EU:n määräenemmistöpäätökset: Sujuvuutta ilman suvereniteettia

Jos tavalliselle kansalaiselle Brysselin kaduilla tai missä vain vaikkapa Suomessa annettaisiin tehtäväksi kertoa, miten päätöksenteko EU:ssa toimii ja mitkä ovat sen kolme keskeisintä instituutiota, ani harva osaisi sen kertoa. Aihe on tylsä huoltoaseman kahvioon.

Tämä johtuu siitä, että näin on tarkoituskin, ei kansalaisten tyhmyydestä. Tämän kirjoituksen johtoajatuksena ei ole selostaa EU:n institutionaalista kehitystä tai perussopimuksia vaan avata Euroopan unionin neuvoston (jossa siis jäsenmaiden ministerit äänestävät) merkitystä toimijana, jossa jäsenmaiden ääni painaa suoraan sekä sitä, mitä tapahtuu, jos neuvostossa siirrytään entistä enemmän kohti määräenemmistöpäätöksentekoa (eli luovutaan kokonaan tai osittain yksimielisyydestä). EU:n neuvoston omien sivujen mukaan ”Neuvoston päätösten on oltava yksimielisiä useissa jäsenvaltioiden arkaluonteisina pitämissä asioissa.” Tällaisiin arkaluonteisiin asioihin kuuluvat mm. yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, ottaminen EU:n jäseneksi, pakotteet tai vaikkapa verotus. Yksimielisyysvaatimus koskee kokonaisuuteen nähden määrällisesti pientä, mutta sitäkin tärkeämpää joukkoa asioita. Sopimus Euroopan unionin toiminnasta (SEUT) säätää, milloin yksimielisyys vaaditaan.

Näin ollen komission esitys, joka on luonteeltaan yksimielisyyttä vaativa, ei etene, elleivät kaikki jäsenmaat äänestä sen puolesta neuvostossa. Tämä selventää, mikä merkitys tällä on erityisesti pienille jäsenvaltioille, varsinkin kun suurin osa asioista ratkeaa määräenemmistöllä (55% jäsenmaista äänestää puolesta – käytännössä siis 15 jäsenmaata ja 27:sta ehdotusta kannattavien jäsenmaiden väkiluku on vähintään 65% EU:n kokonaisväestöstä). Lissabonin sopimus toi 17 uutta aluetta määräenemmistöpäätösten piiriin.

Lissabonin sopimus hyväksyttiin eduskunnassa 11.6.2008 äänin 151-27. Poissa oli 21 edustajaa. Poissa olivat mm. pääministeri Matti Vanhanen, sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä, edustaja Seppo Kääriäinen sekä edustaja Kimmo Kiljunen. Myöskään maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila ei päässyt paikalle.

Vasemmistoliiton edustaja Annika Lapintie jätti 30.5.2008 ulkoasiainvaliokunnan mietintöön (UaVM 6/2008 vp) vastalauseen, jossa hylkäysesitystä perusteltiin mm. seuraavasti: ”Lissabonin sopimus merkitsee unionin toimivallan laajenemista ulkoasioissa sekä oikeus- ja sisäasioissa. Perustuslakisopimus lisää määräenemmistön käyttöä neuvostossa ja kasvattaa Euroopan parlamentin valtaa yhteispäätösmenettelyä laajentamalla.” Lapintie ei saanut vastalauseelleen tukea.

Suomi haluaa määräenemmistöä, ei vaikutusvaltansa maksimointia

Kuten edellä on kuvattu, Suomen poliittinen eliitti on pitkään ja laajasti kannattanut ratkaisuja, joissa yksimielisyysvaatimus menettää merkitystään tai jopa poistuu. Yksimielisyysvaatimus suojaa kansallisvaltioita elintärkeissä asioissa ja varmistaa, että merkittävissä asioissa kaikki jäsenvaltiot seisovat päätöksen takana. Tämä on erikoista, sillä luulisi juurikin Suomen kaltaisen pienen valtion haluavan maksimoida roolinsa vaikuttaa. Eikö kokoaan suurempi vaikuttaja (jollaiseksi Suomea on usein kuvattu) tai sellaiseen pyrkivä toimisi näin?

Suomessa yksikään hallitus tai vallanpitäjä ei ole torjunut määräenemmistöpäätösten lisäämistä. Esimerkiksi europarlamentaarikko ja entinen ministeri Henna Virkkunen (kok.) on käynyt vuosia näyttävää kampanjaa (esim. HS 16.1.2024 ja HS 31.1.2020 ) ”päätöksenteon tehostamisen” puolesta. Virkkusen mukaan ”Toimiva EU-päätöksenteko luo turvaa etenkin pienemmille jäsenmaille, joilla ei yksin ole valmiuksia vastata kansainvälisen politiikan myllerryksiin”. Virkkunen toteaa kuitenkin 31.1.2020 kirjoituksessaan, että ”Vaikein asia Suomelle olisi määräenemmistöpäätöksenteko unionin sanktiopolitiikassa. EU voisi silloin periaatteessa asettaa Venäjän-pakotteita Suomesta riippumatta”. Virkkunen tulee siis myöntäneeksi, että nimenomaan pakotepolitiikka on Suomelle ongelmallista. Samalla herää kysymys, mistä voidaan tietää, etteikö joskus muissakin asioissa tulevaisuudessa olisi Suomen etu, että äänemme painaa? Entäpä, jos Virkkusen mainitsema ”kansainvälisen politiikan myllerrys” olisi laadultaan sellainen, että Suomen kannattaa jokin päätös estää?

Tähän ei löydy vastausta määräenemmistöpäätöksiä ajavilta.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö lausui suurlähettiläskokouksen puheessaan 20.8.2019, että ”Sanottakoon nyt selvästi: kannatan voimakkaasti EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista, silläkin uhalla, että se vähentäisi tasavallan presidentin valtaoikeuksia. Yhteisen eurooppalaisen äänen, yhteisten eurooppalaisten tekojen eteen meidän on syytä ponnistella niin puheenjohtajana kuin rivijäsenenä.” Kun huomioidaan, että pääministeri Paavo Lipponen vaati pääministerin haastattelutunnilla 16.12.2001 määräenemmistöpäätösten lisäämistä koska ”Euroopan unionissa olisi tehtävä entistä enemmän määräenemmistöpäätöksiä, jotta unionia voidaan kehittää, varsinkin kun tulossa on uusia jäsenmaita”, voidaan sanoa, että kyse on pitkästä linjasta.

Voimassa oleva hallitusohjelma (2023) kannattaa myös määräenemmistöpäätösten lisäämistä: ”Hallitus pyrkii vahvistamaan EU:n päätöksentekokykyä. Määräenemmistöpäätösten lisääminen on mahdollista vain rajatuilla ulko- ja turvallisuuspolitiikan aloilla, kuten pakotepolitiikassa.”.

Vastaamatta edelleen jää, miksi Suomi haluaa tällaista hallituksesta riippumatta ja miten se palvelee maamme etua. Vahvasti sosiaalisessa mediassa mutta vähemmän osaamisellaan profiloitunut perussuomalainen europarlamentaarikko Sebastian Tynkkynen antoi tähän kysymykseen ehkä rehellisimmän vastauksen. Määräenemmistöpäätöksiä on usein puolusteltu nimenomaan sillä, että Unkari jarruttaa tärkeitä päätöksiä.

Ylen haastattelussa 8.7.2025 Tynkkynen totesi (Unkariin liittyen), että ”Unkari ei enää noudata yhteistä linjaa suhteessa Venäjään”. Suomen media on usein nostanut esiin, että Unkarin ongelmat liittyvät oikeuslaitokseen, korruptioon ja oikeusvaltioon. Tällä on perusteltu sitä, miksi Unkaria pitäisi eri tavoin rangaista (viemällä äänioikeus, jäädyttämällä varoja jne.). Etelä-Italian korruptio ja eteläisessä Euroopassa tapahtuva jatkuva EU-varojen väärinkäyttö ei kuitenkaan saa suomalaisia poliitikkoja vaatimaan näiden valtioiden rankaisemista. Onko niin, että tosiallinen syy on ”EU:n yhteinen linja”, eli vallan keskittäminen tuntemattomille tahoille ulkomaille, pois Suomesta? Onko niin, että Unkari halutaan ”kuriin” siksi, että se harjoittaa itsenäistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa?

Miksi yksimielisyydestä halutaan eroon?

Kuten edellä on kuvattu, Suomen linja on ollut epäloogisen selkeä. Milloin Unkarin ”rankaiseminen”, milloin ”päätöksenteon tehostaminen” ja milloin EU:n laajeneminen ovat kelvanneet perusteeksi. Tavoite on siis pysynyt samana, perusteet ovat vaihtuneet sen mukaan, mikä parhaalta kuulostaa.

Vaikuttaakin siltä, että todellisia perusteita ei ole kerrottu, sillä tuolloin olisi pakko puhua totta. Yksimielisyyspäätöksistä luopuminen avaisi portin hallitsemattomalle kehitykselle, sillä tuolloin täysin elintärkeiden kansallisten etujen huomiointi ei olisi enää mahdollista ja uudessa kansainvälisessä tilanteessa erityisesti pienet valtiot eivät voisi turvata intressejään. Erityisen paradoksaalista on, että itseään ”isänmaallisena” pitävät tahot ovat Suomessa äänekkäimmin vaatimassa Suomen vaikutusvallan vähentämistä.

Suomen poliittinen eliitti tulee kuitenkin paljastaneensa, minkä takana se seisoo: kansallisen liikkumavaran ja päätöksenteon vähentämisen. Kuten Sebastian Tynkkynen asiaa kuvasi, ”EU:n yhteisen linjan”.

Se, mitä ”EU:n yhteinen linja” merkitsee, ei suomalaisille kerrota. Isoin puute kuitenkin on, että kertomatta jää, millaisissa kammareissa ja looseissa sekä kenen toimesta tuo ”linja” todellisuudessa syntyy. Moni suomalainen järkyttyisi, jos tietäisi.