Nato ja Ilta-Sanomat taistelevat ihmissieluista – mutta eri keinoin

Uutinen Helsingin Sanomissa kertoo sotilasliitto Naton kutsuneen elokuva- ja tv-alan tekijöitä ”keskusteluihin” Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tapaamisia on järjestetty Los Angelesissa, Brysselissä ja Pariisissa. Seuraava keskustelukierros on suunnitteilla ensi kuussa Lontoossa.

Helsingin Sanomat perustaa uutisensa The Guardianin palkitun irlantilaisen käsikirjoittajan Alan O ́Gormanin haastatteluun, jossa tämä kutsui tulevaa Lontoon tapaamista ”pöyristyttäväksi” ja selväksi propagandaksi.

Samaan aikaan Ilta-Sanomissa Arja Paananen vaatii värikkäin sanakääntein Suomeen omaa ”kansallisen informaatiopuolustuksen keskusta, joka keskittyisi tunnistamaan ja torjumaan ulkomailta ohjattuja vihamielisiä vaikuttamiskampanjoita”.

Paananen tuskin tarkoittaa kuitenkaan niitä vaikuttamiskampanjoita, joita Nato parhaillaan suunnittelee yhdessä tv- ja elokuva-alan toimijoiden kanssa.

Kontrollia aiotaan tiukentaa

Mistä nämä kaksi toisistaan erillistä uutista kertovat? Ne kertovat siitä, että alati monimutkaistuvassa ja digitalisoituvassa viestinnässä yhden totuuden illuusiota on yhä vaikeampi ylläpitää. Siksi tarvitaan yhtäältä tehokkaampia vaikuttamiskeinoja ja toisaalta tiukempaa kontrollia.

Tähän saakka ”länsi” on viestinnässään ollut miltei ylivoimainen Venäjään tai Kiinaan nähden. Tätä ylivoimaa on mm. EU-tasolla pyritty lisäämään monin keinoin. Erityisesti vuoden 2022 jälkeen on säädetty useita viestintää koskevia lakeja sekä asetettu pakotteita varsinkin venäläisille medioille kuten RT:lle ja Sputnikille, joiden jakelu on jopa estetty EU:n kaapeli-, satelliitti- ja verkkopalveluissa.

EU:n asettamat pakotteet on naamioitu ”osaksi turvallisuuspolitiikkaa”, jolloin se asettaa jäsenmaille velvoitteet tehdä rajoituksia myös kansallisesti. Arja Paanasen esitys Suomen omasta ”informaatiopuolustuksen keskuksesta” sopii hyvin EU:n tavoitteeseen lisätä informaatiomuureja omasta narratiivista poikkeavalle tiedolle, joka puolestaan voisi vaarantaa lännen ”yhden totuuden tarinaa”.

Sensuuria ja mielipidevainoa

Siinä missä sanktioilla ja direktiiveillä on pyritty estämään idästä tulevaa informaatiota, EU toisaalta syventää yhteistyötä mm. Metan, Googlen ja X:n kanssa. Paradoksaalista tässä kuviossa on se, että EU:n ja amerikkalaisten mediajättien yhteistyö tähtää muka ”disinformaation” torjumiseen, vaikka tiedetään, että kyseisten yhtiöiden alustoilla jos missä disinformaatio suoranaisesti tulvii.

”Tulvalle”, jota syötetään mm. erilaisista läntisistä tutkimus- ja tiedustelupalveluista, ei Suomessa ole tietenkään minkäänlaisia rajoituksia. Sen sijaan RT:n ja Sputnikin sanktiot ovat niin tiukat, etteivät edes teleoperaattorit saa niitä tarjota.

EU:n sääntelyä Suomessa tarkkailee liikenne- ja viestintävirasto, Suojelupoliisi puolestaan valvoo Meta-alustoilla esiintyviä ”vääränlaisia mielipiteitä”, jotka se leimaa aina ”informaatiovaikuttamiseksi” kun se ennen tehtiin ”sensuroitu” -leimalla.

Paanasen huumoria?

EU:n viestintää koskevia rajoituksia, sanktioita ja kansallisen turvallisuuden nimissä tehtyjä viestintämuureja vasten on vaikeaa ymmärtää, mihin Paanasten kaltaisten kotimaisten propagandistien vaatimukset eräänlaisesta ”Totuus -virastosta” perustuvat.

EU:ssa ja erityisesti Suomessa Venäjän vaikutusmahdollisuudet ovat lähes olemattomat, vaikka mediassa on annettu ymmärtää, että ne ovat rajattomat ja uhkaavat jo kansallista turvallisuuttamme.

Iltasanomien Paanasen purkaus huipentuu hänen puolustaessaan ”informaatiopuolustuksen keskuksen” perustamista sillä, että se tulisi kalliita asejärjestelmiä halvemmaksi.

”Aseiden vuoro tulisi vasta sitten, jos epäonnistumme sitä ennen informaatiopuolustuksessamme”, kirjoittaa Arja Paananen hänelle ominaisella paatoksella. Paanasen tekstin soisi olevan huumoria, mutta valitettavasti hän mieltää tekstinsä todeksi.

Naton ”elokuvaprojekti”

Paanasen pääkirjoitus ilmestyi Ilta-Sanomissa samoihin aikoihin kuin emolehden, Helsingin Sanomien juttu Naton ja elokuva-alan toimijoiden tapaamisista. Molemmat jutut olivat näennäisesti eri asioista; vai olivatko sittenkään, sillä kysymys on lännen ja idän taistelusta ihmisten sieluista – nyt vain viestinnän keinoin.

Miksi Nato haluaa vaikuttamisvalikoimaan erityisesti elokuvan? Ehkäpä siksi, että se on osoittautunut vuosikymmenten saatossa ylivoimaiseksi. Sen tiesi jo Vladimir Lenin, jonka kerrotaan sanoneen, että ”kaikista taiteista tärkein meille on elokuva”.

Lenin tiesi, että elokuvilla voidaan sekä valistaa, kouluttaa ja levittää vallankumouksen ihanteita. Esimerkkeinä olivat mm. Sergei Eisensteinin elokuvat ”Panssarilaiva Potemkin” ja ”Lokakuu”, joista ”Potemkia” pidettiin usein maailman parhaana elokuvana.

Vastakohdat

Esimerkkinä elokuvan voimasta on myös natsiohjaajan Leni Riefenstahlin spektaakkeli ”Tahdon riemuvoitto” massiivisine joukkokohtauksineen. Vastakkaisesta, mutta yhtä vaikuttavasta elokuvasta esimerkkeinä käyvät Charlie Chaplinin ”Diktaattori” ja ”Nykyaika”. Ne ovat syvästi inhimillisiä teoksia, joiden vaikutus ulottuu omaan aikaamme saakka.

Sotien jälkeen elokuva-alan hallinta siirtyi yhä selvemmin Hollywoodiin ja tätä kautta osin CIA:n ohjaukseen. Alan asiantuntijat voisivat luetella satamäärin teoksia, jotka voidaan luonnehtia pelkäksi propagandaksi. Tätä kehitystä ovat jatkaneet lukemattomat elokuvat viime vuosikymmenten sodista. Niissä viholliset ovat milloin pohjoiskorealaisia, milloin venäläisiä, milloin serbejä, milloin talebaneja, milloin saudeja, milloin kiinalaisia ja milloin syyrialaisia, mutta eivät koskaan valkoisia, useimmiten laittomia sotia käyviä amerikkalaisia sotilaita.

Miksi Nato ja miksi nyt?

Entä miksi juuri nyt Nato kaipaa jotakin elokuvilta? Helsingin Sanomien haastattelemaa Helsingin yliopiston poliittisen historian yliopistotutkijaa Noora Kotilaista Naton lähestymistapa ei yllätä. Hänen mukaansa Nato on ollut pitkään poikkeuksellisen taitava siinä, mitä länsimaissa kutsutaan strategiseksi viestinnäksi.

”Sitä kutsutaan strategiseksi kommunikaatioksi silloin, kun sitä tehdään itse, ja propagandaksi silloin, kun joku muu tekee samaa”, Kotilainen huomauttaa.

Noora Kotilaisen mielestä Naton elokuva-alan toimijoiden kosiskelu liittyy myös kriisiin, jossa liittouman roolia ja legitimiteettiä kyseenalaistetaan entistä laajemmin. Hän huomauttaa, että Euroopan sisällä uhkakuvat jakautuvat epätasaisesti eikä Naton viesti uppoa kaikkialla yhtä luontevasti.

Kommentissaan Helsingin Sanomille hän kertoo, että monissa maissa, kuten Britanniassa ja Espanjassa, ei koeta samalla tavalla uhkaa kuin Suomessa, Baltiassa tai Puolassa. Siellä kriisitietoisuutta täytyy nostaa erikseen.

Mutta onko kriisitietoisuutta syytä nostaa vaientamalla erilaiset mielipiteet Arja Paanasen esittämällä ”Totuus-virastolla”? Vai onko se osoitus pikemminkin pelosta tai jopa vainoharhaisuudesta?