Sauli Niinistön muistelmat – tarve oikoa ja todistaa Osa 1

Naapuriseuran sanomat julkaisee professori Juhani Suomen kirjoituksen kahdessa osassa. Kirjoitus julkaistiin aikaisemmin helmikuussa Kulttuurivihkojen sivuilla.

Kun jokunen vuosi sitten valmistelin teosta Suomen tasavallan presidenteistä, totesin Sauli Niinistöstä, että päämiehen paikalle oli noussut ensimmäisen kerran sitten Urho Kekkosen päivien henkilö, jolla oli ilmeistä kirjallista lahjakkuutta.

Niinistön uusin teos Kaikki tiet turvaan (WSOY, 2025) on tässä suhteessa kuitenkin pettymys. Se on lähinnä aliarvostetuksi, väärintulkituksi ja aiheetta kritikoiduksi itsensä tuntevan miehen vastatodistelua tyyliin: ei se niin ollut. Joku voisi mennä niinkin pitkälle, että puhuisi heikon itsetunnon purkauksista. Se ei ole voinut olla vaikuttamatta teoksen tyyliin eikä käsittelytapaan.

Erityisesti häiritsee se, että asioita kuljetetaan toinen toisensa lomitse niin, että tapahtumien kronologian sekä syy- ja seuraussuhteiden ymmärtäminen vaikeutuu. Lukijan kannalta olisi ollut paljon antoisampaa, jos teksti olisi koostettu vaikkapa presidentin päiväkirjan merkintöjä sopivasti lyhennellen. Kun suuren osan teoksesta lisäksi anastaa – Unto Hämäläistä lainaten – hurmioitunut kuvaus Suomen lopputaipaleesta Natoon, ei siitä päivälehtensä lukeneille juuri uutta paljastu.

Kuinka herkästä henkilökohtaisesta asiasta on kysymys, osoittaa jo teoksen esipuheen purkaus: ”Minulla ei ole tarvetta esitellä ansioluetteloani, mutta…” Esittelyä sitten kuitenkin seuraa tyyliin olin EU:n neuvoston kokouksiin eniten osallistunut suomalainen poliitikko ja huippukokouksissa äänessä ollut; osallistuin ensimmäisenä suomalaisena G7-kokoukseen valtiovarainministerien kokoonpanossa. Tavattujen läntisten poliitikkojen nimilistat suorastaan uuvuttavat. Olisi ollut hyvä muistaa, että erilaisissa neuvotteluissa vain tasavallan presidentti on tärkeä ja tähti; neuvotteluvaltuuskuntien jäsenten pikkutarkka luettelointi on vain tilan haaskausta.

Erityisesti Niinistöä näyttää loukanneen päivälehtien presidentinvaalien aikainen alttius korostaa hänen ulkopoliittista kokemattomuuttaan. Hän inttää vastaan muistuttamalla asuneensa Euroopan investointipankin varapääjohtajana neljä vuotta Luxemburgissa. Se tietysti on totta, joskin pankin toimialaan tuskin kuuluivat pienen maan turvallisuuspoliittiset haasteet. Lohdullista sentään on, ettei Niinistö ole lukenut varhaisen edeltäjänsä J.K. Paasikiven tuomiota pankkimiehen roolista koulutuksena valtakunnan päämiehen tehtävään: ”Minun pankkimiesaikani ei ollut mikään hyvä koulu minulle valtiolliselle alalle. Minun täytyi suurin osa siitä unohtaa, sillä se olisi minua vain vahingoittanut valtiollisessa toiminnassa.” Talousmiehen ammatti tekee ihmisen tyhmäksi Paasikivi summaa.

Toki Niinistöllä oli presidentiksi tullessaan kosolti kokemusta puoluepolitiikasta sekä eduskunta- ja hallitustyöskentelystä. Mutta siinä valtalehdet – joista Niinistöä erityisesti ja toistuvasti korpeaa Helsingin Sanomat – olivat kyllä oikeassa, että ainoa, mikä Niinistöltä puuttui, oli tasavallan presidentin kaventuneen tehtäväkentän olennaisimman valtaoikeuden hallinta. Hänellä ei ollut arkikokemusta ulkopolitiikan johtamisesta, kuten oli hänen kilpakumppaneillaan: Paavo Lipposella kahdeksan vuotta pääministerinä ja Paavo Väyrysellä yksitoista vuotta ulkoministerinä. Niinistö ohittaa asian muistuttamalla teoksensa lopussa, että kansalaisten luottamus häneen oli toisen toimikauden päättyessä vaikuttavan korkea.

Johdonmukainen kuva liittoutumispyrkimyksistä

Valtaosan teoksesta anastaa Suomen Nato-odysseian kuvailu. Sitä häiritsee presidentin yritys todistaa kahden keskenään ristiriitaisen väitteen olevan totta yhtä aikaa. Toisaalta hän antaa ymmärtää kypsyneensä Nato-jäsenyyden anomisen kannalle paljon myöhemmin kuin monet muut; oikeastaan vasta Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Toisaalta hän ei millään tavoin peittele sitä tosiasiaa, että Suomi ja Ruotsi vietiin Natoon paljolti hänen luotsaaminaan ja pitkäaikaisen johdattelutyön tuloksena.

Varovaista vastahankaisuuttaan korostaessaan Niinistö unohtaa tarkoituksellisesti vuoden 2006 presidentinvaalit, joiden vaalikamppailun aikana hän syytteli muita ehdokkaita vastuunkannon puutteesta turvallisuuspolitiikassa. Suomella on turvallisuusvaje, hän korosti ja peräänkuulutti keskustelua maan turvallisuuspolitiikan linjasta. Taustatukea hän sai presidentti Martti Ahtisaarelta, joka väitti Suomesta puuttuvan johtajuutta Nato-kysymyksessä. Juuri Natoa Niinistökin piti aktiivisesti esillä ja painotti, että kansan piiristä löytyy kyllä valmiutta keskustella siitä sekä jäsenyyden eduista. Nato-vaaleiksi Niinistö ei presidentinvaaleja sentään halunnut leimata, mutta juuri sellaisina media tahtoi ne kokea. Olihan sen keskuudessa aina Yleisradiota myöten intoa enemmän kuin tarpeeksi ajaa Suomi puolustusliiton kylkeen.

Hävittyään vuoden 2006 vaalit Niinistö muutti julkista suhtautumistaan Natoon. Hän madalsi profiilia korostetusti ja lähes kartteli koko teemaa. Harvoissa asiaa sivuavissa kannanotoissaan hän korosti, että ratkaisu tulisi alistaa kansanäänestykselle. Mutta aiheesta vaikeneminen ei suinkaan merkinnyt sitä, että hän olisi unohtanut sen. Siinä suhteessa ilmestynyt teos on opettavainen osoittaessaan, miten pitkäjänteisesti taitava poliitikko saattaa asioita ohjailla haluamaansa suuntaan poterossa pysytellen ja julkisuudessa vain varoituksia jaellen.

Vaivaa nähden ja hajanaisesta tekstistä rakentamalla Niinistön politiikasta piirtyy melko johdonmukainen kuva. Jo vuoden 2012 presidentinvaalien aikaan hän tarjoili näkemystä koukkaamisesta EU:n kautta Natoon: ”Ajattelin, että EU:n puolustusulottuvuus, jota olisimme mukana kehittämässä, johtaisi väistämättä sellaiseen yhteyteen Natoon, että meidän on päätettävä, olemmeko siinä kokonaisuudessa mukana vai emme.” Tätä menettelytapaa Niinistö vaali loppuun asti yhtenä vaihtoehtona”… olemme niin pitkään mukana EU:n puolustusyhteistyössä kuin se etenee – jossain vaiheessa tulee Nato vastaan…” EU:n ja Naton pitkälle menevää yhteistyötä vipuna käyttäen EU:n piiriin muodostuisi ennen pitkää halukkaiden ryhmä – jossa Suomi tietenkin olisi mukana – valmiina etenemään yhä pitemmälle. Taka-ajatuksena Niinistöllä oli oman tunnustuksensa mukaan käsitys, että suomalaisten olisi helpompi hyväksyä eurooppalaisempi Nato kuin USA-vetoinen. Näillä ajatuksilla hän pommitti taajaan keskeisiä ministereitä.

Jo loppuvuonna 2015 presidentti pyysi puolustusvoimilta lausuntoa, millaisin riskein Suomi kykenisi etenemään Naton jäseneksi. Pääesikunnan päällikön arvio osoittautui ”käyttökelpoiseksi sitten myöhemmin”. Vuosina 2015–2016 Niinistö keskusteli lukuisten Naton keskeisten vaikuttajien kanssa selvitellen, miten Nato ja sen keskeisin jäsen Yhdysvallat arvioivat Suomen asemaa. Jo tuolloin kävi selväksi, että ”Suomi väistämättä joutuisi mukaan, jos syntyy laaja sotilaallinen konflikti”.

Naton huippukokouksessa Walesissa syksyllä 2014 kirjattiin ensimmäinen saavutus Suomen NATO-statuksen korottamisessa. Se hyväksyttiin yhdessä Ruotsin kanssa sotilasliiton ”tehostetun kumppanuuden ohjelmaan”. Sitä kautta näytti avautuvan toinen, vaihtoehtoinen tie jäsenyyteen. Niinistön mukaan: ”Walesin jälkeen Naton kielenkäyttöön tuli yhä useammin ilmaisu: Nato + Suomi + Ruotsi. Minusta se oli kokouksen tärkeä anti.” Tätä etenemistietä presidentti lähti välittömästi kehittelemään yhdessä ruotsalaisten vaikuttajien kanssa – tosin varsin pian muodossa ”Yhdysvallat + Suomi + Ruotsi”. Jo seuraavana syksynä tällä tiellä aherrettiin urakalla.

Suomesta ”yhä merkittävämpi kumppani” Natolle

Niinistön kolmas etenemisväylä ei ollut uutuudella pilattu. Jo keväällä 2014 hän summasi päiväkirjaansa: ”… tässä on nyt lähdettävä avoimemmin puolustuksen vahvistamiseen ja yhteistyön syventämiseen. Nato-kokous syksyllä on oleva eräs koetinkivi.”

Eikä Walesin huippukokous muodostunutkaan Niinistölle pettymykseksi. Siellä Suomen puolustusvoimien komentaja ja Naton Euroopan joukkojen johdon edustaja – kaksi Yhdysvalloissa koulutettua kenraalia – allekirjoittivat niin kutsutun isäntämaapöytäkirjan. Se siunasi Suomen maa-, meri- ja ilma-alueen varauksettoman ja sitovan luovuttamisen Naton jäsenvaltioiden käyttöön mitä tahansa sotilaallista operaatiota varten.

Suomen puolelta pöytäkirjaan ei sisällytetty minkäänlaisia varaumia, ei ajankohdan, ei poliittis-sotilaallisen tilanteen eikä edes Suomeen siirrettävien Nato-voimien määrän ja aseistuksen osalta. Suomi ei sulkenut pois edes oman alueensa hyödyntämistä ydinaseiden tuki- ja käyttöalueena. Eduskunnan kantaa isäntämaapöytäkirjaan ei kysytty, minkä allekirjoitustilaisuudessa paikalla ollut Niinistö sivuuttaa teoksessaan vain toteamalla, että ”asiasta tuli Suomessa ääntä”.

Tällä kolmannellakin tiellä edettiin rivakasti ja euroja säästelemättä. Vauhtia piiskaten Niinistö korosti eri yhteyksissä jo keväästä 2014 lähtien Suomen puolustuksen vahvistamisen ensiarvoista merkitystä. Oman kyvyn vahvistamisen ohella tärkeää oli hänen mielestään aseistuksen jatkuvan Nato-yhteensopivuuden kehittäminen. Siten Suomesta tulisi entistä houkuttelevampi partneri: ”Suursodassa… sellainen myötätoimija, jolla on tahtoa ja kykyä, on arvokas, joten sellaista kannattaa tukea kykenemään vielä paremmin. Sellainen Suomi olisi Nato-maille…”. Suomesta piti luoda ”yhä merkittävämpi kumppani” Natolle ja Yhdysvalloille.

Jo helmikuussa 2018 Suomen ilmavoimat harjoitteli amerikkalaisten F-16 -hävittäjien kanssa Etelä-Suomen ilmatilassa. Syyskuussa suomalaiset Hornetit lensivät Alaskaan ilmasotaharjoituksiin. Lokakuussa suomalaisjoukot osallistuivat Norjassa Nato-johtoiseen sotaharjoitukseen, joka oli mittasuhteiltaan suurin sitten kylmän sodan vuosien. Pian sen jälkeen ilmoitettiin, että Suomessa tultaisiin järjestämään seuraavana keväänä kaksi kuukautta kestävä Yhdysvaltain johtama Nato-sotaharjoitus.

Vuoden 2019 aikana Suomi osallistui jo 92 kansainväliseen koulutus- ja sotaharjoitukseen. Samaan aikaan se solmi kuin liukuhihnalla erilaisia puolustusyhteistyösopimuksia, kunnes niiden verkko alkoi vaikuttaa jo hallitsemattomalta. Minkäänlaisia turvatakuita ei niistä yhteenkään sisältynyt, mutta Niinistön sanoin: ”Käsittääkseni ne avasivat sotilasyhteistyölle ovia”. Parhaiten tätä lähestymisnäkökulmaa kuvaa Niinistön kommentti Yhdysvaltain presidentille Suomen tultua jo hyväksytyksi Naton jäseneksi: ”Suomesta tulee vahva Nato-liittolainen. Suhtaudumme turvallisuuteemme hyvin vakavasti. Suomen puolustusvoimat on yksi Euroopan vahvimmista. Olemme myös jatkuvasti panostaneet kykyjemme kehittämiseen.”

Vähemmälle jäi sen seikan selvittäminen, mitä ”etulinjan maaksi” luonnehdittu Suomi odotti Natolta saavansa. ”Sotilaiden kesken yhteydenpito oli aivan arkipäiväistä. Myös minä tapasin jatkuvasti Naton väkeä”, Niinistö kuvaa ajanjaksoa. Side sotilasliittoon ja valmius liittymiseen eteni johdonmukaisesti.

Vuoden 2020 lopulla Suomi oli presidentin mukaan täysin valmis Naton jäseneksi ja kulkenut jo pitkän tien sen varmistamiseksi. Siinä asetelmassa jokainen kriittinen kysymys, epäilysten esittämisestä puhumattakaan, viritti Mäntyniemessä sapekkaita reaktioita: ”Helsingin Sanomiin oli käyty kuiskimassa ja minut ja Tuomioja kunnolla mollattu… eiköhän tarinalla tässä minun päänahkaani haettu.” Vuodot joukkojen peitellyistä siirroista ja ”kuiskuttelu medialle” ärsyttivät kovin, ja ne nähtiin vain esteiden kasaamisena tielle, joka oli kuljettava loppuun.

Kriittisten ulostulojen myötä Niinistön otteet kävivät yhä määrätietoisemmiksi. Jo vuonna 2021 hän tiedusteli eduskunnan perustuslakivaliokunnan puheenjohtajalta, voisiko valiokunta ”ikään kuin sivujuonteena” hankkia asiantuntijoilta lausuntoja, millaista säätämisjärjestystä Nato-sopimus edellyttäisi. Sen puheenjohtaja Johannes Koskinen torjui samaten kuin mahdollisuuden keskustella asiasta valiokunnassa ilman jäsenyyttä koskevaa esitystä. Saman vuoden joulukuussa Niinistö kävi ulkoministeri Pekka Haaviston kanssa pitkän keskustelun ideastaan olla ”tarpeen tullen valmis ’salamasuoritukseen’ päätöksenteossa”.

Pääministeri Sanna Marinin ja hallituspuolue Keskustan puheenjohtajan Nato-jäsenyyden epääville kannanotoille hän ei enää juuri pannut painoa, vaan totesi tammikuulla 2022, ettei pidä kummankaan ulostuloja ”erityisen hankalina”.

Kun Niinistö on myöhemmin toistuvasti antanut ymmärtää, että hänen suhtautumisensa Nato-jäsenyyteen muuttui vasta Venäjän presidentin kannanottojen myötä vuoden 2021 lopulla, vaikuttaa se edellä referoitujen Niinistön omaan tekstiin perustuvien kuvausten perusteella jälkijättöiseltä kaunistelulta.