Kun Suomi liittyi Natoon vuonna 2023, päätös ymmärrettiin laajalti välttämättömäksi vastaukseksi silloiseen tilanteeseen ja askeleeksi turvallisuuden lisäämiseksi. Pelotetulkinta turvallisuuden lisäämisestä perustuu mekanistiseen ajattelutapaan: enemmän sotilaallista kykyä tarkoittaa enemmän turvallisuutta. Tässä viitekehyksessä omilla päätöksillä, politiikalla ja sotilaallisilla kyvyillä ei ole vaikutusta muihin tai maailmaan.
Todellisuus on kuitenkin kompleksinen. Suomen linjaukset, Naton laajentuminen, Venäjän reaktiot, kuten myös näitä koskevat tulkinnat ja selittävät teoriat, ovat kaikki osa yhtä kehittyvää, relationaalista prosessia. Ulkopuolista tarkkailupistettä ei ole; tulkinnan ja toiminnan välillä ei ole selkeää eroa. Kaikki on yhteydessä toisiinsa.
Miksi mekaaninen peloteteoria ei toimi
Mekaanisen peloteteorian näkökulmasta Suomen Nato-jäsenyys vahvistaa sotilasliittoa. Suomi tuo mukanaan suuren reserviarmeijan, vahvan alueellisen puolustuksen ja syvällisen asiantuntemuksen pohjoisissa olosuhteissa toimimisesta. Tämä vahvistaa Naton pelotetta, erityisesti sen Venäjän vastaisella rajalla, samalla kun Naton pelote vahvistaa Suomen turvallisuutta. Asetelma vaikuttaa molempia osapuolia hyödyttävältä.
Kuitenkin myös peloteteoriakirjallisuuden sisällä on keskusteltu ja kiistelty pelotteen luonteesta sekä pelotteen mekanismeista ja niiden monimielisyyksistä. Thomas Schellingin ja muiden tutkimusten jälkeen teorian kannattajatkin ymmärtävät, että pelote ei ole materialistis-mekaaninen asia, vaan se on refleksiivinen peli, johon liittyy (rajoitettua tai suppeaa) kommunikaatiota epävarmuuden vallitessa.
Yksi keskeinen tulos on, että jotta pelote olisi uskottavaa, valtioiden on usein näytettävä olevansa valmiita toimimaan irrationaalisesti tai luomaan automaattisia eskalaatiomekanismeja. Mikä tahansa uhkapeli kuitenkin lisää epävarmuutta ja todellisen sodan todennäköisyyttä. Lisäksi sama toiminta voi joko estää tai provosoida kontekstista riippuen. Keskeinen syy on, että valtioiden ja liittoutumien johtajat nojaavat yksinkertaistettuihin mentaalisiin malleihin. He tulkitsevat signaaleja ennakkoluulojen ja aiempien uskomusten kautta, ja usein he näkevät sen, mitä odottavat näkevänsä.
Yhtä olennainen seikka on, että pelote ei pelkästään ”vähennä konfliktia”. Pikemminkin se vaikuttaa siihen, missä ja miten konfliktit ilmenevät. Esimerkiksi kylmän sodan aikana ydinasepelote saattoi vähentää totaalisen sodan todennäköisyyttä, mutta samalla se lisäsi rajoitettujen konfliktien ja sijaissotien todennäköisyyttä. (Tähän on vielä hyvä lisätä, että vaikka ydinasepelote saattoi vähentää totaalisen sodan todennäköisyyttä, ydinsodan ja siten täydellisen tuhon todennäköisyys oli kylmän sodan aikana silti korkea; arvioni mukaan todennäköisyys vastasi kahta kierrosta venäläistä rulettia).
Turvallisuuden esineellistäminen johtaa harhaan – kyse on prosessista
Kun turvallisuus ymmärretään syvemmällä tavalla, kyse on relationaalisesta prosessista. Relationaalisuus tarkoittaa, että turvallisuus syntyy toimijoiden ja olosuhteiden välisissä suhteissa – ei yksittäisenä ominaisuutena tai esineenä. Prosessia vie eteenpäin vuorovaikutus.
Kun Suomi on ensin liittynyt Natoon ja sitten aloittanut sotilaallisen varustautumisen aivan uudella tasolla, Venäjä ei vain tarkkaile tätä neutraalisti. Se tulkitsee, reagoi ja mukautuu. Nato tulkitsee sitten nämä mukautumiset, mikä johtaa lisäreaktioihin.
Se, mikä näyttää puhtaasti puolustukselliselta yhden osapuolen näkökulmasta, voi näyttää uhkaavalta toisen näkökulmasta. Tämä on niin kutsutun turvallisuusdilemman ydin.
Suomen Nato-jäsenyys ei ”lisää turvallisuutta”, vaan muuttaa suhteita ja odotuksia. Se muokkaa sitä, miten eri toimijat ymmärtävät toisiaan ja mitä he uskovat tapahtuvan seuraavaksi. Tämän mukaisesti ne myös muodostavat vastauksensa.
Venäjä ei koe Naton laajentumista neutraalina tosiasiana. Venäjän johto tulkitsee sitä omien historiallisten kokemustensa, strategisen kulttuurinsa ja vallitsevien poliittisten narratiiviensa kautta. Nato puolestaan tulkitsee Venäjän reaktiot tilanteeseen uhkan vahvistumiseksi. Nämä tulkinnat eivät ole toissijaisia, vaan olennainen osa todellisuutta. Ne vaikuttavat riskinarviointeihin, päätöksiin ja joukkojen käyttöönottoon. Toisin sanoen, turvattomuus/turvallisuus ei ole vakaa tila. Se uusintuu tai muuttuu alati jatkuvan vuorovaikutuksen kautta.
Kehä, joka tuottaa itse itsensä
Tästä näkökulmasta Suomen Nato-jäsenyys ei ole vain vastaus turvattomuuteen. Se on myös prosessin vaihe, joka myötävaikuttaa turvattomuuden lisääntymiseen. Vastauksena se toki oli ymmärrettävä. Venäjän laajamittaisen Ukraina-hyökkäyksen jälkeen Suomi kohtasi radikaalisti muuttuneen tilanteen. Nato-jäsenyys oli yksi mahdollinen tapa yrittää vähentää haavoittuvuutta. Kuitenkin se ruokkii laajempaa dynamiikkaa, jossa kummankin osapuolen pyrkimys turvallisuuden parantamiseen tulkitaan toiselle mahdolliseksi uhkaksi.
Tämä luo itseään vahvistavan mallin:
• Yksi osapuoli toimii lisätäkseen turvallisuuttaan
• Toinen osapuoli tulkitsee tämän uhkaksi ja vastaa
• Vastaus nähdään sitten vaaran vahvistuksena
• Lisätoimenpiteisiin ryhdytään
Tämä ei ole tulevaisuuden mahdollisuus, vaan on jo tapahtumassa. Venäjä on alkanut mukauttaa sotilaallista asennettaan ja strategista ajatteluaan vastauksena Suomen jäsenyyteen, vaikka sen päähuomio on toistaiseksi keskittynyt Ukrainaan ja muualle. Nato puolestaan integroi Suomen suunnittelu- ja infrastruktuuriinsa.
Prosessi ei siis odota, vaan alkaa välittömästi odotusten ja tulkintojen tasolla. Ajan myötä se muuttuu sotilaallisiksi valmisteluiksi, joita seuraavassa vaiheessa tulkitaan vallitsevien teorioiden, strategioiden ja tarinoiden mukaisesti.
Miksi tavanomainen keskustelu on niin puutteellista
Keskusteluja Naton laajentumisesta on leimannut vahva polarisaatio. Lännessä hallitseva puoli on inttänyt, että maat voivat vapaasti liittyä liittoutumiin ja että mikä tahansa tapa vahvistaa pelotevoimaamme lisää rauhan mahdollisuuksia. Kriitikot ovat varoittaneet jo vuosikymmeniä siitä, että laajentuminen ruokkii eskalaatiota.
Vaikka mielestäni jälkimmäinen näkökulma on lähempänä totuutta, aidosti relationaalisesta ja prosessirealistisesta näkökulmasta tämä vastakkainasettelu – varsinkin jos sitä pidetään kategorisena – on väärä. Kyse ei ole vain kahdesta erillisestä vaikutuksesta, joita voidaan punnita toisiaan vastaan. Eri tulkinnat ja vastaukset ovat osa samaa kokonaisprosessia.
Se, mitä yhdellä puolella pidetään ”pelotteena”, näyttäytyy toiselle ”uhkana”. Se, mikä yhdessä yhteydessä tuntuu lisäävän ”vakautta”, lisääkin ”epävakautta”. Sama toiminta voi tuottaa näennäisesti vastakkaisia vaikutuksia samanaikaisesti, koska näiden vaikutukset toteutuvat keskinäisen tulkinnan ja vastauksen järjestelmässä. Mikään tulkinta tai toiminta ei ole kokonaisprosessin ulkopuolella, ja yhtä tulkintaa voidaan käyttää vahvistamaan toista.
Kaikilla toimilla voi myös olla sekä tarkoitettuja että ei-toivottuja seurauksia. Myös peloteteorian kriitikot myöntävät, että joissakin (harvinaisissa) olosuhteissa ja onnistuneen kommunikaation monien edellytysten täyttyessä – ja varsinkin jos mukana on myös jonkin verran onnea – pelote voi vähentää vastapuolen aggression todennäköisyyttä ainakin joksikin aikaa. Avoimissa järjestelmissä ei ole universaaleja empiirisiä säännönmukaisuuksia.
Kaikki tämä tarkoittaa, että pääkysymys ei ole se, lisääkö vai vähentääkö Suomen Nato-jäsenyys turvallisuutta jossakin absoluuttisessa tai mekaanisessa mielessä. Kysymys on siitä, miten se muuttaa dynamiikkaa, jonka kautta turvallisuutta/turvattomuutta tuotetaan.
Natoon liittymisen epävarmuudet ja paradoksit
Vaikka takana oli pitkä prosessi, jossa monet toimijat pyrkivät edistämään Nato-jäsenyyttä 2000- ja 2010-luvuilla, Suomen päätös liittyä Natoon oli myös vastaus nopeasti muuttuneisiin olosuhteisiin. Yleisen mielipiteen äkillinen käänne vuoden 2022 alussa johtui paljolti siitä, että vallitseva turvallisuusympäristö näytti yhtäkkiä paljon epävarmemmalta ja vaarallisemmalta. Tämä käsitys ei sinänsä ollut väärä, sillä Ukrainan hyökkäys oli Venäjän puolelta aggressiivinen siirto, joka eskaloi merkittävästi konfliktia.
Uskottava tulkinta voisi olla, että Suomen Nato-jäsenyys oli paikallisesti järkevä valinta, mutta globaalisti haitallinen, sillä se osaltaan on vahvistanut dynamiikkaa, joka lisää vielä suuremman konfliktin kokonaisriskiä. Viimeaikaiset tapahtumat ovat toisaalta kyseenalaistaneet myös Nato-jäsenyyden välittömän ja paikallisen järkevyyden. Näin siinäkin tapauksessa, että asiaa tarkasteltaisiin vain kapeasta mekaanisesta näkökulmasta.
Näyttää yhä ilmeisemmältä, että Natosta on tulossa epävarma ja epäluotettava viitekehys Trumpin hallinnon sanojen ja tekojen seurauksena. Vaikka Naton täydellinen hajoaminen olisi edelleen epätodennäköistä Hormuzinsalmen jännitteiden kaltaisista kiistoista huolimatta, Nato-pelotteen uskottavuus todennäköisesti heikkenee.
Suomen kannalta tämä tarkoittaa todennäköisesti sitä, että se joutuu kantamaan jäsenyyden negatiiviset seuraukset (Suomi on innostuneesti liittoutunut vihamielisen blokin kanssa, siitä on tullut aiempaa militaristisempi, ja se on sulkenut rajan), mutta se ei kuitenkaan saa jäsenyyden luvattuja ja odotettuja hyötyjä (luotettava kollektiivinen puolustus). Vaaroille altistumisen ja suojelun puuttumisen välille muodostuu yhä isompi kuilu.
Mitä tehdä nyt?
Naton sisäiset ristiriidat korostavat entisestään kysymyksen ”mitä Suomen pitäisi tehdä?” kärkevyyttä. Miten toimia maailmanlaajuisessa relationaalisessa prosessissa vahvistamatta sen vaarallisimpia tendenssejä? Ja miten Suomi voisi yrittää kääntää noita tendenssejä?
Kun kerran olemme jäseniä (ainakin toistaiseksi), miten Suomen tulisi asemoitua liittouman sisällä?
Suomen pitäisi korostaa puolustuksellisuutta välttämällä toimia, jotka voitaisiin tulkita valmistautumiseksi hyökkäysoperaatioihin. Tämä ei poista jännitteitä, mutta lieventää muiden tulkintoja.
Nyt käynnissä oleva hanke muuttaa ydinenergialakia, mikä mahdollistaisi amerikkalaisten ydinaseiden tuomisen Suomeen, edustaa täysin päinvastaista toimintalinjaa. Tällainen ydinaseflirttailu maksimoi provokaatiovaikutuksen.
Toinen kysymys on, miten Suomi osallistuu Naton sisäisiin keskusteluihin. Liittoumat eivät ole yhtenäisiä. Niissä on erimielisyyksiä koskien historian tulkintaa, riskiarvioita, strategioita, ja pitkän aikavälin tavoitteita. Suomi voisi tukea tulkintoja ja toimia, jotka vähentävät lisäeskaloitumisen todennäköisyyttä. Näihin kuuluvat viestintäkanavien avaaminen ja ylläpitäminen sekä tarpeettomien sotilaallisten signaalien rajoittaminen. Kuitenkin Suomen nykyhallitus näyttää toimivan täysin päinvastoin myös tässä asiassa.
Lisäksi toiminnan johdonmukaisuus olisi ensiarvoisen ratkaisevan tärkeää. Jos kansainvälisen oikeuden perusperiaatteita sovelletaan valikoivasti, ne menettävät arvovaltansa. Johdonmukaisuus ei poista konflikteja maailmanpolitiikasta, mutta se vaikuttaa siihen, miten toimia tulkitaan ja säilyttävätkö normit ja niiden mukana myös YK-järjestelmä uskottavuuttaan.
Räikeä ristiriita Venäjän jyrkän tuomitsemisen ja Yhdysvaltojen ja Israelin aggression suvaitsemisen ja jopa tukemisen välillä on haitallista ”sääntöihin perustuvalle järjestelmälle” – tai sille vähälle, mitä siitä on enää jäljellä.
Lopuksi on vielä kysymys siitä, kuinka jäykkä järjestelmästä tulee. Suurin vaara ei ehkä liity jännitteisiin sinänsä, vaan odotusten kovettumiseen. Kun kumpikin osapuoli alkaa nähdä toisen pysyvänä, muuttumattomana uhkana, tyypillisesti siksi, että toista osapuolta pidetään pohjimmiltaan pahana, tilanne edelleen eskaloituu helposti ja liennytys on vaikeaa. Jopa nykyolosuhteissa olisi mahdollista toimia tavalla, joka ylläpitää ymmärryksen avoimuutta ja toiminnan joustavuutta. Tämä ei kuitenkaan ole nykyhallituksen toimintatapa.
Johtopäätöksiä
Suomen Nato-jäsenyys oli vastaus lisääntyneeseen epävarmuuteen, ei välittömään sotilaalliseen uhkaan. Se oli varotoimenpidestrategia, jonka järkevyys riippuu siitä, miten arvioimme relationaalista kokonaisprosessia ja sen vaikutuksia.
Suomen Nato-jäsenyys on osaltaan vaikuttanut sotilasliittoon, mutta ei millään yksinkertaisella tavalla. Päätös liittyä Natoon on toisaalta syventänyt Suomen osallisuutta negatiivisiin turvallisuusdynamiikkoihin. Kokonaisdynamiikka on globaali ja kumpuaa olennaisesti poliittisen talouden prosesseista ja mekanismeista. Suomen kannalta dynamiikan keskiössä on Venäjän ja lännen välinen konflikti, joka on asteittain pahentunut jo neljännesvuosisadan ajan.
Suomen Nato-jäsenyys on muokannut laajempaa prosessia, jossa sotilaalliset voimavarat, strategiset ideat ja poliittiset tulkinnat ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa keskenään. Tässä prosessissa turvallisuuden lisäämiseen tähtääviä yrityksiä ei voida erottaa muiden toimijoiden vastauksista, tai vastauksista niihin, jne. Yhdessä nämä muodostavat kokonaisprosessin.
Naton sisäinen hajoamiskehitys vahvistaa osaltaan johtopäätöstä siitä, että tavoitteena tulisi olla riskien vähentäminen niiden voimistamisen sijaan. Riskejä voidaan vähentää avaamalla kommunikaatioväyliä, ottamalla käyttöön luottamusta ja turvallisuutta lisääviä toimia, sekä kehittämällä ei-sotilaallisia lähestymistapoja turvallisuuteen.
Yleinen käsitys siitä, että maailmanjärjestelmän yhteiset säännöt ja instituutiot ovat kaikkien, mutta aivan erityisesti pienempien toimijoiden, etujen mukaisia, pitää edelleen paikkansa. Jos Suomi tukee kansainvälistä oikeutta ja tuomitsee rikkomukset yhdessä yhteydessä, sen tulisi soveltaa samoja standardeja ainakin suurin piirtein samalla tavalla myös muualla.
Tehtävänä on toimia mahdollisimman järkevästi osana kokonaisprosessia. Vihamielisten vuorovaikutusmallien vakiintuminen pitää estää. Täytyy säilyttää tilaa erilaisille tulkinnoille ja vuoropuhelulle. On tunnustettava, että turvallisuus ei ole asia, jonka kukaan voi saavuttaa yksin. Tämä viittaa yhteisen turvallisuuden käsitteeseen, joka on Etyjin keskeinen periaate.
Tulevien hallitusten tehtävänä on elvyttää Helsingin henkeä – ellei se ole silloin jo liian myöhäistä.
Naapuriseuran sanomat julkaisee professori Heikki Patomäen kirjoituksen, joka löytyy myös englanniksi hänen blogistaan (https://patomaki.fi/).
Kuva: Santeri Iltanen, valtioneuvoston kanslia
16 kommenttia julkaisuun “Suomen Nato-jäsenyyden vaikutukset – mitä pitäisi tehdä?”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
YYA-sopimuksen teksti ilmaisi, että Neuvostoliiton päähuolenaiheita Suomen suhteen oli, että Saksa tai sen kanssa liitossa oleva maa käyttäisi Suomen aluetta hyökkäykseen NL:oa vastaan. Nythän ei asiat tällaisen Venäjän pelon kannalta olisi voineet mennä yhtään huonommin. Ja Venäjän huolenaiheet tällaisissa asioissa ovat mitä suurimmmassa määrin myös Suomen huolia. Ei ole jäänyt epäselväksi, että Nato ja DCA-sopimus nimenomaan ovat suunnatut Venäjää vastaan. Suomi ”isännöi” Venäjän vihollisten katkeamattomilta tuntuvia sotaharjoituksia ja haluaa muuttaa ydinenergialakia jotta Venäjän vihollinen voi tuoda tänne ydinaseitaan. Venäjä ei tarvitsee lisää maa-alueita. Itsenäinen Suomi, joka huolehtii omasta puolustuksestaan olisi edelleen Venäjän kannalta ehdottomasti paras vaihtoehto.
Jyrki Käkönen ilmeisesti vuoden -22 Kosmopolis lehdessä(Kosmopolis on sittemmin sekin joutunut UPI:n peukalon alle) kirjoitti ”Liittyessään Natoon Suomi liittyy yhteisöön, jonka tehtävänä on toisen maailmansodan jälkeen luodun järjestelmän ja Yhdysvaltain ylivallan säilyttäminen.”
Tämä käy järkeen, mutta ei se että kysymys olisi ollut Suomen turvallisuudesta. Eräät henkilöt ilmeisesti jo 90-luvulla käsittivät, että EU-liittoutuminen on lopun alkua ja ennen pitkään menee koko Suomi-neito, kun aikaisemmin surtiin toista käsivartta ja hameenhelmoja.
On nyt vielä sanottava tuosta Kosmopolis -lehdestä, kun näköjään päätoimittajiksi on valittu kolme henkilöä Ulkopoliittisesta instituutista, että ei tuollakaan lehdellä tee enää hevon veetä. Päätoimittajista esimerkiksi Tyyne Karjalainen on vastikään todennut, että Euroopan ”on tehtävä enemmän muuttaakseen suuntaa”, jos se ei ole valmis hyväksymään Ukrainan menettämistä. Kyse ei ole ainoastaan Ukrainan vaan koko Euroopan tulevaisuudesta, hän varoittaa. (Iltalehti) . Kritisoitavaa Euroopan maiden tekemisistä hän löytää vain siinä ettei Ukrainaa ole ns. autettu riittävästi ja riittävän varhain. Todellisuudessahan Ukraina on nimenomaan ulkopuolisten toimesta autettu tähän lohduttomaan tilanteeseen. Ilman ulkopuolista sekaantumista asiat olisivat todennäköisesti aivan hyvin tai ennallaan joka tapauksessa. Viime vuonna televisiossa hän kertoi kuinka rauhaa Ukrainaan ei saada tarjoamalla Venäjälle ”porkkanaa”, vaan sota voi loppua ainoastaan pelotteella, sanktioilla ja uhkauksilla. Neuvottelujen tie ei siis tule kysymykseen. Siinäpä rauhantutkimusyhdistyksen lehdelle päätoimittaja. Jos Euroopan turvallisuudesta todella oltaisiin huolissaan, luulisi neuvotteluyhteyden hakemisen olevan ensisijaista. Mutta kun on itse oltu väärässä alusta lähtien, niin sitä tietä nyt näemmä kuljetaan katkeraan loppuun saakka.
Rauhantutkimuksen virallinen kanta siis on, että sotaa pitää käydä eikä harjoittaa rauhanvälitystoimia. Sota on rauhaa. Orwellin maailmassa elämme. Kauas on rauhantutkimus loitonnut perustajansa Johan Galttungin ajatusmaailmasta. Vaikka nämä sotakiimaiset eivät näköjään piittaa mitään moraalista, kannattaisi heidän tarkastella asiaa myös paasikivilaisittain eli reaalipoliittisesta näkökulmasta. Kukaan joka ymmärtää jotain sodan realiteeteista ei ennen sotaa olisi lyönyt vetoa Ukrainan puolesta. Voimasuhteet vain olivat Venäjän hyväksi täysin murskaavat. Toisin sanoen jos ei välitä moraalista, sotilaallista ratkaisua kannattaa kannattaa vain silloin jos tietää, että ”oma” osapuoli voi voittaa tai ainakin yltää tasapeliin. Jos näin ei ole, on häviävän osapuolen rohkaiseminen ja tukeminen moraalitonta. Jos Suomi olisi halunnut toimia moraalisesti, olisi se pysynyt NATO:n ulkopuolella ja sen sijaan pyrkinyt toimimaan rauhanvälittäjänä.
Vielä NATOsta …Sen ensimmäinen Pääsihteeri, brittikenraali Lionel Hastings, oli kiteyttänyt sen tehtäviksi pitää jenkit Euroopassa, venäläiset ulkona Eiuroopasta ja Saksa alistettuna..
”Suomi ei olisi liittynyt Natoon ollenkaan, jos tiedotusvälineet olisivat kertoneet kaiken aikaa vääristelemätöntä totuutta”.
Olen samaa mieltä. Tästä herää tietysti kysymys siitä, että tiedotusvälineet, – mediapooli on levittänyt tietoisesti ja tarkoituksellisesti harhaanjohtvaa, informastiota, joka on johtsnut Suomen turvallisuuden ja talouden kannalta virheellisiin tilannearvioihin ja vahingollisiin päätöksiin niitä seuraavine toimineen ksnsalunnan pahoinvoinniksi. Tästähän tisiasiallisesti on kysymys. Keitä ja mssä ovat vastuunkantajat ja missä ovat sanktiot.
Tässä yhteydessä on agendatietokirjailijoiden tuotannossa kerrottu, kuinka kansalaisten mielipide Natoon liittämiseen muuttui yhdessä yössä. (Kohti liittokuntaa, Jari Korkki Antti Kaikkosesta kertovassa kirjassaan). Arvoitukseksi jää, miten ja millä tavoin tämä mielipiteenmuutos on mitattu, koska asianmuhaists kansalaiskyselyä ei ole tehty, ennen ja jälkeen tietyn ajankohdan. vaikka oli luvattu. Kannatgaa muistaa, että PV: omissa mielipidemitrsuksissa Natovastainen asenne on ollut dominoiva. Mihin nämä ovat kadonneet. On tyydytty galluppiin jonka lähtöaineiston hankintaolosuhteet ja ’setuppi” ovat täysin kyseenalausia. Tämän lisäksi on kokonaan
sivuutettu ministeriötason järjestämä kysely, johon signeerattuja, siis vahvan henkilötunnistautumisen kautta ja Nato-liittyntää vastustavia kannanottoja tuli yli tuhat kappaletta, ts. enemmän kuin gallupissa oli otantaa.
Valitan näpelöintivirheitä edellisessä. Otsikon mukainen kysymys kuuluu: Mitä pitäisi tehdä?
Vastaus kokonaisuudessaan on hyvin yksinkertainen:
On ryhdyttävä toimenpiteisiin tehdyn virheen haittavaikutusten poistamiseksi. Toimet voisivat pääosiltaan hahmoteltuna olla esimerkiksi seuraavanlaiset:
1. On identifioitava Valtionevoston Ulko-, ja turvallisuuspoliittisen selonteon tosiasioihin perustumattomat olettamukset ja väittämät, ja poistettava ne paitsi selonteosta itsestään, myös niistä asiantuntijalausunnoista joita selonteon laatimiseen on käytetty, tai ko. asiantuntijalausunnot on kokonaisuudessaan mitätöitävä kelvottomina.
2. Uusi selonteko on laadittava verifioitavissa olevien tosiasioiden pohjalta, ja riskianalyysit tarvittavine strategioineen on tehtävä siihen perustuen.
3. Natoon liittymisen juridiset edellytykset on selvitettävä asianmukaisesti paitsi voimassaolevien valtiosopimusten ja Suomen perustuslain kontekstissa, myös suhteessa Naton itsensä säännöstöön ja liittymistä koskeviin edellytyksiin uusien jäsenien osalta.
4. Natoon liittymisen turvallisuuspoliittiset edellytykset seuraamusvaikutuksineen on selvitettävä tosiasioihin ja todellisiin asiaan liittyviin konjunktuureihin perustuen, mukaanlukien ydinenergian käyttöön, ydinpolttoaineen käsittelyyn ja käyttöön liirtyvät tekijät nykyisen lainsäädqännön mukaisesti.
5. Mikäli edellisten kohtien osalta havaitaan selvityksissä virheellisyyksiä, virhepäätelmiä, puutteellisuuksia ristiriitaisuuksia tai epäjohdonmukaisuuksia, on ryhdyttävä toimiin Natoliitynnän ja sen oheissopimusten purkamiseksi, tarvittavine tiedoitustoimineen ja muine konsultaatioineen niiden asianosaisten tahojen kesken, joiden intressipiiriin asia liittyy.
6. Näitä toimia suorittamaan kootaan Suomesta neuvottelu/toimintaryhmä, jonka ydin käsittää ne poliittiset ja muut viranomaistoimijat, joiden kontribuutio nykyisen Natoon liittymisen aikaansaamiseksi seurannaisvaikutuksineen on ollut keskeinen ja merkittävä.
7. Neuvottelu/toimintaryhmän tekemisiä ohjaamaan ja valvomaan kutsutaan kansainvälisistä toimijoista koostuva puolueeton asiantuntijaryhmä, joka ei käsitä elimiä Naton jäsenmaista, eikä Naton jäsenmaihin kriittisellä tavalla assosiotuvista maista. Tässä suhteessa kriittiset tekijät määritellään erikseen omassa yhteydessään.
9. Mikäli Suomesta koottu neuvottelu/toimintaryhmä osoittautuu kykenemättömäksi tehtäviinsä, Nato liityntä on eduskunnan päätöksellä sanottava irti yksipuolisesti, kuulematta toista osapuolta. Toimenpiteisiin Naton tukikohtien ja logistiikkastruktuurien poistamiseksi Suomen alueelta laitteineen ja tarvikkeineen määräajan kuluessa, on Naton toimesta ryhdyttävä välittömästi sen saatua asiasta ilmoituksen, eikä näitä alueita enää voida siirtää tai luovuttaa Suomen ulkopuolisten osapuolien alueeksi tai hallittavaksi.
10. Suomi tekee tarvittavat valtio-, ja muut sopimukset säädöksineen em. asioiden toteuttamiseksi. Muut tarvittavat määreet ja täsmennykset ovat lisäpöytäkirjoissa.
Kohta 9. DCA-sopimus on irtisanottava ja samalla irtisanottava Suomi Natosta.
Kohta 10. Suomen on aloitettava edellämainittujen asioiden tultua hoidetuksi neuvottelut Venäjän kanssa kaikesta yhteistyöstä.
”Venäjän laajamittaisen Ukraina-hyökkäyksen jälkeen Suomi kohtasi radikaalisti muuttuneen tilanteen. Nato-jäsenyys oli yksi mahdollinen tapa yrittää vähentää haavoittuvuutta.” ”Yleisen mielipiteen äkillinen käänne vuoden 2022 alussa johtui paljolti siitä, että vallitseva turvallisuusympäristö näytti yhtäkkiä paljon epävarmemmalta ja vaarallisemmalta. Tämä käsitys ei sinänsä ollut väärä.”
Oli se väärä käsitys. Suomi ei ollut oikeasti ollenkaan haavoittuvassa asemassa. Toki tuollainen väärä käsitys syötettiin kansalle propagandassa, mutta se perustui (ja perustuu) tahalliseen virheelliseen ymmärrykseen Ukrainan kriisin kokonaisuudesta. Siis useimmat russofobiset johtajamme todennäköisesti olivat oikeassa ymmärryksessä, mutta sopivasti vaikenemalla, vääristelemällä ja valehtelemalla saivat kansan vakuuttuneeksi Venäjän väärästä toiminnasta Ukrainassa ja vaarallisuudesta Suomeakin kohtaan.
Tietenkään Venäjä ei olisi ollut eikä olisi uhka sotilaallisesti liittoutumattomalle Suomelle. Vielä vähemmän – jos mahdollista – Suomelle, joka em:n lisäksi olisi suhtautunut ja suhtautuisi Venäjään ja venäläisiin normaalilla tavalla eli samoin standardein ja lähtökohtaisen ystävällismielisesti kuin muihinkin maihin ja erityisesti Yhdysvaltoihin.
Lyhyesti sanoen Ukrainassa oli ja on vallankaappauksineen, sisällissotineen ja venäläisvastaisine lakeineen kysymys länsiliiton yrityksestä nujertaa Venäjä joko heti mm. saamalla se sotimaan Ukrainaa vastaan tai pidemmällä tähtäyksellä piirittämällä se vihamielisillä Nato-mailla. Laajemmin ajatellen kyse oli ja on USA-Naton röyhkeästä agendasta pyrkiä hallitsemaan koko maapalloa ja varsinkin sen luonnonvaroja.
Patomäen kirjoitus on suunnattu niille, jotka ovat nielleet lännen kertomuksen Venäjän aggressiosta. Patomäki tulkitsee geopoliittista peliä niin kuin se näyttäytyy julkisella, vääristellyllä tasolla, ikään kuin tässä pelissä kukaan ei petkuttaisi. Venäjä yritti ratkaista Yhdysvaltain Ukrainassa junaileman vallankaappauksen luoman turvallisuusuhan diplomaattisin keinoin Minskin sopimuksilla (toki myös Krimin liittämisellä), mutta sitä petkutettiin. Ukrainalle annettiin aikaa linnoittautua ja valmistautua Donbasin nujertamiseen. Lopulta, kun Yhdysvaltain ohjaama Ukrainan pommitus alkoi, Venäjä reagoi sotilaallisesti. Selkkaus olisi ollut parissa kuukaudessa ohi, ellei Länsi olisi taivutellut Ukrainan jatkamaan sotimista. Tämä piti jälleen kerran sanoa, kun akateemisessa keskusteluun nämä likaiset tosiasiat sovi. Tuossa näennäiskontekstissa Patomäen argumentointi on pätevää. Ja Venäjän operaatio varmaan joudutti Suomen liittymistä NATOon. Tietenkin on tärkeää kääntää suunta varustautumisesta rauhanomaisen rinnakkainelon kehittämiseen.
Lännen turvallisuusuhkien onttouden ovat todenneet myös professorit kuten Jeffrey Sachs ja Emmanuel Todd: Pelko Venäjän hyökkäyksestä länteen on järjetön, EUn asukasmäärä on kolme kertainen Venäjään verrattuna.
FT Pauli J. Brattico analysoi (ihan suomen kielellä) sitä miksi ”Pelko Venäjän hyökkäyksestä länteen on täysin järjetön” oheisen linkin takaa: https://www.youtube.com/watch?v=DhnsI3sNbNo . Tästä seuraakin, että ne lännen johtajat, jotka moiseen ”Venäjän hyökkäykseen” uskovat ovat joko hölmöjä tai sitten valehtelevat tietoisesti. Veikkaan jälkimmäistä.
Tietenkään Venäjällä ei ole mitään halua tai syytä hyökätä mihinkään mukaan lukien länsimaat. Ainoat syyt olisivat jonkin kansanryhmän puolustaminen, mihin Venäjä on sitoutunut (Donbassin väestö, Valko-Venäjä, Transnistria ja lisäksi ehkä Kuuba, Iran ja muut tällaiset epäsuorasti) tai Venäjään kohdistuvan sietämättömän sotilaallisen uhan poistaminen.
Halun ja syyn puuttumisen lisäksi hyökkäyksessä ei olisi muutenkaan mitään järkeä. Kaikki puheet Venäjä-uhasta ovat hölynpölyä. Sen sijaan USA-Nato saattaa suunnitella Venäjän kimppuun käymistä Ukrainan lisäksi muualtakin. Venäjällä on jo historiallisistakin syistä syytä pelätä länsiliiton aikeita. Mielialat on jo viritetty propagandalla vihaamaan Venäjää.
Kiitän Heikki Patomäkeä tuollaisen neutraliteetin ja asiallisuuden säilyttämisestä. Hänen kaltaisiaan ei, eläkeläiset poislukien, muita juuri ole ollut.
Suomen Natoon liittyminen vuoden -22 tapahtumien seurauksena on ymmärrettävää kolmikymmenvuotisen vehkeilyn lopputuloksena. Median, omalla mittapuullaan varmasti onnistuneella toiminnalla suomalaiset saatiin säikyteltyä hyväksymään liittoutuminen ja sitten lopullinen antautuminen dca-sopimuksen muodossa. EU- ja NATO – jäsenyyksien myötä taitaa ulkopoliittinen itsenäisyytemme olla aika vähissä ja kun ottaa huomioon millaisen arvostelun kohtaa ulkopoliittinen sooloilija EU:ssa, on oletettava että ainakaan Suomen johdosta ei muutoksen aloittajiksi parempaan suuntaan ole.
Venäjän tuomitsemisesta vielä, että on yksi asia tuomita jokin teko ja aivan toinen vuosikausia päivästä toiseen tolkuttaa jonkin maan pahuutta ja huonoutta ja petollisuutta. Itse olen sitä mieltä että läntisten maiden joukko, Suomi mukaan lukien ja USA etunenässä aiheutti Venäjän hyökkäyksen. Sanottiin että jokainen venäläinen on vastuussa hyökkäyksestä koska sallivat Putinin olla vallassa. Sama vastuuhan ei selvästikään koske israelilaisia ja amerikkalaisia vaikka näissä maissa, puheiden mukaan ja toisin kuin Venäjällä, on voimassa demokratia. Vaikka Natoon liittymisemme tosiasiallisesti oli huono ja turvallisuutta heikentävä asia, niin tapa jolla se onnistuttiin tekemään oli halveksuttava petos suomalaisia kohtaan. Kun suuria päätöksiä tehdään mutta kansan tahtoa ei suoranaisesti tohdita kysyä, olisi suotavaa että kansan oletettu mielipide edes nojaisi tietoon, joka on tarkoitettu oikeaksi ja tasapainoiseksi. Nyt ’tiedottaminen’ oli kaukana tästä ja Nato-vastainen kansa saatiin ainakin hiljaa hyväksymään liittoutuminen.
”Itse olen sitä mieltä että läntisten maiden joukko, Suomi mukaan lukien ja USA etunenässä aiheutti Venäjän hyökkäyksen.”
Pientä tarkennusta. Venäjä ei hyökännyt Ukrainaan, vaan teki intervention (meni puolustamaan Donbassin tasavaltoja niiden pyynnöstä) Ukrainan sisällissotaan siinä vaiheessa, kun Ukraina oli 200 000 sotilaan armeijallaan aloittanut suurhyökkäyksen 16.-17.2.2022 Donbassin ”amatööriarmeijaa” vastaan. Aivopesu on niin rankaa, että itse kultakin lipsahtaa tuo ”Venäjän hyökkäys” toisinaan puheeseen.
Ilman sitä olisi tapahtunut suunnilleen sama, mitä Israel teki Gazalle. Neuvostoliiton jälkeinen Venäjä ei muutenkaan ole hyökännyt yhtään minnekään. Esimerkiksi Syyrian sisällissodasssa Venäjä avusti Syyrian laillista hallintoa sen pyynnöstä YK:n peruskirja 51. artiklan mukaisesti. Samaan artiklaan Venäjä on vedonnut Donbassin tasavaltoja puolustaessaan.
Toisaalta tämä Ukrainan vallankaappauksena ja sitten sisällisotana alkanut konflikti ei alkanut spontaanisti tai sattumalta. Se oli Yhdysvaltojen suunnittelema tarkoituksena aiheuttaa Venäjällä hallinnon vaihto tai ainakin heikentää Venäjää sotilaallisesti ja taloudellisesti. Kaikki meni suunnitelmien mukaan (luettavissa Rand Corporationin papereista) siihen asti, kun Venäjä liittyi Donbassin puolustajiin. Sen jälkeen kaikki menikin pieleen ”lännen” kannalta. Seuraukset kantoivat slaavit eli Venäjän ja Ukrainan kansa. Jos tarkoituksena olikin panna venäläiset ja ukrainalaiset tappamaan toisiaan lännen tarkoitusperien puolesta, niin se onnistui.
Todellakin aivopesu on ollut tehokasta. Tulen usein surulliseksi, kun kuulen muutoin tolkun ihmisten puhuvan itsestään selvänä totuutena sitä kaikkea valhetta ja vääristelyä, mitä media on Ukrainasta ja Venäjästä kertonut.
Tuo on kiinnostava kysymys, oliko länsiliiton nimenomainen tarkoituskin saada Venäjä sotimaan. Itse uskon, että oli. Suomenkin ns. asiantuntijat hehkuttivat intervention tapahduttua, kuinka Venäjä tulee aivan pian romahtamaan eli uskoivat Venäjän romahtavan toiveidensa mukaisesti mm. talouspakotteisiin, jos se saadaan sotimaan.
Olipa perusteellinen analyysi.Kiitos siitä. Hypoteettinen kysymys: Jos Suomen media (YLE) olisi kertonut, mitä Ukrainan sisällä (Donbas) vuodesta 2014-lähtien tapahtui, olisiko Suomi näin ”kiireen vilkkaan” ,ilman kansanääenestystä. liittynyt Natoopn?
Suomi ei olisi liittynyt Natoon ollenkaan, jos tiedotusvälineet olisivat kertoneet kaiken aikaa vääristelemätöntä totuutta Ukrainasta eikä varsinkaan, jos Venäjän asemaa ja tekemisiä olisi verrattu reilulla tavalla vaikkapa siihen, mitä Yhdysvallat olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa. Eli Mediapoolin harjoittama valtamedian paimennus kertomaan kaikesta Venäjä-vastaisesti ja Nato-myönteisesti oli ratkaisevassa roolissa.