Juhani Suomi: Tie Natoon avautui Yhdysvaltojen tukeen nojautuen Osa 2.

Professori Juhani Suomen artikkeli on ilmestynyt aikaisemmin Kulttuurivihkoissa 1.1.2026. Naapuriseuran Sanomat julkaisee Suomen artikkelin nyt kahdessa osassa.

Suomen tie Natoon oli avautunut Yhdysvaltojen tukeen vahvasti nojautuen ja siltä apua pyytäen. Kansalaisille uskoteltiin harhaanjohtavasti, että Suomi oli saanut Yhdysvaltain turvatakuut. Sen jälkeen Nato alkoi turvallisuusratkaisuna korostua kuukausi kuukaudelta yhä enemmän nimenomaan suomalais-amerikkalaisena turvajärjestelynä. Vaikuttajien ulostulojen ja valtamedian yksisilmäisten reaktioiden jälkeen moni jäi kyselemään, kumpi oli loppujen lopuksi koettu tärkeämpänä: yritys Suomen koskemattomuuden turvaamiseksi läntisen sotilasliiton avun varaan laskien vai Suomen siihenastisen turvallisuuspoliittisen linjan hautaaminen?

Sivutuotteena voitiin myös panna merkille, miten Suomi oli jo ennen jäseneksi hyväksymistä hakenut viiteryhmää samalta suunnalta kuin sata vuotta aiemmin: Venäjä-kritiikissään jyrkimmistä Puolasta ja Baltiasta. ”Yhdessä meillä on lukuisia vahvuuksia”, Niinistö todisteli ja korosti, että kriisitilanteessa Suomi voi luottaa naapurin tukeen. Erityisesti pääministeri Sanna Marin profiloitui kritikoimalla sitä, ettei Suomessa ollut kuunneltu tarkemmin Baltian maiden, ”ystäviemme”, näkemyksiä yhteisestä turvallisuudesta Venäjän suhteen. ”Tämä on perhe, johon kuulumme”, Marin painotti. Vastaavaa oli viimeksi kuultu 1920-luvulla eduskunnan kaataman ulkoministeri Holstin suusta. Nämä puheet lankesivat otolliseen ja jo kauan kultivoituun maaperään.

Uudelleen itsenäistyneessä Virossa oli jo pitkään synnytetty painetta sitoa Suomi Viron puolustamiseen. Erityisen aktiivisesti asiaa oli ajanut presidentti Toomas Hendrik Ilves, joka oli agitoinut Suomea ja Ruotsia liittymään Naton jäseniksi ja sitoutumaan Viron auttamiseen. Tallinnan viestit ovat saaneet vahvaa vastakaikua Suomen suurimmissa päivälehdissä ja sotilasjohdossa.

Niinistöä komennettiin kuuntelemaan Viroa ja sen amerikkalaistaustaista presidenttiä. Virossa spekulaatiot Suomelta saatavasta avusta Venäjää vastaan jatkuivat. Tämän linjan aktiivit ovat vieneet asiaansa eteenpäin ennen muuta korostamalla Puolan ja Baltian maiden jyrkkää ja ”pelotonta” Venäjän vastaista asennetta. Ne ”uskaltavat” päinvastoin kuin Suomi, ihastelivat suuret päivälehdetkin. Helsingin Sanomat etunenässä ja unohtaen tyystin Eljas Erkon aikaiset linjanvedot. Mutta riittääkö moinen, yhteiseksi maalitettu vastustaja, Suomen linjantarkistuksen motiiviksi? Eikö tavoitteena pitäisi olla Suomen oman turvallisuuden maksimointi?

Nyt omaksutulla linjalla pyritään balttien turvallisuuden varmistamiseen ja unohdetaan Suomea ajatellen esimerkiksi se, että naapurimme pyrkivät istumaan tuleen lainahousuin ilman, että heillä olisi riittävästi sotilaallista voimaa kovien puheiden katteeksi. Niiden uskottavuutta kun riittävät horjuttamaan jo pelkät lehtiuutiset siitä, että Yhdysvallat on päättänyt vähentää Baltian puolustukseen allokoitua taloudellista tukea. Luulisi, että esimerkiksi Ruotsin ulkoministerin Carl Bildtin ja hänen puolalaisen kollegansa Radoslaw Sikorskin katastrofaalinen yritys luoda EU:n itäistä kumppanuutta olisi opettanut suomalaisillekin jotakin.

Baltit, varsinkin virolaiset, jatkavat kuitenkin horjumatta valitsemallaan tiellä. Venäjän vastainen raja on suljettava ja sulku on koordinoitava Latvian, Liettuan ja Puolan kanssa, vaati Isamaa-puolueen puheenjohtaja Urmas Reinsalu äskettäin. Riigikogun ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja puolestaan vaati ampumaan alas Viron ilmatilaa loukkaavat venäläiskoneet. Hän sai heti vahvaa tukea Liettuan puolustusministeriltä. Suomen hallituksen johto ei ole ainakaan ensimmäisenä hypännyt ulos tästä piiristä.

Puolustusministeri Antti Häkkäsen johdolla lähdettiin innolla viemään eteenpäin Baltian maiden sisäministerien piirissä kehiteltyä ajatusta niin kutsutusta droonimuurista EU:n ulko-, toisin sanoen Suomen itärajalle. Näin siitä huolimatta, vaikka kokemusten olisi jo pitänyt opettaa, että jos EU-rahaa on jaossa, sen äänekkäitä tavoittelijoita löytyy kyllä muualtakin. Kuten on jo löytynyt Italiasta. Mutta sekään ei näytä ulkoministeri Valtosta horjuttavan. Linja on ja pysyy: ”Pysymme yhtenäisinä ja sitoutuneina tavoitteessamme heikentää Venäjää…Viro voi luottaa tukeemme.”

Toistaiseksi Suomi on kuitenkin varonut tarkoin, jotta se ei joutuisi oman rajan valvonnan ohella vastaamaan vielä Vironkin ilmatilasta, mitä Viro on pitkään tavoitellut.

Stubb on sulkenut silmänsä Trumpin linjauksilta

Reunavaltioiden ”pelottomuutta” on toki tavoiteltu – monen tuulia haistelevan poliitikon voimin ja äänekkäästi. Asetelmaa luonnehtii osuvasti autonomiamme keskeisen linjanvetäjän Robert Henrik Rehbinderin sivallus jo vuodelta 1821: ”Suomen suhteita Venäjään ei etäältä kyetä ymmärtämään, ei varsinkaan, kun meillä Suomessa ei haluta tutkia muuta kuin asian toista puolta”.

Linjaa on vetänyt näkyvimmin tasavallan presidentti Alexander Stubb. Putin tottelee vain voimaa, presidentti korosti Kanadan yleisradioyhtiölle. ”Toivottavasti olemme lähellä sitä hetkeä, milloin Trump menettää kärsivällisyytensä Putiniin”, Stubb totesi Helsingin Sanomille ja korosti luottavansa Yhdysvaltain presidenttiin tässä suhteessa. Samaa hän todisteli yhdysvaltalaiselle Fox Newsille alleviivaten Venäjän muodostamaa uhkaa tyyliin ”sillä on maanhankinta DNA:ssa”.

Jotenkin siinä hehkutuksessa pääsi unohtumaan, kuka on viimeisen puolen vuoden aikana käynyt kauppasotaa koko maailmaa vastaan, suunnitellut Islannin heittämistä ulos Natosta, puhunut Grönlannin anastamisesta vaikka sotatoimin, tavoitellut Kanadasta Yhdysvaltain 51. osavaltiota ja kaavaillut Gazasta amerikkalaisomisteista uutta Rivieraa. Sekin on näemmä päässyt unohtumaan, miten Suomi on solmimallaan DCA-puolustusyhteistyösopimuksella avannut suomalaiselta maaperältä peräti viisitoista sotilasaluetta Yhdysvaltain käyttöön ja määräysvaltaan, ja miten amerikkalaiset suunnittelevat jo ensimmäisiä rakennushankkeita Rovaniemelle.

Pentti Haanpää kirjoitti aikanaan Laitisesta, ”isoäänisestä miehenkolhosta, joka oli niitä ihmisiä, joiden on hetimiten ilmituotava pieninkin sisällään syntynyt ajatus”. Some on näitä Laitisia tuonut näköpiiriimme enemmän kun tarpeeksi. Kun oma omnipotenssi ei enää mahdu housuihin, tulee päästeltyä kaikenlaista. Esimerkiksi, että ”Suomi on ensimmäistä kertaa historiassa sellaisten pöytien ympärillä, joissa määritellään Euroopan turvallisuuden tulevaisuus”. Historian tuntemuksesta väite ei juuri todista. Yliampuvaksi sen osoittaa jo sekin, että Suomi on lupautunut presidentti Trumpin uuden Ukraina-asepaketin maksumieheksi. Tietämättään – vaikka ”sellaisissa pöydissä” istuikin.

”Sellaisiin pöytiin” pääsemiseksi on ollut otettava oppia vanhasta inkeriläisestä maaorjarunosta: ”Älä sie moiti mahtavia, oman vallan valkopäitä. Kiitä sie siit rikkaita… Kieli ei taitu kiitoksesta. Ei kaula kumarruksesta.”Europarlamentaarikko Mika Aaltola on suomentanut opastuksen muotoon: ei meidän kannata lähteä Suomen turvallisuutta sabotoimaan toimimalla Yhdysvaltain linjasta poikkeavalla tavalla. Neuvoa on noudatettu kehumalla, suorastaan ylistämällä presidentti Donald Trumpin kulloisiakin vaihtelevia ulostuloja. Viimeksi Gazan rauhansuunnitelmaa, vaikka se on suorastaan kouluesimerkki siitä, miten sodan päättämisestä sovitaan palestiinalaisten päiden yli ja heidän näkemyksiään kuulematta. Vastaavaahan on vastustettu Ukrainan osalta viimeiseen asti.

Tätä politiikkaa on viime aikoina viety eteenpäin valtamedian myötäsukaisella suitsutuksella. Se että suurimpiin lehtiin on jo pesiytynyt Suomen presidenttiä, ”maailmanpolitiikan pelikaveria”, ylistävä nk. henkilökohtaisten toimittajien joukko, ei ole millään tavoin uutta eikä odottamatonta. Valta on aina vetänyt puoleensa maireilijoita aivan kuten hevosen häntä kärpäsiä.

Huolestuttavampaa on se, että ”luotettavan median puolesta”vuonna 2016 julistuksen antaneet lehtimaailmamme vaikuttajat ovat jo unohtaneet, mitä tuli allekirjoituksin vahvistetuksi: ”sitoudumme oikeisiin tietoihin perustuvaan ja merkitykselliseen journalismiin”. Sellaista olisi kaiketi ollut esimerkiksi Ottawan sopimuksesta irtautumisen puolesta hehkutettaessa edes sen tosiasian tunnustaminen, että suomalaiset jalkaväkimiinat vahingoittavat siviilejä siinä kuin muunkin maalaiset. Pahemmin klaveeriin trampattiin, kun valtamedia vaikeni tyystin Suomen ja Yhdysvaltain solmimasta epämääräisestä Indo-Pacific -sopimuksesta.

Uutta linjaa vedetään nyt mutkat oikoen hengessä ”aika entinen ei palaa”. Toivoa sopii, ettei korjausliikkeitä tarvitsisi tehdä samanlaisissa olosuhteissa kuin menneinä vuosina aikanaan. Kuitenkin odottaisi, että vanhatkin opetukset kelpaisivat. Vaikkapa vain diplomatiamme suuriin nimiin kuuluneen Ralph Enckellin ”kolme pointtia”: Meidän on tiedettävä, mitä tahdomme. Meidän tulee olla tietoisia rajoituksistamme, vaikka niitä ei ole syytä korostaa. Meidän täytyy hoitaa asiat korrektisti, mutta ei sentään etukumarassa seisten.

Muuten käy niin, että pääsemme historiaan – Paavo Haavikkoa lainaten – sukupolvena, joka pelasi väärin itseään vastaan.