Vuoristo-Karabahia piinaa miinaongelma

Azerbaidzanin ja Armenian 44 päivän mittainen sota – jota kutsutaan usein maailman ensimmäiseksi droonisodaksi – päättyi Venäjän välittämään tulitaukosopimukseen marraskuussa vuonna 2020. Armenia joutui luovuttamaan Azerbaidzille 75 prosenttia 1990-luvun alussa miehittämästään alueesta.

Lähes kolmekymmentä vuotta kestänyt azerialueiden miehitys päättyi kuitenkin lopullisesti vasta syyskuussa 2023 – eli vuosi sitten – kun Vuoristo-Karabahissa olevat armenialaisten asevoimat antautuivat  Azerbaidzanille.

Aiemmin Armenian miehityksessä olleiden Vuoristo-Karabahin ja sitä ympäröivien miehitettyjen azerialueiden suurin ongelma ovat nyt maaperään piilotetut miinat ja muut räjähteet. Niiden raivaaminen aloitettiin heti tulitaukosopimuksen solmimisen jälkeen, mutta miehitetyillä alueilla arvioidaan olevan vielä ainakin 1,5 miljonaa miinaa ja räjähdettä. Vaikeakulkuisen maaston raivaus voi kestää jopa 30 vuotta.

Azerbaidzan ja Armenia käyvät parhaillaan neuvotteluja lopullisesta rauhansopimuksesta. Vaikka sopimusneuvotteluissa on edistytty, on maiden suhteiden normalisoimisen tiellä vielä paljon esteitä.

Vuoden 1992 – 1994 sota

Neuvostoliiton hajoamisprosessiin liittyi olennaisena osana nationalististen voimien vahva esille tulo erityisesti niissä tasavalloissa, joissa etniset suhteet olivat olleet jo vuosikymmeniä eri syistä johtuneiden rasitteiden sävyttämiä. Näin tapahtui myös armenialaisten ja azerbaidzanilaisten välillä. Seurauksena oli kaksi sotaa.

Ensimmäistä 1990-luvun alussa käytyä Armenian ja Azerbaidzanin välistä täysimittaista sotaa edelsivät jo vuonna 1988 alkaneet etnisten ryhmien väliset aseelliset yhteenotot, joita käytiin pääosin armenialaisten asuttamassa Vuoristo-Karabahissa ja sen ympärillä olevissa Azerbaidzanin piirikunnissa. 

Armenian nationalistit halusivat liittää Vuoristo-Karabahin osaksi Armeniaa, vaikka juridisesti Karabah oli osa Azerbaidzania. Sota käytiin vuosina 1992 – 1994. 

Vuoristo-Karabahin autonominen alue oli neuvostoviranomaisten vuonna 1923 Azerbaidzanin sosialistisen neuvostotasavallan sisälle perustama alue, jonka väestö oli yli 90 prosenttisesti armenialaista. Kun Vuoristo-Karabahin armenialaiset halusivat vuonna 1988 liittää autonomisen alueen osaksi Armeniaa, kärjistyivät etnisten ryhmien väliset suhteet nopeasti aseellisiksi yhteenotoiksi.

Armenian että Azerbaidzanin itsenäistyessä suvereeneiksi valtioiksi myös Vuoristo-Karabah julistautui Armenian rohkaisemana vuonna 1991 ”itsenäiseksi tasavallaksi”. Päätös laukaisi alueella täysimittaisen sodan. 

Armenian asevoimat miehittivät verisessä, kymmeniä tuhansia siviilejä tappaneessa sodassa vuoteen 1993 mennessä myös seitsemän Vuoristo-Karabahin alueen ympärillä olevaa Azerbaidžanin piirikuntaa. Yli miljoona azeria joutui sodan tuloksena sisäiseen maanpakoon ja azerit joutuivat lähtemään myös Armeniasta. Azerbaidzan menetti vuonna 1994 Venäjän välittämään tulitaukosopimukseen päättyneessä sodassa huomattavan osan alueestaan. 

Kansainvälinen yhteisö ei koskaan tunnustanut Armenian miehittämiä alueita osaksi miehittäjävaltiota.

Vuoristo-Karabahia johti muodollisesti ns. Artsakin tasavalta, jonka olemassaolon lähtökohtana oli Armenian antama poliittinen, taloudellinen että sotilaallinen tuki. Artsakin ”itsenäisyyttä” ei sen lähes 30 vuotisen olemassaolon aikana yksikään maailman valtio tunnustanut. Ei myöskään Armenia.

Azerbaidzanin ja Armenian suhde ei tulitaukosopimuksen jälkeenkään normalisoitunut. Eikä myöskään ajoittaisilta aseellisilta yhteenotoilta vältytty. 

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (Etyj) perusti vuonna 1992 ns. Minskin ryhmän rauhanomaisen ratkaisun löytämiseksi Vuoristo-Karabahin konfliktiin Armenian ja Azerbaidzanin välillä. 

Ryhmän toiminta ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta. Armenian miehitys jatkui Vuoristo-Karabahissa ja sitä ympäröivissä Azerbaidzanin piirikunnissa lähes kolmekymmentä vuotta. Kansainvälinen yhteisö epäonnistui eikä kyennyt Minskin ryhmän avulla löytämään rauhanomaista ratkaisua Vuoristo-Karabahiin ja lopettamaan miehitystä. 

Minskin ryhmän puheenjohtajina toimivat Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat. Lisäksi ryhmään kuuluu joukko pysyviä maita, myös Suomi. Myös Armenia ja Azerbaidzan olivat ryhmän jäseniä. Viime vuosina Minskin ryhmä ei ole käytännössä toiminut lainkaan. 

Azerialueiden miehitys jatkui vuonna  2020 alkaneeseen uuteen sotaan saakka.

Vuoden 2020 sota

Azerbaidzanin johto menetti luottamuksensa siihen, että kansainvälinen yhteisö olisi voinut tai edes halunnut lopettaa miehityksen rauhanomaisesti. Azerbaidzan aloitti mittavan 44 päivää kestäneen sotilaallisen operaation Armenian miehittämien alueiden palauttamiseksi syyskuun 27. päivänä vuonna 2020.

Alkanut uusi sota yritettiin lopettaa ensiksi Venäjän välittämissä neuvotteluissa syntyneellä tulitaukosopimuksella. Sopimus ei kuitenkaan pitänyt. Ranskan johdolla solmitulle toiselle tulitaukosopimukselle kävi samoin. Myöskään kolmannelle tulitaukosopimukselle, joka tehtiin Yhdysvaltain johdolla, ei käynyt sen paremmin.

Vasta sen jälkeen kun Azerbaidzan oli vallannut Vuoristo-Karabahin toiseksi suurimman kaupungin Şuşan, Armenia oli valmis hyväksymään uuden tulitaukosopimuksen. 

Marraskuun 9. päivänä 2020 Azerbaidzanin presidentti Ilham Alijev, Armenian pääministeri Nikol Pašinjan ja Venäjän presidentti Vladimir Putin hyväksyivät sodan päättäneen uuden sopimuksen Venäjän välityksellä. Tulitauko alkoi seuraavana päivänä.

Armenia joutui vetäytymään kaikilta Vuoristo-Karabahia ympäröiviltä Azerbaidzaniin kuuluvilta alueilta, joita se oli miehittänyt kolmisenkymmentä vuotta. Armenia luopui myös osasta Vuoristo-Karabahia. Vetäytyminen alkoi joulukuun 1. päivänä. Armenia menetti tehdyn sopimuksen myötä noin 75 prosenttia siitä alueesta, jotka se oli miehittänyt ensimmäisessä sodassa.

Vuoden 2020 sotaa on kutsuttu maailman ensimmäiseksi droonisodaksi, koska miehittämättömillä lennokeilla oli merkittävä – joidenkin mielestä jopa ratkaisevan tärkeä osuus – Azerbaidzanin sotilaallisessa voitossa. Sodassa Turkki tuki läheisintä liittolaistaan. Droonit olivat pääosin turkkilaista alkuperää.

Azerbaidzan otti Vuoristo-Karabahin haltuunsa syyskuussa 2023

Yhteenotot ja myös ajoittaiset taistelut jatkuivat kuitenkin vielä melkein kolme vuotta sen jälkeen, kun sodan piti päättyä marraskuussa 2020 ns. kolmikantasopimuksen mukaisesti. Armenia kieltäytyi vetämästä kaikkia asevoimiaan osasta miehittämäänsä aluetta. 

Azerbaidzanin asevoimat ottivat syksyllä vuonna 2023 haltuunsa koko Vuoristo-Karabahin alueen. Sotilasoperaatio kesti kaksi päivää ja päättyi syyskuussa ns. Artsakin tasavallan asevoimien antautumiseen.

Azerbaidzanin hallinnon ja Vuoristo-Karabahin armenialaisten edustajien keskinäiset keskustelut voitiin aloittaa vasta syyskuussa 2023, heti voitollisen sotilaallisen operaation jälkeen.  Armenialaisten edustajat olivat tätä ennen kieltäytyneet kaikista keskusteluista. Ennen vuoden 2020 sotaa Vuoristo-Karabahissa asui runsaat sata tuhatta armenialaista, joista miltei kaikki lähtivät alueelta sodan päättyessä.

Armenia ja osa kansainvälistä yhteisöä on syyttänyt Azerbaidzania etnisestä puhdistuksesta ja jopa kansanmurhasta. Azerbaidzan on kieltänyt jyrkästi syytökset ja sanoo armenialaisten joukkomittaisen lähdön syynä olleen armenialaisten viranomaisten lietsoma pelko uutta hallintoa kohtaan, kehotukset lähteä alueelta ja paikallisen väestön pelko leimautua petturiksi jäämällä Azerbaidzanin hallitsemaan Vuoristo-Karabahiin.

Presidentti Alijev ilmoitti syyskuussa 2023 pitämässään puheessa, että alueelle jääneiden armenialaisten oikeudet turvataan olipa sitten kyse oikeudesta koulutukseen, omaan kulttuuriin ja oman uskonnon harjoittamiseen tai vaalioikeuksista. Alijev totesi Azerbaidzanin olevan monietninen ja eri uskonnot salliva yhteiskunta. 

Entisillä miehitetyillä alueilla on alkanut voimakas rakennustoiminta. Sisäisessä maanpaossa olleita azereita on muuttamassa takaisin vanhoille kotialueilleen ja heidän asuttamiseksi ja työpaikkojen turvaamiseksi rakennetaan nyt asuntoja, kyliä ja kaupunkeja, ja myös voimalaitoksia, siltoja, tunneleita ja kasteluun tarkoitettuja vesialtaita maanviljelyksen mahdollistamiseksi. Alueelle muuttavia varten tarvitaan myös runsaasti työpaikkoja.

Neuvottelut rauhansopimuksesta

Armenia ja Azerbaidzan käyvät parhaillaan neuvotteluja rauhansopimuksesta. Neuvotteluiden aloittamisesta päätettiin vuoden 2020 tulitaukosopimuksella. Neuvotteluissa on saavutettu edistystä ennen kaikkea sen jälkeen, kun ns. Artsakin tasavallan ja sen asevoimien toiminta miehitetyillä alueilla päättyi antautumiseen.

Puhuessaan Karabahin alueella Şuşassa 20.7.2024 presidentti Alijev kertoi, että lopullisen rauhansopimuksen sisällöstä on voitu sopia jo noin 90 prosenttia.

Loppuosasta sopiminen voi olla kuitenkin hyvin hankalaa, vaikka kumpikin valtio on ilmoittanut tavoitteekseen rauhansopimuksen aikaansaamisen.

Azerbaidzanilla on rauhansopimusta koskevissa neuvotteluissa kaksi vaatimusta, joihin se odottaa Armenian vastausta.

Ensinnäkin Azerbaidzan esittää Armenian perustuslain johdannon muuttamista, koska siihen nyt sisältyvällä viittauksella Karabahin alueen väitetään olevan osa Armeniaa. Alijevin mukaan perustuslain viittaus on alueellinen uhka Azerbaidzanille. Siksi Azerbaidzan haluaa Armenian muuttavan perustuslakiaan ja toteavan yksiselitteisesti, että Vuoristo-Karabah on Azerbaidzanin aluetta.

Toinen vaatimus koskee Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ns. Minskin ryhmää, jota Azerbaidzan ei enää muuttuneen tilanteen takia pidä tarpeellisena. Azerbaidzan ehdottaa, että maat sopivat keskenään ryhmän toiminnan lopettamisesta. Käytännössä Minskin ryhmä ei enää viime vuosina ole toiminut.

Presidentti Alijev totesi viimeksi 30.8.2024 tavatessaan Azerbaidzanissa vierailevan Turkin parlamentin valtuuskunnan, että Armenian perustuslakia on täydennettävä ja siitä on poistettava Azerbaidzaniin kohdistuvat aluevaatimukset. 

Alijev totesi myös, että ns. Minskin ryhmä ja siihen liittyvät rakenteet ovat jäänne menneisyydestä ja ne pitää kokonaisuudessaan lakkauttaa. Presidentti sanoi, ettei ymmärrä Armenian kantaa, ettei Minskin ryhmää lakkautettaisi. ”Vaikuttaa siltä, ettei Armenia ole kiinnostunut rauhansopimuksen solmimisesta ja kestävän rauhan saavuttamisesta”, totesi Alijev.

Azerbaidzanin presidentinhallinnon ulkopoliittisen osaston päällikkö Hikmet Hajiyev arvioi 1.9.2024, että Armenia haluaa pitää kiinni Minskin ryhmästä siksi, että maan läntiset tukijat säilyttäisivät vaikutusvaltansa alueella.

Myös rajan merkitsemisestä keskusteluja

Azerbaidzan ja Armenia käyvät parhaillaan keskusteluja myös lähes tuhat kilometriä pitkän yhteisen rajan yksityiskohtaisesta kulusta. Osa rajasta on jo kyetty yhteisesti merkitsemään.

Molempien maiden neuvottelijat ovat olleet suurin piirtein vaiti sekä rajan merkitsemistä koskevista ongelmista että jo saavutetuista tuloksista. Molemmat maat ovat myös kertoneet keskustelujen jatkuvan ”rakentavassa hengessä”. 

Armenian ulkoministeriö ilmoitti 30.8.2024 maiden päässeen sopimukseen rajanvedon yhteisistä periaatteista.

Huhtikuussa yhteisellä sopimuksella aloitetussa rajamerkinnässä sovittiin käytettäväksi vuodelta 1970 peräisin olevaa Neuvostoliiton aikaista virallista karttaa, jossa oli merkittynä sekä Neuvosto-Armenian että Neuvosto-Azerbaidzanille kuuluvat alueet. 

Toukokuussa maat kykenivät merkitsemään huomattavan osan maiden välisestä rajasta, joskin useilla alueilla käytiin myös kovaa kiistaa siitä, kummalle maalle eräät pienet kylät kuuluvat. Kyse oli azerikylistä, joista väestö oli joutunut lähtemään 90-luvun alkupuolella Azerbaidzanin hävittyä maiden keskinäisen sodan. Myöhemmin kylissä on asunut armenialaisia.

Kiista neljästä Armenian miehittämällä alueella olevasta kylästä on sittemmin päättynyt siihen, että kylät merkittiin rajanvedossa Azerbaidzaniin kuuluviksi. Armenian oppositio järjesti päätöksen estämiseksi useita suuria mielenosoituksia vastustaen kylien luovuttamista.

Mielenosoituksia järjestettiin eri puolilla Armeniaa. Maan pääkaupungissa Jerevanissa mielenosoitukset kärjistyivät kesäkuussa myös yhteenotoiksi mielenosoittajien ja mellakkapoliisin välillä.

Armenian pääministeri Pašinjan hyväksyi kyliä koskevan ratkaisun todeten samalla, että ainoa vaihtoehto kylien luovuttamiselle olisi ollut uusi sota maiden välillä. Azerbaidzan olisi voinut hänen mukaansa tukeutua siihen juridisesti kestävään lähtökohtaan, että kylät olivat aiemmin kuuluneet Azerbaidzanin alueeseen. 

Armenian miehittämien alueiden miinanraivaus kestää vuosia

Armenian ja ns. Artsakin tasavallan aiemmin miehittämillä azerialueilla – Vuoristo-Karabahissa ja sitä ympäröivillä alueilla – arvioidaan olevan vielä raivaamatta ainakin 1,5 miljoonaa miinaa. Ja miinojen lukumäärä saattaa vielä olla tätäkin suurempi. Armenialaisviranomaiset eivät ole miehityksen päätyttyä luovuttaneet Azerbaidzanille kaikkia miinakarttoja tai muita tarvittavia tietoja miinoitusten sijainnista.

Miinanraivaus voitiin aloittaa vuoden 2020 marraskuussa, tosin vielä silloin vain osassa alueita. Vajaassa neljässä vuodessa on raivattu 152 619 hehtaaria. Tähän mennessä (10.11.2020 – 31.7.2024)  on raivattu 32 940 jalkaväkimiinaa, 19 956 panssaritorjuntamiinaa ja 73 767 kappaletta muita räjähtämättömiä sotatarvikkeita, kertoo Azerbaidzanin miinanraivausvirasto (Trend news agency 20.8.2024).

Miinoitusten ja muiden räjähteiden on myös todettu uhkaavan saastuttaa alueen vesijohtojärjestelmiä ja kaivoja. Toistaiseksi on löydetty runsaat kolme sataa tällaista aluetta.

Azerbaidzanin entisten miehitettyjen alueiden miinaongelma on yksi suurimmista koko maailmassa. Miinanraivaus on myös hidasta ja hyvin kallista. Azerbaidzan on hankkinut kokemusta miinanraivauksesta myös niistä maista, joita Yhdysvallat aikoinaan miinoitti laajasti kuten Vietnamista ja Kamputseasta.

Azerbaidzan on toistaiseksi käyttänyt miinanraivaukseen varoja 349 miljoonaa dollaria. Ulkomaista rahoitusta maa on saanut raivauksen järjestämiseen noin 16 miljoonaa dollaria. Vuoden 2023 Azerbaidzanin valtion budjettiin oli varattu noin 65 miljoonaa dollaria miinanraivaukseen.

Saudiarabia myönsi miinanraivaukseen Azerbaidzanille vuonna 2024 rahallista tukea kolme miljoonaa dollaria ja Yhtyneet arabiemiraatit viisi miljonaa dollaria. Euroopan unioni ja sen jäsenvaltiot aikovat tukea miinanraivausta 13 miljoonalla eurolla. Esimerkiksi Belgia on myöntänyt 250 000 euroa hankkeeseen. 

Britannia on antanut viimeisten vuosien aikana 1,5 miljoonaa puntaa ja Yhdysvallat 4,5 miljoonaa dollaria.

Kansainväliset asiantuntijat ovat arvioineet, että koko entisen miehitetyn alueen raivaaminen miinoista kestää 30 vuotta ja raivauksen kokonaiskustannukset nousevat noin 25 miljardiin dollariin.