EUROGLOBALISTIT: PELIN UUSI MOUKKA

Politologi ja EU-asiantuntija KTM Olli Kotron analyysi EU:n tilasta on viiltävän kylmää luettavaa suomalaisille EU-mielisille.

Kuten niin useasti on allekirjoittaneenkin toimesta todettu, ajatus Euroopan unionista on peräisin Yhdysvalloista, jonka käsikirjoituksen mukaan Euroopan unioni-nimistä hallintokokonaisuutta on rakennettu toisen maailmansodan jälkeen. Ajatus on ollut, että vahva euro-atlanttinen side luo jatkuvuuden uuden ja vanhan mantereen välille. Käytännössä tämä on tarkoittanut Naton vahvaa roolia Euroopan puolustuksessa, amerikkalaisten läsnäoloa Euroopassa ja EU:n mukautumista siihen, ennen kaikkea Yhdysvaltain liike-elämän intressit huomioiden. Ranskan taannoinen Nato-kriittisyys tai vaikkapa Suomen ja Ruotsin puolueettomuus olivat joskus mielenkiintoisia yksityiskohtia tässä pelissä, mutta eivät enää.

Yhdysvallat on vahvasti suuntautumassa Aasiaan, eikä kysymyksessä ole uusi asia, vaan jo likipitäen kaksi vuosikymmentä jatkunut kehitys. Suomessa tätä ei mitä ilmeisemmin ole koskaan käsitetty tai mikä ehkä vielä ikävämpää, siitä ei ole välitetty. Ukrainan kriisin myötä Suomen valtaapitävien kammareissa ja looseissa vuosia valmisteltu ”master plan” Suomen liittämisestä Natoon laitettiin täytäntöön uskoen ja toivoen, että Yhdysvaltain maailmanhegemonia jatkuu. Samalla jätettiin huomiotta Yhdysvaltain muutos, joka johtuu sen omien resurssien vähenemisestä ja uudelleen suuntaamisesta. Sauli Niinistön puhe eurooppalaisesta Natosta oli ilmeisesti jonkinlainen signaali siitä, mihin tosiasiassa oltiin menossa, mutta ymmärsiköhän Niinistö itsekään mitä toivoi? Yhdysvallat ei lähetä joukkoja Ukrainaan ja uusi puolustusministeri Pete Hegseth sanoi, ettei paluuta Ukrainan entisiin rajoihin ole. Alexander Stubb sen sijaan kertoi vuonna 2024 Ukrainan voittaneen sodan sekä CNN:n haastattelussa 7.4.2024, että rauha Ukrainaan saadaan vain taistelukentällä. Sun Tzu tuskin olisi näistä analyyseistä kateellinen.

Suomi, kuten moni muukin EU-maa on varauksetta kannattanut kolmea asiaa: EU:n integraation syventämistä, EU:n laajenemista ja euroa. Kaikkea tätä on nyt saatu. Myös aiemmin ”EU-kriittisyydellä” ääniä keränneistä perussuomalaisista on tullut EU:n laajenemisen kannattajia, ilmoittihan tästä hiljan euroedustaja Sebastian Tynkkynen, joka on ottanut vahvan Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa kannattavan roolin. Perussuomalaiset ovat myös kehittäneet taitavan meriselityksen ja sumuverhon EU:n uudelle yhteisvelalle: Koska EU ei ole aiemmin tehnyt ”enemmän”, on sen tehtävä enemmän, kuten Atlantin takaa viestitetään. Eikö puolustusyhteistyösopimus USA:n kanssa ja Nato riitäkään enää, niidenhän piti olla se viimeinen lenkki turvaamaan Suomi.

EU onkin laajenemassa Balkanille ja vaikka Turkki on jo oman etunsakin ymmärtäen jättäytynyt pois EU-junasta, Georgia ja Armenia ovat kolkuttelemassa ovella. Tulossa on miljardien lasku, kun korruptoituneita maita otetaan EU:n piiriin. Mahdollinen Ukrainan EU-jäsenyys tulee mullistamaan maatalouspolitiikan ja takuuvarmasti vähentämään Suomen saantoa. Euron osalta näköpiirissä on uusi eurokriisi, sillä mahdollinen kauppasota Yhdysvaltain kanssa nostaa inflaatiota, jota voi kiihdyttää myös uusi valtava puolustukseen liittyvä yhteisvelkapaketti. On selvää, että yhteisvelkaa tulee lisää muodossa tai toisessa, raha tulee painokoneesta, kuten elvytysrahastossakin.

Euroopassa on paljon käytetty puheenvuoroja siitä, kuinka Euroopalla pitäisi olla isompi rooli. Tätä ovat peräänkuuluttaneet eurofederalistit. Tavallaan Trump on vastaamassa heidän huutoonsa, sillä Ukrainan kriisin hoito- ja jälkihoito on jäämässä kokonaan EU:n vastuulle. Euroatlanttinen ystävyys näyttää nyt kylmät kasvonsa, kun naamiot on riisuttu. Yhdysvallat tulee vaatimaan EU:lta ehdotonta kuuliaisuutta sekä suuria taloudellisia myönnytyksiä. Tämä on erityisen vaikeaa, sillä EU-maat ovat velkaantuneita ja suhteet Venäjään ovat huonot, Kiinankin kanssa toraillaan.

Ainoa selvä asia on, että näin ei voi jatkua. EU voi julistaa yhtenäisyyttään, perustaa armeijan tai syventää integraatiotaan, mutta syvässä strategisessa ajattelussa EU-maat joutuvat tekemään erilaisia ratkaisuja. Puola halunnee palan Ukrainaa ja Baltiasta kuullaan vihaista murinaa, kuten tähänkin asti. Ranska ja Saksa joutuvat kuitenkin tekemään kovia valintoja, joiden pohjalta ne joutuvat hyvinkin itsenäisesti rakentamaan suhteitaan eri ilmansuuntiin. Unkari on ollut tässä eräänlainen kuumemittari, joka on osoittanut suunnan. Italian aktiivisuus Kiinan suuntaan sekä Saksan ja Ranskan erimielisyys kiinalaisten sähköautojen tulleissa olivat oireellisia tapahtumia.

Suomella ei valttikortteja ole. Korkopolitiikasta päätetään Frankfurtissa ja lopuistakin asioista Brysselissä. Eurovaluutta on Suomelle ollut katastrofi. Suomihan on myös suorastaan vaatinut, että EU:ssa pitäisi päättää vielä enemmän. Suhteet Venäjään ovat muisto vain ja Amöriikan kummisetäkin heittäytyi hankalaksi pitkän kuherruskuukauden jälkeen. Sanna Marinin, Alexander Stubbin, Charly Salonius-Pasternakin, Pekka Toverin, Mika Aaltolan ja heidän hengenheimolaistensa puheet ovat osoittautuneet vääriin analyyseihin perustuviksi poliittiseksi uskomuslääketieteeksi, todelliseksi ulkopolitiikan enkeliterapiaksi.