palestiinan mandaattialuetta, myös niitä alueita, joille YK päätti vuonna 1947 perustaa itsenäisen Palestiinan valtion.
Yhdessä dosentti Susanne Dahlgrenin kanssa julkaisemamme tietokirjan Muuttuva Lähi-itä maailmanjärjestyksen murtuessa (Atena/Otava, 2025) alkuluku käsittelee laajasti palestiinalaisen nationalismin kehitystä vuoden 1948 katastrofin – nakban – jälkeen, kun suurin osa palestiinalaisista oli joutunut pakenemaan naapurimaihin tai kauemmaksi diasporaan.
Palestiinan vapautusjärjestö PLO – kaikkia palestiinalaisia kokoava voima
Nöyryyttävän tappion kokeneiden pakolaisten keskuudessa alkoi ajan mittaan viritä kansallistunne, joka johti ideologioiltaan varsin heterogeenisten vastarintaliikkeiden syntyyn. Ne liittyivät jäseniksi Palestiinan vapautusjärjestöön PLO:hon, josta tuli kaikkia palestiinalaisia kokoava kattojärjestö. Kaikille niille oli ajan mittaan tunnusomaista vakaumus siitä, että tulevaisuus oli heidän omissa käsissään – arabihallituksiin kun ei ollut luottamista.
Olen varsin läheltä ja henkilökohtaisesti – ehkä tiiviimmin kuin kukaan muu Suomessa – seurannut palestiinalaisten taivalta kohti nykypäivää. Tutustuin jo vuonna 1970 PLO:n johdon edustajiin Kairossa, matkalla eteläiseen Afrikkaan. Ja vuonna 1973 tapasin ensimmäisen kerran Jasser Arafatin. Henkilökohtaisia tapaamisia tuli ajan mittaan kymmeniä, ja voin hyvin sanoa, että ystävystyimme.
Palestiinalaisten poliittinen ajattelu kehittyi 1950-luvulta lähtien niin sisäisen keskustelun kuin ulkoisten realiteettien vaikutuksesta kohti vuonna 1988 tehtyä päätöstä julistaa itsenäinen valtio Israelin rinnalle ja tunnustaa Israelin valtion olemassaolo.
Kaikki eivät tätä linjaa ole koskaan hyväksyneet: Erityisesti Islamistinen liike ja sen järjestöt Hamas ja Islamilainen Jihad ovat edelleen vaatineet Palestiinan valtion perustamista koko historialliseen Palestiinaan. Heidän kirjoissaan se olisi islamilainen. Tosin Hamasin piirissä on jo pidempään ollut valmiutta hyväksyä kahden valtion malli. Tiedän tämän henkilökohtaisestikin keskusteluista Hamasin johtajien kanssa.
Israelin miehityspolitiikan väkivaltaisuus lisääntynyt vuosi vuodelta
Viime vuosina Israelin miehityspolitiikan väkivaltaisuus on vain lisääntynyt. Siinä käytetään apuna laittomasti miehitetyillä alueilla asuvia siirtokuntalaisia, joita on jo yli 700 000. Israelilaiset ja kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt katsovat, että miehitysalueilla toteutetaan apartheid-politiikkaa.
Vuoden 2026 maaliskuun puolivälissä YK raportoi, että miehitetyllä Länsirannalla on vuoden aikana nähty ennennäkemätön palestiinalaisten joukkopako Israelin toimien vuoksi ja seurauksena laittomien siirtokuntien laajentamisesta sekä paikallisväestön kotien tuhoamisesta ja maiden takavarikoinnista. Se herättää YK:n mukaan huolta etnisestä puhdistamisesta.
Hiljattain jopa entinen Israelin puolustusministeri Moshe Yaalon totesi – Länsirannan tilanteeseen viitaten – että juutalaisen ylivallan ideologia, joka on tullut hallitsevaksi Israelin hallituksessa, muistuttaa natsien rotuteoriasta. Kovaa puhetta mieheltä, joka on aikoinaan ollut vastuussa Länsirannan miehityksestä.
Presidentti Donald Trump julisti jokin aika sitten, että hänen viime lokakuussa julkistamansa Gazan tulitaukosopimuksen – tai trumpilaisittain rauhansopimuksen – ensimmäinen vaihe oli toteutettu ja oli aika siirtyä toiseen vaiheeseen. Tämä tuli yllätyksenä kaikille muille, koska yhtäkään ensimmäisen vaiheen sisältämästä asiakohdasta ei ollut toteutettu – paitsi panttivankien vapautus.
Sodan aktiivivaiheen jälkeen Israelin armeija on vahvistanut oikeaksi Gazan viranomaisten luvun 71 000 kuolleesta palestiinalaisesta. Muistissa on, kuinka meilläkin tiedotusvälineissä näitä lukuja pyrittiin saattamaan epäilyttävään valoon puhumalla koko ajan ”terroristijärjestö Hamasin kontrolloimien viranomaisten arvioista.” YK:n mukaan viranomaisten luvut olivat totuudenmukaisia. Eräänlaista piilovaikuttamista – jota voisi luonnehtia myös hybridivaikuttamiseksi – oli myös se, että aina puhuttaessa Hamasista, Hizbollahista ym. järjestöistä niihin liitettiin epiteetti ”terroristijärjestö”.
Toki ne terroritekoja ovat tehneet, kuten monet hallituksetkin – jopa toteuttaneet kansanmurhaa. Mutta esimerkiksi BBC on katsonut, ettei se voi käyttää tuollaisia ilmaisuja. Siksi se on puhunut esimerkiksi Hamasista todeten, että se on järjestö, jonka mm. Yhdysvallat ja Euroopan maat ovat nimenneet terroristiseksi. Ero ei ole ainoastaan semanttinen.
Väkivalta ei ole lakannut Trumpin tulitaukosopimuksella
Väkivalta ei ole vieläkään lakannut, ja sadoittain palestiinalaisia on kuollut tulitauon julistamisen jälkeen. Israel ei ole sallinut kuin osan nälästä ja aliravitsemuksesta kärsivän väestön tarvitsemasta humanitäärisestä avusta, puhumattakaan jälleenrakennuksen aloittamisesta. Suurin osa parimiljoonaisesta väestöstä asuu tuulen riepottamissa teltoissa, sateiden ja sään armoilla. Trumpin esikunta ja pääministeri Benjamin Netanjahu sen sijaan jatkavat suunnittelua Välimeren Rivieran rakentamisesta Gazan hautakumpujen päälle.
Gazaa on syystäkin kutsuttu maailman suurimmaksi ulkoilmavankilaksi, koska se on joka puolelta aidattu häkki. Sitä se on edelleen, nyt vain kooltaan entistäkin pienempi, kun Israelin armeija pitää yli puolta Gazasta hallussaan.
Tästä huolimatta Trump kutsui maailman johtajia ja miljardöörejä perustamaansa ”Rauhanneuvostoon”, jonka tarkoituksena kerrotaan olevan edistää vakautta, hyvää hallintoa ja turvallisuutta konfliktialueella. Elimen toimiala ei rajoitu Gazaan vaan koko maailmaan. Trump on nimennyt itsensä sen elinikäiseksi puheenjohtajaksi, ja hänellä on oikeus nimetä seuraajansa ja ylläpitää veto-oikeutta kaikkiin päätöksiin.
”Rauhanneuvoston” toimeenpaneva komitea kokoaa tuttuja nimiä: ulkoministeri Marco Rubio, josta on tullut Trumpin aggressiivisen ulkopolitiikan keskeinen toimija, Steve Witkoff, Jared Kushner, Tony Blair, Marco Rowan, Ajay Banga (Maailmanpankin johtaja) ja Robert Gabriel.
Kaikki paitsi Blair ovat Yhdysvaltain kansalaisia ja tunnettuja tiiviistä yhteyksistään pääministeri Netanjahuun ja tiukan palestiinalaisvastaisista asenteistaan. Koko hanketta onkin nimitetty ”Trumpin YK:ksi, joka on puhdistettu järjestön peruskirjasta”.
Palestiinalaishallinto jätetty ”rauhanneuvoston” ulkopuolelle
Vaikka Rauhanneuvoston organisaatioryppääseen kuuluu palestiinalaisista koostuva teknokraattinen ryhmä, PLO:lla tai Palestiinalaishallinnolla ei ole osaa tai arpaa tässä hankkeessa. Pääministeri Netanjahu sen sijaan on kutsun saanut. Monella tavalla on palattu Britannian mandaattiaikaan vuosisata sitten. Pääsylippu pysyvästä jäsenyydestä maksaa miljardi dollaria. Toistaiseksi mukaan on tullut vajaa 30 valtiota. Useimmilla ei ole juuri mitään tekemistä Gazan kanssa, vaan motiivina lienee liehitellä Trumpia mm. kaupan tariffikysymyksissä.
Yhdysvallat valmistelee nyt Trumpin tulitaukosopimuksen toisen vaiheen aloittamista. Se sisältää vaikeita kysymyksiä mm. alueen turvallisuudesta, kansainvälisten joukkojen lähettämisestä ja Hamasin aseistariisumisesta. Israelin tärkein julkinen tavoite, Hamasin tuhoaminen, on edelleen toteuttamatta. Liike hallitsee yhä Gazaa – nyt ja pitkään tulevaisuudessakin. Yhdysvaltain käytännön tavoitteena lieneekin ennen kaikkea riisua Hamasin raskaat aseet ja jättää sen poliisivoimille Kalashnikovia pienemmät aseet.
Israelilla ei ole suurtakaan halua edetä Trumpin suunnitelman toiseen vaiheeseen, mutta se ei halua asettua vastahankaan Trumpin kanssa. Netanjahu näkisi mielellään, että koko suunnitelma kaatuisi ja Israel voisi Yhdysvaltain siunauksella jälleen miehittää koko Gazan ja tuhota Hamasin. Tärkeintä Netanjahun laskelmissa on kuitenkin voittaa tänä vuonna tulossa olevat vaalit. Se ohjaa kaikkea hänen toimintaansa.
Gazan tilanne on nyt jäänyt vaille kansainvälistä huomiota siksikin, että Yhdysvaltojen kyky käsitellä kansainvälisiä kriisejä on erittäin rajoittunut. Samat miehet, Witkoff ja Kushner, sukkuloivat neuvottelemassa Gazasta, Ukrainasta, Iranista ja muista kriiseistä ilman sen kummempaa kokemusta. Rajat ovat tulleet jo vastaan.
Mikko Lohikosken kirjoitus on kokonaisuudessaan julkaistu aiemmin Geopoliittisen seuran sivuilla.
Kuva: The White House. Public Domain
Mikko Lohikosken kuva: Atena Kustannus (kuvaa rajattu)