Autonominen Suomi – taas kerran?

Venäjän tsaari Aleksanteri III:nnen on katsottu panneen alulle kehityksen, joka ensin johti sortokausiin Suomessa ja myöhemmin Lännen masinoimaan ensimmäiseen ”värivallankumoukseen” Venäjällä.

Ruotsi oli pitänyt Suomea riistomaanaan, miehiä oli pakkovärvätty heille vieraisiin sotiin ympäri Eurooppaa, itärajan puolustus oli laiminlyöty ja siviiliväestö jätetty venäläisten armoille. Silloinkin Suomi oli ”etulinjassa”, Venäjää vastaan, ja kun sitten paljon myöhemmin bolshevikit pääsivät valtaan, joutuivat isämme uudestaan etulinjaan. Pitkä rauhan aika, autonomian aika Venäjän yhteydessä, oli päättynyt, ja itsenäistynyt Suomi taisteli nyt ”länsimaisten arvojen” puolesta, bolshevismia vastaan, samaan aikaan kun bolshevikkeja tuettiin nimenomaan Lännestä: siellä heidät nähtiin Valistuksen ja Ranskan suuren vallankumouksen perillisinä ja Suomen taas katsottiin edustaneen pimeintä taantumusta.

Vielä talvisodan aikana Suomessa kuviteltiin, että muka oltaisiin osa Länttä – siis samaan aikaan kun taivaalta jo satoi tavaraa ”made in USA”. (Veli Virkkunen: Stalinin urut : Amerikan sota-apu Neuvostoliitolle = The guns of Stalin : super power made in USA. 1983.)

Hävityt sodat sitten palauttivat Suomen uuteen autonomian aikaan, joka sekin taas vahvisti meitä kansakuntana, ainakin taloudellisesti. Olimme vähäksi aikaa päässeet pois etulinjasta, kunnes Neuvostoliiton romahdettua meitä salaa alettiin uudelleen hivuttaa sinne.

Rubicon ylitettiin vuosina 2014-2015; lähdettiin tielle, jolta ei ole paluuta. Solmittiin isäntämaasopimus; perustettiin Mediapooli, ja temppelin harjalle nostettiin muutama faktantarkistaja, jotka nimesivät vielä vapaan, talkooperiaatteella toimineen median valemediaksi; organisoitiin yhteistyössä muiden EU-maiden salakuljettajien kanssa massiivinen ”välineellistetty maahanmuutto” myös Suomeen.

Tulijat olivat – kuinka ollakaan – sotilaskuntoisia, ehkä sotilastaustaisia, nuoria komeita miehiä, joita heti alettiin aktiivisesti parittaa kantasuomalaisten tyttöjen kanssa – surullisin seurauksin. Vielä tänäkin päivänä Venäjä puolestamme valvoo Suomen itärajaa; Ruotsi ei valvo länsirajaamme, vaan järjestää meille aina vain lisää tulijoita.

Kun nyt on mahdollista, että sota, ennemmin tai myöhemmin, tulee myös Suomeen, olisiko meille, tavalliselle kansalle, parempi, että Itä voittaa kuin että Länsi voittaa?

Jos Länsi voittaa, on varmaa, että yhä harvemman lapsen isänmaa tulee olemaan Suomi, edes maantieteellisenä alueena; suomalaisuus jatkuu vain sikäli kuin jokainen suomalaisesta äidistä syntynyt katsotaan suomalaiseksi: syntyy sekarotuinen, isänmaaton, ”juutalainen” suomalaisuus, joka elää diasporassa ympäri maailmaa, ”ikuisesti”.

Jos Itä voittaa, saattaa Venäjä hirveimmällä tavalla maksaa takaisin Suomen kansalle sen päättäjien tekoset. Suomessa on syyllistetty tavallisia venäläisiä siitä, että he ovat nostaneet valtaan Putinin, ja samoin saattavat venäläiset pitää oikeutettuna rangaista myös tavallisia suomalaisia siitä, että he ovat äänestäneet valtaan nykyiset, Venäjälle vihamieliset päättäjämme.

Voimme vain toivoa että venäläisten rangaistus harhaan johdetulle suomalaisten enemmistölle ja koko kansalle olisi mahdollisimman lempeä ja että Suomi kolmannen kerran pääsisi vaalimaan omaa kansallista identiteettiään autonomisena osana Venäjää.

Suomalaiset eivät osaa olla itsenäinen kansa – tämä on jo uskottava: itsenäinen Suomi aina liittoutuu, vaikka paholaisen kanssa. Siksi meille sopii paremmin autonomia, sellaisena kuin saimme nauttia siitä Napoleonin sotien jälkeen tsaarillisen Venäjän yhteydessä ja toisen kerran kylmän sodan aikana Neuvostoliiton yhteydessä.

Tämä on vain minun hauras toiveeni – todennäköisimpänä pidän, että Suomi tuhoutuu aivan riippumatta siitä kuka sodan ”voittaa”.

Kirjoittaja on vuonna 1954 syntynyt tamperelainen diplomi-insinööri, kirjoittaja, suomentaja ja tubettaja.