AIKA ON KYPSÄ KAAOKSELLE

Jos seuraa ihmeissään maailman uutisia, kannattaa ottaa siihen vierelle kartta. Euroopan kaakkoisnurkassa on tällä hetkellä kaksi rajaviivaa, joiden väristä ja tarkasta kulusta taistellaan sekä asein että propagandan keinoin. Ehkä tutumpi rajaviiva menee Lähi-Idässä siellä, missä ovat Suur-Israelin maksimaaliset tavoitteet (ne päättyvät pohjoisessa Turkin rajalle, etelässä tilanne on avoimempi). Lähempi, mutta vaikeammin hahmottuva raja on Yhdysvaltain globaalin hegemonisen alueen ja Venäjän kansallisen alueen välinen raja. Molempia kannattaa tutkailla vähän tarkemmin – ja siis kartan kanssa.

Jos jätetään Ukraina ja sen itärajasta käytävä sota tässä tekstissä sivuun, konflikteista kertovia uutisia on tullut Georgiasta, Romaniasta ja Moldovasta. Kaikki sijaitsevat Mustanmeren rannalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Kansainvälinen kiinnostus näiden valtioiden hallintoon johtuu juuri sijainnista (Ukraina, Venäjä), ei mistään tavanomaisesta kuten valtion luonnonvarojen himoitsemisesta. Maiden statukset ovat varsin erilaisia, mutta jokaisessa taistellaan siitä, kuka tai mikä määrittää valtion suhteet toisaalta EU:n ja Yhdysvaltain, toisaalta Venäjän suuntaan. Romania kuuluu sekä Natoon että EU:hun, Moldova ja Georgia eivät.

Georgiassa ovat vastakkain EU-myönteinen oppositio ja EU-riippuvuuden torjuva enemmistö. Georgian ranskalaissyntyinen presidentti Salomé Zourabichvili on kieltäytynyt luopumasta virastaan, vaikka hänen toimikautensa päättyy 17.12.2024. Pääministeri Irakli Kobakhidze on Georgian todellinen johtaja, eivätkä pitkään jatkuneet, selkeästi EU:n rahoittamat ja organisoimat mielenosoitukset ole johtaneet Ukrainan kaltaiseen vallanvaihtoon, joka on epäilemättä ollut tavoitteena. Georgian rajanaapureita ovat Venäjä, Azerbaidžan, Armenia ja Turkki. EU:n johto on yrittänyt jo pitkään saada Georgian hakemaan jäsenyyttä sekä EU:ssa että Natossa, oletettavasti Yhdysvaltain tahdon mukaisesti. Kun tämä ei ole onnistunut, on käynnistetty vallanvaihtoon tähtäävä ”värikumous”.

Moldovassa oli aiemmin tiukka presidentinvaali, joka päättyi EU:hun sitoutuneen Maia Sandun niukkaan voittoon. Länsileirissä tulosta tervehdittiin tyypillisimmin tyyliin ”Venäjä hävisi!”. Moldovalla ei muuten olisi mitään asiaa globaaliin neuvotteluhuoneeseen, mutta sen sijainti Ukrainan ja Romanian välissä tekee siitä vastustamattoman suurvaltojen strategeille. Moldovan sisällä on lisäksi voimakas jännite niiden välillä, jotka haluaisivat sulauttaa Moldovan Romaniaan ja niiden välillä, jotka haluavat korostaa moldovalaisten omaa identiteettiä.

Romania on jo pitkään kuulunut EU:hun ja Natoon, mutta kuuluu edelleen Euroopan köyhimpiin alueisiin. Kiinnostus sitä kohtaan virisi vasta, kun läpihuutojutuksi oletettujen presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella saatiin yllätystulos, kun ”Venäjä-mieliseksi” nopeasti leimattu Călin Georgescu sai suurimman äänimäärän ja EU:n tukema Marcel Ciolacu jäi kolmanneksi pudoten toiselta kierrokselta. Äänestyksen tulos säikäytti EU:n ja Yhdysvaltain johtajat pahasti, joten saman tien käynnistettiin toimet äänestyksen mitätöimiseksi, millä tahansa perusteella. Ensin perustuslakituomioistuin totesi ensimmäisen äänestyskierroksen menneen laillisesti. Mutta kun tuomareita oikealla tavalla rutisteltiin, saatiin aikaan uusi päätös, jolla mitätöitiin ensimmäinen kierros vain kaksi vuorokautta ennen toisen kierroksen äänestyksiä. On väitetty, että Yhdysvalloista tuli yksityislentokone Bukarestin kentälle vain pari tuntia ennen tuomioistuimen kokousta.

Emme tiedä, mitä Romaniassa – tai Georgiassa – lähiviikkoina tapahtuu. On kuitenkin ilmeistä, että Yhdysvaltain presidentin pian tapahtuva vaihtuminen on pannut hämärässä toimivien voimien puuhiin vauhtia. Yleisen arvion mukaan Donald Trump ei ole halukas syytämään rahaa ja aseita Ukrainan sodan pitkittämiseen edeltäjänsä tyyliin. On siis yritettävä sekoittaa soppaa ripeästi ennen vallanvaihdosta, jos vaikka saataisiin sotimisen jatkamista tukevat johtajien vaihdokset hoidettua. Romanian tärkeys johtuu sijainnin lisäksi siitä, että se on muodollisesti EU:n ja Naton jäsenenä ”luotettava”. Presidentin vaihtuminen voisi tuottaa taas yhden kriittisen äänen Unkarin ja Slovakian rinnalle. Sitä ei EU-eliitti tietenkään vapaaehtoisesti hyväksy.

* * *

Gazan kansanmurhan toteuttamisessa on edetty vaiheeseen, jossa Israelin viranomaiset pilkkovat aluetta lohkoihin, jotka yksi kerrallaan siirretään muodollisestikin Israelin valtion osiksi. Vastoin kansainvälistä oikeutta, tietenkin, mutta mitä väliä sillä on, kun johtavat länsimaat eivät tule Israelia estämään sen enempää kuin ovat tähänkään asti estäneet? Israelin pommikoneet iskevät päivin ja öin hatarissa telttakylissä värjöttelevien pakolaisten surmaamiseksi. Hitlerin kaasukammioiden sijasta Israel käyttää Yhdysvaltain loppumatonta pommivirtaa saadakseen Palestiinan kansan katoamaan elävien kirjoista. Hidasta ja kallista, mutta terrorivaikutus lienee arvioitu sen arvoiseksi.

Benjamin Netanjahu on rikostovereineen arvioinut tilanteen kypsäksi ryhtyä Suur-Israelin rakentamisen seuraaviin askeliin eli Libanonin ja Syyrian osien liittämiseen. Libanonissa Israelin armeija on toiminut Gazan mallilla pommittaen siviilikohteita tarkoituksena tappaa mahdollisimman moni, jotta libanonilaiset pakenisivat kauhuissaan maan pohjoisosiin. Maahyökkäys ei kuitenkaan ole sujunut, koska Hizbollahin joukot ovat antaneet Israelin sotilaille hiukan kovemman vastuksen kuin palestiinalaiset naiset, vanhukset ja sylivauvat. Mutta pommitukset ovat jatkuneet – myös tuoreen tulitauon aikana –, eikä ole syytä olettaa, että kyse on muusta kuin pienestä lepotauosta kovia tappioita kärsineille Israelin armeijan sotilaille.

Syyriassa käynnistettiin tulitauon kunniaksi Turkin, Israelin ja Yhdysvaltain yhteinen operaatio presidentti Bashar al-Assadin vaihtamiseksi taipuisaan mieheen Jordanian tyyliin. Poikkeuksellisesti likainen työ päätettiin teettää samoilla jihadistiterroristeille, joita vielä jokunen vuosi sitten pidettiin lännen suurimpana uhkana Lähi-Idässä. Kaulankatkojien edusmieheksi on parturin ja Zelenskyin käyttämän miesten vaatehtimon kautta istutettu Ahmed Hussein al-Shar’a, joka uudistuneena käyttää nimeä Abu Mohammad al-Julani. Hänen johtamansa terroristeista koottu armeija on edennyt menestyksellä ja kolmen sotilaallisen suurvallan aseistuksella ja ajanut al-Assadin pois maasta. Samalla on saatu selitys havainnolle, etteivät jihadistit koskaan hyökkää Israeliin eikä Israel jihadistien kimppuun. Eipä tietenkään, koska molemmat terroristifirmat toimivat kiinteässä symbioosissa. Israelin imagolle on ollut suureksi avuksi joukkio, joka kohtelee uhrejaan vielä raaemmin kuin Israelin armeija. 

Turkki on jo pitkään miehittänyt isoja alueita pohjoisessa Syyriassa ja myös Yhdysvallat on miehittänyt itäistä aluetta, jolta se on varastanut vuosikausia syyrialaisten öljyä. Turkilla ja Erdoğanilla ei ole mitään aietta kunnioittaa jatkossakaan Syyrian itsenäisyyttä, joten se tähdännee jonkinlaisen nukkehallinnon perustamiseen. Se sopinee myös Yhdysvalloille ja Israelille, jotka epäilemättä pääsevät nukkehallituksen kanssa sopimukseen Syyrian eteläosien luovuttamisesta pysyvästi Israelille. Donald Trump ei tule asettumaan vastahankaan, sen varmistavat riittävät suuret lahjukset. Juuri nyt länsivallat teeskentelevät huolta Syyrian naisten kohtalosta, mutta tottapa al-Julani ymmärtää olevansa kukkulan kuningas vain taustapelureiden armosta.

Romaniasta ja varsinkaan Georgiasta ei ole pitkä matka Syyriaan, Libanoniin tai Gazaan. Ulkoisista ja yksityiskohdissa ilmenevistä eroista kummallakin suunnalla taistellaan pohjimmillaan samasta eli hegemonisesta vallasta päättää muiden valtioiden ja kansakuntien elämästä ja kuolemasta. Siitä samasta mistä myös Ukrainassa taistellaan ja on taisteltu käytännössä koko 2000-luvun ajan. Israel on tavallaan erikoistapaus, eräänlainen ylimääräinen syöpäsolukko, joka elää ja kukoistaa Yhdysvaltain kansakunnan rahoilla. Ilman Yhdysvaltain ja muiden läntisten suurempien valtioiden tukea Israel joutuisi tyytymään olemaan piskuinen Lähi-Idän valtio isompien puristuksissa.

Aivan ylimääräisen kauhistuttavuuden tämänhetkiseen tilanteeseen tuo kasvava ydinasein käytävän voimainmittelön uhka. Sen välittömänä aiheuttajana on Ukrainan armeijan jatkuva perääntyminen, jonka seurauksena kiihkeimmät sotahaukat Yhdysvalloissa ja EU:ssa ovat valmiit testaamaan Vladimir Putinin hermoja eskaloimalla sotaa Ukrainassa aktiivisesti, vaikka kukaan asiantuntija ei uskalla enää julkisesti julistaa Venäjän häviötä. Antamalla Ukrainan armeijalle ohjuksia, joilla voi iskeä syvälle Venäjän maaperälle Yhdysvaltain johto eli demokraattipuolue ottaa hirveän riskin siitä, että maltti vaihtuu samantasoisiin vastaiskuihin. Toistaiseksi Venäjän reaktiot ovat olleet varsin maltillisia, samoin Iranin, jota Israel on kaikin keinoin pyrkinyt provosoimaan laajamittaiseen sotaan (jonka Yhdysvallat tietenkin rahoittaisi).

Emme tiedä, onko Donald Trump valmis rahoittamaan sotimisen laajamittaista eskalaatiossa sekä Ukrainassa että Iranissa. Ainakin hän aloittanut jo tutun uhkailun Natosta eroamisesta, elleivät eurooppalaiset lyö hirmuisesti rahaa Naton taloudenhoitajalle. Trump tulee vahvasti tukemaan sionistista Israelia, mutta miksi asekauppiaiden tukeminen muuten kiinnostaisi kiinteistöalalla toimivaa häsläriä? Myös EU-johdon militaristinen into on pohjimmillaan riippuvainen siitä, että sitä vaaditaan Washingtonista ja osin Pentagonista käsin. Aseet ovat kalliita, vaikka joku Annalena Baerbock kuinka vannoo tukevansa Ukrainan armeijaa, kävi kotimaan vaaleissa sitten miten hyvänsä. Kun saksalaiset seuraavan kerran käyvät valitsemaan liittovaltionsa johtoa, Baerbock saattaa joutua huomaamaan koko puolueensa kadonneen poliittiselta kartalta.