Israelin syöksy ja Jumalan lupaukset

Dan Steinbock kävi koulunsa Helsingissä ja kirjoitti nuorena aikuisena artikkeleita suomalaisiin lehtiin. Suomen Kuvalehdestä hän sai ensimmäisen fooruminsa jo 1970-luvulla.1980-luvulla hän muutti New Yorkiin ja on sittemmin siirtynyt sieltä Aasian puolelle ilmeisesti mantereen nopean kehityksen innoittamana. 

Kuten Dan Steinbockin nimestä voi päätellä, hän on Suomen pienehkön juutalaisvähemmistön jäsen, ja nyt hän jo 70 vuotta täyttäneenä on kirjoittanut kirjan Israelin historiasta ja maan nykytilanteesta. Seuraavassa kirjaa esitellään, mutta kyseessä ei ole kirjan arvostelu, koska sellainen edellyttäisi Israelin sisäisen tilan tuntemusta, josta kirjassa nimenomaan on kyse. 

Kirja on saanut kanteensa laatumainintoja kuten tapaan kuuluu. Tässä tapauksessa maininnoilla on erityinen arvo, koska ne tulevat kansainvälisen asiantuntemuksen johtavilta henkilöiltä. kuten John J. Mearsheimer, Ilan Pappé, Lawrence Wilkerson. Näistä on syytä erityisesti mainita Ilan Pappé, joka on kirjoittanut palestiinalaisten karkotuksen historian vuosilta 1947–48 ja on itse israelilainen, joka on joutunut tappouhkausten takia poistumaan maasta. Eli Steinbock asettuu Pappén kanssa kriittisten tarkkailijoiden joukkoon, joka ei kaunistele asioita poliittisen korrektiuden nimissä.

Kirjan esitystapa ei ole suoraan kronologinen vaan alkaa Gazan pommituksista ja etenee sitten Israelin valtion perustamisesta eteenpäin, mutta aina välillä palaten nykyhetkeen ja toisinaan taemmas historiaan. Valikoituihin kohtiin Steinbock sijoittaa omia suoria henkilökohtaisia kokemuksia, jotka ovat syntyneet maassa oleskelusta sekä tapaamisista israelilaisten kanssa. Hän on mm. sekä tavannut että kääntänyt Amos Oz:ia suomen kielelle.

Steinbockin kirja ”The Fall of Israel” on saatavilla isoista nettikaupoista. 

Talous romahtaa, ellei esimerkiksi Kiina tule apuun

Kirjan alkupuheessa todetaan, että se käsittelee maan poliittista ja etnistä jakoa, taloudellista polarisaatiota, sosiaalisia ja sotilaallisia muutoksia, muutoksia palestiinalaisten kamppailussa itsenäisyytensä puolesta, miehitettyjen alueiden apartheidhallintoa ja kansanmurhan julmuuksia sekä alueellisia että maailmanlaajuisia vaikutuksia, lisäksi inhimillisiä ja taloudellisia seurauksia ennen ja jälkeen kohtalokasta sotaa Gazaa kohtaan. 

Steinbock katsoo, että Israelin talous tulee romahtamaan, jos maa jatkaa nykyisellä linjallaan ja että ratkaisua ei enää ole löydettävissä maan sisäisin voimin, eikä myöskään yksinomaan länsivaltojen avulla, vaan tueksi tarvitaan nousevia talouksia, joiden kärjessä Kiina on.

”Häädettävä eri puolille maailmaa”

Palestiinalaisten häätäminen asuinsijoiltaan tapahtui Israelin valtiota perustettaessa. Steinbock kuvaa kuinka siihen aikaan ja vielä 60- ja 70-luvulla näistä asioista voitiin kertoa suoremmin kuin tänä päivänä. Koko ajan on kuljettu kohti tiukempaa sensuuria myös israelilaisten omassa piirissä. Palestiinalaisten koulukirjoista määrättiin sana ”Nakba”, katastrofi, poistettavaksi v. 2009. Nakba on käsite, jolla kuvataan joukkokarkotuksia 1947–49. Yhdysvaltojen tiedonpimitys on omassa luokassaan. Israelilainen novelli, joka ilmestyi 1948 kuvaten puhdistuksia, julkaistiin Yhdysvalloissa vasta v. 2014.

Useat pääministerit ja poliittiset johtajat olivat nuorempina olleet johtavassa asemassa asevoimissa, kun palestiinalaisten kaupunkeja ja kyliä tyhjennettiin. Ja eräät heistä eivät salanneet asiaa vaan kertoivat suoraan, miten se tehtiin, kuten Yitzhak Rabin muistelmissaan v. 1979. Toiset taas salasivat ja kiistivät tapahtuneita joukkosurmia, vaikka olivat itse olleet mukana, kuten Menachem Begin.

”Jo ennen kuin suunnitelma ”Dalet” pantiin toteen v. 1948 alkupuolella yli 250 000 palestiinalaista oli paennut, useimpien vielä odottaen tai ainakin toivoen voivansa palata, kun vihamielisyydet olivat tauonneet. Seuraavina kuukausina yli 700 000 palestiinalaista arabia häädettiin kodeistaan sionististen puolisotilaallisten ryhmien ja myöhemmin Israelin armeijan toimesta tai pakenivat.” 

”Siinä missä 400–600 palestiinalaista kylää tuhottiin, hävitys kulki käsi kädessä kymmenien joukkosurmien ja ryöstöjen kanssa, joiden tavoitteena oli estää heitä palaamasta koteihinsa.”

Ja kun historioitsija Yoav Gelberiltä kysytään 2024 mitä 2,3 miljoonalle gazalaiselle pitäisi tehdä, tämä vastaa: ”En näe mitään muuta ratkaisua kuin häätää heidät siirrettäväksi eri puolille maailmaa.” 

Väkivaltaa voi ylläpitää vain väkivallalla

Israel jatkaa siitä mistä se aloitti syntyessään. Saatuaan palestiinalaisesta näkökulmasta suhteettoman osan maata YK:n jakosuunnitelmassa v. 1947 Israel tyhjensi väkivalloin vv. 1947–49 siitäkin osasta satoja kyliä ja kaupunkeja. Sionistinen häätämisen strategia oli luotu jo 1930-luvulta alkaen. Kun brittien siirtomaavalta toistakymmentä vuotta aiemmin oli avannut oven maahanmuutolle Palestiinaan, ulkoministeri Balfourin julistuksella v. 1917, juutalaisten osuus väestöstä oli 6 prosenttia.

Steinbock esittää, että YK:n v. 1947 laatima päätöslauselma nro 181 Palestiinan jakamiseksi itse asiassa rikkoo YK:n peruskirjaa. Jako siirtää arabienemmistöisen maan suurimman osan juutalaiselle vähemmistölle ilman kyseisen enemmistön hyväksyntää, ollen siten ristiriidassa YK:n peruskirjan itsemääräämisoikeutta koskevien asettamusten kanssa.

Väkivalloin perustettua voi vain väkivallalla ylläpitää. Kun etnisten puhdistustavoitteiden lisäksi ovat tulleet taloudelliset seikat kuten mittavat kaasuvarat Gazan ulkopuolisella merialueella ja Länsirannan alueella kaasua ja öljyä, houkuttimet voimakeinojen käytölle ovat entisestään kasvaneet.

Laittomat siirtokunnat nakertavat kahden valtion mahdollisuutta

Sittemmin Israel on laajentanut aluettaan siirtokunnillaan, joiden kautta Palestiinan alueeksi tarkoitettua maata on pala palalta siirretty ns. asuttajille. Ensimmäinen suunnitelma tälle nakertamiselle laadittiin kesäkuussa 1967 käydyn kuuden päivän sodan jälkeen. 

Kansainvälisen oikeuden mukaan siirtokunnat olivat laittomia alusta pitäen, mutta koska kansainvälinen yhteisö sen paremmin kuin Yhdysvallat ei ole niihin puuttunut, niitä on perustettu aina siitä lähtien ja siten vaikeutettu mahdollista kahden valtion ratkaisua. 

Siirtokuntien asuttajista tuli kasvava poliittinen voimatekijä, joka omalta osaltaan loitonsi Israelia yhä kauemmas mahdollisesta kompromissista palestiinalaisten kanssa. Steinbock käy yksityiskohtaisesti läpi tätä maan sisäistä poliittista aaltoliikettä työväenpuolueen ja oikeistolaisen Likud-puolueen välillä, joka vie siirtokuntien laajenemiseen ja yhä enemmän voimakeinoja suosivaan suuntaan. 

Ydinpommeja kaiken varalta

Poliittisen Israelin reunamilla toimi runsas joukko erilaisia ääriryhmiä, jotka painostivat pääpuolueita. Niinpä Israelin oma pääministeri Rabin murhattiin oman kansalaisen toimesta liiallisen sovittelevana v. 1995. Rahaa ääriryhmille virtasi Yhdysvalloista missä rahakkaat juutalaiset olivat ottaneet nämä suojateikseen.

Yhdysvaltojen politiikka Israelia kohtaan oli aluksi tasapainoileva, koska katsottiin, että arabimaiden öljy oli niin tärkeä voimavara, että hyvät suhteet niihin olivat tärkeät. Kun Israel perusti ydinreaktorin 1950-luvulla, se sai apua tähän Ranskalta. Kun ensimmäinen sota arabimaita vastaan käytiin, Israelilla oli kaksi ydinpommia käytettäväksi Egyptiä vastaan kaiken varalta. 

Seuraavassa sodassa 1973 Israel joutui edellistä paljon ahtaammalle ja silloin sillä oli kolmetoista 20 kilotonnin pommia. Niitä oli tarkoitus käyttää, jos arabimaiden joukot etenisivät liian lähelle. Nämä täpärät tilanteet olivat Steinbockin mukaan kirvoittamassa Yhdysvaltojen laajaa aseistamisen politiikkaa.

Tekoäly poistaa moraaliset pohdinnat

Steinbock selostaa laajasti Israelin aseteollisuuden merkitystä ja kehitystä maan taloudessa. Tässä mainittakoon vain sen viimeinen vaihe, missä se on kytkenyt keinoälyn osaksi tuhotoimintaa. 

Steinbock toteaa, että siinä missä fyysinen etääntyminen vihollisesta on tapahtunut jo pitkään, ajatellaanpa vaikka hävittäjälentäjän asemaa verrattuna kentällä toimivaan sotilaaseen, joka joutuu lähikosketukseen surmattavien kanssa, tekoäly ulkoistaa surmaamisen ohjaamisen algoritmeille ja näin mahdollistaa moraalisten pohdintojen sivuuttamisen kokonaan. Periaatteessa algoritmin pitäisi erottaa sotilaalliset kohteet siviileistä, mutta kokemukset Gazasta osoittivat, että eroa näiden välillä ei käytännössä ollut.

Hamasin hyökkäys tekosyy kansanmurhalle

Läntiselle medialle lokakuun 7 päivä 2023 näyttäytyi laajalti kuin se olisi ollut nykyhistorian alkupiste. Mutta löytyy yksittäisiä poikkeuksiakin. New York Times raportoi marraskuussa 2023, että ”Israel tiesi Hamasin hyökkäyssuunnitelmasta jo enemmän kuin vuotta aiemmin”. Egyptin turvallisuuspalvelun mukaan Israelia oli toistuvasti varoitettu mutta se ohitti varoitukset. 

Myös Israelin omat alemmat sotilashenkilöt olivat raportoineet vastapuolen liikehdinnästä missä hyökkäystä valmisteltiin, mutta heitäkään ei kuunneltu. Hamasin hyökkäys näyttäytyy tässä valossa siis siltä, että se oli ikävä mutta tarpeellinen sytyke, josta saatiin alkusyy Gazan pommitukselle ja tyhjentämiselle väestöstään. nimissä

Omia tapetaan ”suuremman hyvän” nimissä

Steinbock kertoo tässä yhteydessä myös ”Hannibal -direktiivistä”, jonka soveltamisesta on paljon näyttöä. Se tarkoittaa, että Israel on valmis suoraan surmaamaan omia kansalaisiaan ”suuremman hyvän” nimissä. 

Koska panttivangit ovat erittäin arvokas neuvotteluvaltti vastapuolelle, pidetään parempana uhrata omia kuin antaa heidät vaihtokauppojen välineeksi. Kyse ei siis ole ihmisten joutumisesta ristituleen, jossa voi saada surmansa, vaan suoraan kohdistetusta esim. panssarivaunun tykkitulesta kohti tiedettyä asuintaloa, jossa on kaappaajia ja vankeja ja jossa kaikki saavat surmansa.

Sionismille tuulta purjeisiin

Kirjan keskivaiheilla käsitellään juutalaisten maahanmuuttoa Palestiinaan, joka alkoi 1840-luvulla, kun ottomaanien valtakunta liberalisoi politiikkaansa. Enemmistö näistä alkuvaiheen maahanmuuttajista tulivat Itä-Euroopasta, Venäjän valtakunnasta ja sen länsipuolelta. 

Vuosien 1840 ja 1880 välillä juutalaisten määrä Palestiinassa kasvoi 9000:sta 23 000:een. Heitä oli siis 1880 paikkeilla saman verran kuin pienehkössä suomalaisessa kaupungissa. Palestiinan väestöstä he muodostivat murto-osan, siis niistä, joita pääministeri Golda Meirin sanojen mukaan ”ei ole olemassakaan”.

Vuodesta 1880 eteenpäin maahanmuutto kasvoi ja sionistinen liike alkoi saada tuulta purjeisiinsa. Sionismin ideologialla on omat perustanlaskijansa kuten Theodor Herzl, joskin usein lisäksi väitetään, että näitä innoitti britti-imperiumi hajota ja hallitse -periaate. 

Britti-imperiumin toimintatapoihin on alusta asti kuulunut radikalismin ruokkiminen ja suosiminen ja sama ilmiö on ollut nähtävissä islamiradikalismin puolella. Herzl kirjoitti teoksensa ”Der Judenstaat” v. 1896. Sionismin perustajavaiheen toimijat eivät olleet uskovaisia ja tämä on saanut historioitsija Ilan Pappén sanomaan pilkallisesti, että ”he eivät usko Jumalaan, mutta uskovat Jumalan siitä huolimatta luvanneen heille Palestiinan.”

Muuttoaaltoja ja armottomuutta

Seurasi ensimmäinen maailmansota ja britit antoivat keskenään ristiriidassa olevia lupauksia saadakseen arabiväestöltä tukea sodassa ottomaaneja vastaan. Lopulta lupaukset arabeille petettiin ja voimaan jäi Balfourin julistus v. 1917 juutalaisten hyväksi. 

Ensimmäinen varsinainen massamaahanmuutto tapahtui vuosien 1924–29 välillä ja suuri osa tuli Puolasta, sen keskiluokkaisesta osasta, n. 82 000 maahanmuuttajaa. Ensimmäinen merkittävä laaja kapina palestiinalaisen alkuperäisväestön suunnalta tapahtui vuosina 1936–39 välillä ja se joutui brittien armottoman väkivallan murskaamaksi. Sitä ennen maahan oli alkanut virrata myös saksanjuutalaisia natsien valtaa pakenevina.

Israel ja sen edeltävän vaiheen väestö ja johto muodostui eurooppalaisista askenaasi-juutalaisista. Samaan ryhmään kuuluivat toisen maailmansodan jälkeiset länsimaista muuttaneet. Vasta myöhemmin alkoi juutalaisten muuttoaalto arabimaista. Nämä ”orientaalit” joutuivat selvästi alempaan kastiin eurooppalaisiin verrattuna. Steinbock kertoo, että käsite ”sefardit” tarkoitti alun perin Espanjan juutalaisia, mutta on tullut merkitsemään myös Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta muuttaneita. Toinen jälkimmäistä ryhmää tarkoittava käsite on ”Mizrahi”. Viimeinen suuri muuttoryhmä tuli Venäjältä ja entisen Varsovan liiton maista Neuvostoliiton hajottua. Nämä olivat myös askenaaseja.

Jumala suhtautui väljästi pyhän maan rajoihin

Israelin omakuva rakentui enemmän maallisten arvojen ja demokratian ympärille niin kauan kuin työnväenpuolue johti maata. Sen jälkeen, kun Likud-puolue alkoi tulla johtavaksi voimaksi 1970-luvun lopulta alkaen ovat uskonnolliset väritykset astuneet yhä voimakkaammin mukaan. Steinbock kirjoittaa, että ”Jumala lupasi pyhän maan Abrahamin jälkeläisille, mutta ilmeisen diplomaattisesti vältti tarkemmin määrittelemästä maan rajoja. Raamatusta löytyy tusinan verran toisistaan hieman poikkeavia rajoja”.

Israelin ja Yhdysvaltojen erityissuhteen kehitys on ollut monivaiheinen. Kun suuret muuttoaallot Venäjän tsaarivaltiosta alkoivat 1890 vaiheilla, muutto suuntautui Yhdysvaltoihin. V. 1950 Yhdysvalloissa asui noin 5 miljoonaa juutalaista, kun Israelissa oli vain vähän toista miljoonaa. Tänä päivänä luvut ovat tasoissa, molemmissa on noin 7 miljoonaa. Yhdysvaltain hallitusten vähitellen vahvistuvan tuen lisäksi maassa asuvat yksityiset lahjoittajat ovat olleet keskeisiä toimijoita Israelin taloudellisessa tukemisessa.

Ultrarikkaat Netanjahun tukena

Israelin poliittista muutosta ja kehitystä seurataan kirjassa laajasti, erityisesti sen jälkeen, kun valta alkoi kallistua oikealle ja Benjamin Netanjahun tullessa johtoon 90-luvun puolivälissä. 

Tässä ote siitä miksi hän on pysynyt asemassaan niin pitkään: ”Israelin siirtymä oikealle 70-luvun loppupuolella, messiaaniset doktriinit, joilla perustellaan miehitysvaltaa, poliittisten jakolinjojen jyrkkeneminen Rabinin murhan jälkeen ja rauhanprosessin mureneminen, Likudin pitkäaikainen kyky vetää Välimeren alueen juutalaiset mukaansa, samoin kuin uskonnolliset, ja mikä kenties tärkeintä Netanjahun ultrarikkaat tukijat Yhdysvalloista.” 

”Ideologisesti Netanjahun nousu osui yksiin uuskonservatismin nousun kanssa Yhdysvalloissa ja Israelissa”. 

”Uuskonservatiivinen ohjelma-asiakirja ”A Clean Break” on pidetty eräänlaisena yhdysvaltalais-israelilaisena manifestina. Ohjelma julkaistiin v. 1996. Manifestiin sisältyi mm. Saddam Husseinin syökseminen vallasta (2003), sijaissota Syyriassa (2011), palestiinalaisvaltion torjuminen sekä Israelin, Turkin ja Jordanian tukeminen Irakia, Syyriaa ja Irania vastaan.” 

”Jos bingohallit tukivat Netanjahun varhaista uraa, Las Vegasin kasinot vauhdittivat hänen johtoaan 2010-luvulla.”

Aivotuonnista aivovientiin

Ennen loppuarviota Israelin tulevaisuusnäkymistä Steinbock käy läpi maan talouden kehityksen haasteita. Nopea talouskasvu ja viime vuosikymmeninä tapahtunut korkean teknologian omaksumisen menestys on saanut rinnalleen negatiivisia trendejä, joihin ei ole löydetty ratkaisua. Uusliberaalin talouspolitiikan harjoittaminen on johtanut taloudellisen eriarvoisuuden voimakkaaseen kasvuun. Etenkin omistuksellinen eriarvoisuus on kasvanut. Siitä osoituksena olivat laajat mielenosoitukset v. 2011 jossa protestoitiin asumisen kallistumista. 

Vaikka sodat eivät aiemmin ole katkaisseet talouden kasvua on merkkejä siitä, että Gazan sota on kasvattanut epävarmuutta ulkomaisten sijoittajien parissa, joista maa on ollut riippuvainen. Korkeaan teknologiaan investoivat yritykset ja sijoittajat pyrkivät välttämään riskejä. Myös aiemmin talouden kehitystä tukenut aivotuonti on kääntymässä aivovienniksi. Epävarmat tulevaisuuden näkymät vähentävät halukkuutta jäädä maahan varsinkin, kun esim. Yhdysvaltoihin on helppo muuttaa. Erilaiset hallituksen kaavailemat ja äärioikeiston tukemat hankkeet kuten oikeuslaitoksen muutokset ovat omiaan vieraannuttamaan akateemista väestöä.

Hamas oli Netanjahun suojeluksessa

Israelin ortodoksit tai ultra-ortodoksit eivät ole palvelleet maan asevoimissa eivätkä he ole osallisena maan työvoimassa muuten kuin pienpalkkaisissa tehtävissä. Heidän toimeentulonsa on perustunut valtion turvaamiin avustuksiin. Heidän aiemman määränsä vähäisyyden takia järjestely ei ole aiheuttanut ongelmia. 

Steinbock kertoo, että tilanne on dramaattisesti muuttumassa koska heidän syntyvyyslukunsa on ollut niin paljon muuta väestöä korkeampi johtaen tilanteeseen, että heidän muodostamansa taakka maan taloudelle on muodostunut rasitteeksi samalla, kun hyvinvointivaltion ylläpidon edellytykset ovat heikentyneet.

Israel on politiikassaan yrittänyt hallita palestiinalaisia perinteisen brittiläisen hajota ja hallitse -menetelmän avulla. Steinbock selostaa palestiinalaisten sisäistä epäyhtenäisyyttä ja kuinka sitä on ruokittu. Niinpä nyt pääviholliseksi nostettu Hamas oli pitkään Israelin ja etenkin Netanjahun erityisessä suojelussa, koska haluttiin kilpailija pääorganisaatiota Fatahia vastaan, johon kuului edesmennyt Jasser Arafat. Steinbock mainitsee, että vasta Kiina vuonna 2024 onnistui yhtenäistämään palestiinalaiset, joskin yhtenäisyyden kestävyys on vielä avoin.

Gazan sota ei ole sota vaan kaiken hävitys

Kun Steinbock aiemmassa yhteydessä oli verrannut v. 1973 sotaa ja Gazan sotaa, hän huomautti, että ensin mainitussa Israel joutui suuren uhan alaiseksi, koska kahden arabimaan armeijoiden joukot lähestyivät sitä. 

Gazan sodassa ei ollut mitään vastaavaa uhkaa. Hamasilla toisin kuin arabimaiden asevoimilla ei ollut hyökkäysvaunuja, tykistöä eikä ilmavoimia. Steinbock jatkaa ”Gazan sota ei ole sota. Se on kollektiivinen rangaistus, johon kuuluvat kansanmurhan julmuudet ja voimaperäinen väestönsiirto eli toisin sanoen hävitys. Hävitys voidaan määritellä totaaliseksi tuhoamiseksi niin, ettei mitään jää jäljelle…muistista poistaminen…siksi museoiden, kirjastojen, oppilaitosten, taiteen ja kulttuurin tuhoaminen…kehityksen pysäyttäminen, kaiken taloudellisen edistyksen estäminen.

”Väkivalta ja tuhoaminen Palestiinassa ja Israelissa ei alkanut lokakuun 7 päivä 2023, palestiinalaiset ovat kokeneet järjestelmällistä sortoa ja väkivaltaa viimeiset 76 vuotta.” Näin sanoi Etelä-Afrikan oikeusministeri Haagin kansainvälisen oikeuden istunnossa tammikuussa 2024. Etelä-Afrikka esitti oikeuden käsiteltäväksi kysymyksen sodan kansanmurhanomaisesta luonteesta.

Entä jos temppelin katto romahdutetaan

Yhdysvaltain valta-asema Lähi-idässä nojaa kahteen tukipylvääseen, toinen on Israel ja toinen on Saudi-Arabia. Välittömästi Jaltan konferenssin jälkeen, jossa Roosevelt, Churchill ja Stalin tapasivat, Roosevelt kiiruhti tapaamaan saudien kuningasta Ibn Saudia. Siinä tapaamisessa sovittiin, että Yhdysvallat turvaa saudihallituksen sotilaallisesti ja saa vastineeksi heidän öljynsä, joka maksetaan dollareissa.

Toimittaja Seymour Hersh oli kirjoittanut jo 1970-luvun sotien jälkeen, että Israel saattaa turvautua Samsonin optioon. Tällä hän tarkoitti Raamatusta otettua vertauskuvaa, jossa Samson tuhoaa vihollisensa filistealaiset romahduttamalla temppelin katon jääden samalla itsekin sen alle. Ennen kirjan loppuyhteenvetoa Steinbock hahmottelee mahdollisia sotaskenaarioita, jotka antavat aihetta pelätä Samsonin option käyttöä.

Sotateknologian muutokset ovat viime vuosikymmeninä tuoneet pienemmälläkin budjetilla toimivalle osapuolelle merkittävää iskuvoimaa ohjusaseen ja miehittämättömien lennokkien sekä dronien muodossa. Israel on joutumassa tilanteeseen, jossa vihamieliset voimat sen ympäristössä kykenevät aiheuttamaan sille niin suurta tuhoa, että se ei kykenekään torjumaan sitä tavanomaisin keinoin. Tällöin se saattaisi tarttua ydinaseen käyttöön, kuten se kaavaili jo viisikymmentä vuotta sitten. 

Silloin sen aseistus oli voimaltaan ja määrältään vähäinen, mutta nykyhetken arvion mukaan Israelilla on ydinkärkiä riittävä määrä aiheuttamaan katastrofin Iranin suurkaupungeissa, koska Iran on se valtio, jota Israel pitää keskeisimpänä vihollisenaan. Iran on viimeisimmän yhdysvaltalaisen arvion mukaan edelleen pidättäytynyt ydinaseen valmistamisesta, mutta sillä lienee tietotaito sen tuottamiseen, jos se siihen pakotetaan.

Näistä synkistä uhkakuvista Steinbock etenee tekemään loppupäätelmät. Hän katsoo, että Israel tavallaan jo murhaamalla YK:n välittäjän kreivi Folke Bernadotten v. 1948 lähti tielle, jossa se ei ikinä tulisi hyväksymään kahden valtion ratkaisua. 

Bernadotten murhan suoritti puolisotilaallisen Irgunin uloke, terroristinen Stern -joukko, mutta koska myöhempi pääministeri Jitshak Shamir kuului sen johtoon ja koska liipaisinta vetäneestä murhaajasta Jeshua Cohenista tuli pääministeri Ben Gurionin henkivartija, lienee selvää, ettei murha ollut pelkästään Sternin oma hanke. Kun muutama vuosi murhan jälkeen YK:n pääsihteeri Trygve Lie, joka oli nimittänyt Bernadotten virkaansa, vieraili Ben Gurionin luona kibbutsilla mukana tapaamisessa oli murhamies Cohen. Tämä osoitti pähkinänkuoressa, mitä Israelissa ajateltiin YK:sta ja edelleen ajatellaan.

Bernadotte yhdessä yhdysvaltalaisen avustajansa Ralph Bunchen kanssa (joka myös oli tarkoitus murhata mutta, joka ei ollut ehtinyt autoon, joka kuljetti Bernadottea) olivat laatineet Palestiinan jakosuunnitelman, joka osittain olisi poikennut YK:n v. 1947 suunnitelmasta. Jälkimmäisen mukaan uusi juutalainen valtio olisi saanut 55 prosenttia Palestiinan alueesta ja palestiinalaisille oli varattu 45 prosenttia – mutta heidän alueensa oli osissa. Palestiinalaisten karkottamisen jälkeen v. 1948 Israel oli kaapannut 78 prosenttia historiallisesta Palestiinasta.

Steinbock ei ota kantaa yhden valtion ratkaisuihin, mutta esittelee eri malleja, jotka ovat olleet esillä. Yhdellä valtiolla tarkoitetaan, että maa-alue olisi ulkovaltoihin nähden yhtenäinen, mutta sisäisesti sitä voitaisiin hallita vaihtoehtoisin tavoin. Tavallaan Israel on estämällä kahden valtion syntymisen ratkaisut de facto ajanut yhden valtion ratkaisua koko ajan – mutta se valtio olisi juutalaisvaltio. Valtio joka olisi yhtenäinen ja jossa kaikilla kansalaisilla olisi samat demokraattiset oikeudet, on ratkaisu, joka ei sovi Israelille koska sen juutalaisväestö joutuisi vähemmistönä noudattamaan enemmistön tahtoa.

Ymmärrettävistä syistä Dan Steinbockin kirja ei päädy kovin optimistisiin näkymiin. Steinbock katsoo kuitenkin kohti Kiinaa ja toteaa sieltä saattavan löytyä voimaa uusille avauksille. Länsi ei hänen mukaansa enää yksin pysty löytämään tietä ulos, koska Yhdysvaltain talous on suhteellisesti heikentymässä samoin kuin Israelin. 

Kiina on yritetty pitää ulkona Lähi-idän ratkaisuista, mutta se on luomalla yhteydet Iranin ja Saudi-Arabian välille sekä yhdistämällä palestiinalaisten ryhmittymät osoittanut omaavansa diplomaattista kykyä, joka yhdistettynä sen investointivoimaan saattaisi avata uuden tien eteenpäin pois kansanmurhista.

Dan Steinbockin kirja on merkkiteos, joka on huomattu maailmalla. Se pitäisi sisällyttää Suomen ministereiden nimitysprosessiin. Ei pääsyä ministeriksi ennen kuin hyväksytty tentti kirjasta on suoritettu.

---