Kiina katsoo kaikkialle

Käytämme kansainvälisen politiikan puheessa rutiininomaisesti ilmaisuja ”länsimaat” ja ”länsi”. Voi silti kysyä, mistä katsottuna nämä ”länsimaat” eli Eurooppa ja Yhdysvallat liittolaisineen oikein sijaitsevat lännen suunnalla. Käsitteiden historia on epämääräinen, ja nykyinen sisältö lienee peräisin toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta, jolloin ilmansuunnat valittiin paradoksaalisesti Neuvostoliitosta katsottuina, ei suinkaan Yhdysvalloista. Eurooppahan on Yhdysvalloista katsottuna yksiselitteisesti idässä.

Eurooppalainen käsitys itsestään ”lännestä” vastakohtana Orientaalille eli kaikelle kristinuskosta itään ja kaakkoon sijaitsevalle on paljon vanhempi. Kun Oswald Spengler kirjoitti teoksensa Des Untergang des Abendlandes (1920), se suomennettiin nimellä Länsimaiden perikato. Aurinko laskee aina lännen suuntaan, mikä lienee Spenglerin käyttämän termin tausta sen lisäksi, että eurooppalaiset ovat vuosisatojen ajan hahmottaneet maanosansa jakautuvan itä-, keski- ja länsiosaan. Siellä Länsi-Euroopassa sattuvat sijaitsemaan kaikki myöhemmät kolonialistiset merivallatkin, myös Spenglerin Saksa.

Termin ”länsi” nykyiselle käytölle lienee antanut pontta myös Yhdysvaltain miehityshistoria, jossa idästä eli Euroopasta tulleet ryöstäjät ja siirtolaiset pyrkivät valloittamaan kaiken valloitettavissa olevan maa-alueen, mistä syystä siirtolaisten tuhotulva eteni koko ajan länteen kohti Tyynen valtameren rannikkoa (sanonta ”villi länsi” on paitsi kolonialistinen, myös maantieteellisesti prosessia hyvin kuvaava ilmaisu). Yhdysvallat on itse asiassa jatkanut marssiaan kohti länttä myöhemminkin pyrkimällä valtaamaan Tyynen valtameren valtiot sotilaallisesti ja taloudellisesti, vaikka maa-alueiden ryövääminen ei ole tuottanut Hawaijin saaria suurempia omistuksia.

* * *

Suuren maailman ja varsinkin globaalin etelän asukkaille Eurooppa-keskeinen terminologia ei tietenkään ole mikään oletusarvo. Eteläisen pallonpuoliskon asukkaille aurinko kiertyy idästä länteen pohjoisen taivaanrannan kautta ja harvoilta maa-alueilta (Etelä-Afrikka, eteläisin Amerikka, Australia ja Uusi-Seelanti) katsoen melkein kaikki muu on lähinnä ”pohjoisessa”. Itseäni kiinnostaa tässä pohdinnassa eniten se, miten Kiina ja kiinalaiset hahmottavat itsensä maantieteen ja geopolitiikan kartalla. Heillehän juuri Yhdysvallat on se ”nousevan aurinko maa”, joskin leveän Tyynen valtameren takia asialla ei liene suurta merkitystä kiinalaisten ajattelussa.

”Länsimainen” tulkinta kiinalaisten omakuvasta on luultavasti kovin vääristynyt, mutta fakta on, että Kiina oli noin 1500 vuoden ajan kiistaton suurvalta, jota eivät jossain kaukana heistä katsottuna lännessä tai idässä olleet asiat juuri kiinnostuneet. Vuosina 1371–1433 elänyt tutkimusmatkailija Zheng He oli historiallinen poikkeus, joka toteutti useita suuren mittakaavan tutkimusmatkoja isolla laivastolla, jolle ei ollut tuollaisessa maailmassa vertaista. Selityksenä voi olla, että Zheng He oli muslimi, ei omaan erinomaisuutensa käpertynyt Ming-kauden kiinalainen. Niinpä keisari Yongle laittoikin stopin moiselle turhalle maailman tutkimiselle ja Kiina palasi ilmansuunnista viis veisaavaan elämään.

Kommunistisen puolueen johtama Kiinan kansantasavalta on ollut historiastaan tietoinen, mutta se ei ole tuhlannut voimiaan siirtomaavalloituksiin tai imperialistisiin sotiin naapureidensa kanssa. En silti tohdi pitkälle arvailla, mitä tavallinen kiinalainen ajattelisi eurooppalaisesta ”länsimaat”-puheesta. Koulussa on varmasti kerrottu briteistä, jotka yrittivät alistaa Kiinan oopiumin voimalla, japanilaisten äärimmäisen raa’asta miehitysvallasta ja jatkuvasti sodalla uhkailevasta Amerikan Yhdysvalloista. Liittyykö maailmanpolitiikan opetukseen ilmansuuntia, sitä sopii epäillä, kun sekä jenkit että japsit ovat idässä ja eurooppalaiset jossain kaukana Silkkitien äärimmäisessä kolkassa, joka tuskin mahtuu edes selkeiden ilmansuuntien piiriin.

* * *

Arvelen kiinalaisissa kouluissa opetettavan, että Kiina on rauhaa rakastava maailman suurin valtio sen keskellä. Kun ajattelee pelkästään 2000-luvun maailmanpoliittista kehitystä, tälle ajatukselle on varsin paljon katetta. Kiina on noussut omaperäisellä poliittisesti keskitetyn valtion ja markkinatalouden yhdistelmällä uhkaamaan ”länsimaiden” johtajan eli Yhdysvaltain hegemoniaa. Tätä kitkerää sanomaa ei kyseisessä ”lännessä” ole sopivaa esitellä ilman vähättelyä ja mutta-mutta-puhetta, mutta karut tosiasiat viittaavat siihen, että Kiina on nousemassa koko maailmamme keskeiseksi toimijaksi kaikilla muilla aloilla paitsi sodankäynnissä. Kiinassa on esimerkiksi lukuisia huippunopeita junalinjoja (huippunopeudet nyt noin 400 km/t, suunnitteilla 600 km/t), kun Yhdysvalloissa rautatieverkosto on pahasti rappeutunut, kun rahat on laitettu lentokoneisiin.

Kaikki ei ehkä ole aivan sitä miltä näyttää, mutta Kiina on johdonmukaisesti pitäytynyt rauhanomaisen kansainvälisen yhteistyön tukijana ja nykyään myös keskeisenä voimana.

Kiina esiintyy kaikilla foorumeilla korostuneen maltillisesti, suuremmin provosoitumatta ja käyttäen systemaattisesti kauppaa ja joskus kulttuurinvaihtoa mieluummin kuin painostusta ja tykkiveneitä (nekin tosin lähtevät kyllä liikkeelle, kun joku tulee liian lähelle rajoja). Kiinan rooli globaalin etelän (siis sen maailman osan, jota ei pidetä ”läntenä”) yhteistyössä on erittäin keskeinen, mutta Kiina ei pyri esimerkiksi BRICS-yhteistyössä alistamaan muita tahtoonsa, vaan on arvioinut yhteistyöhön houkuttelun tehokkaammaksi. Kaikki ei ehkä ole aivan sitä miltä näyttää, mutta Kiina on johdonmukaisesti pitäytynyt rauhanomaisen kansainvälisen yhteistyön tukijana ja nykyään myös keskeisenä voimana.

”Lännen” poliittisissa ja sotilaallisissa keskuksissa Kiinaan suhtaudutaan vaihtelevasti, mutta ilmeistä on, että sen ”ei-länsimaalaista” ulkopolitiikkaa ei oikein ymmärretä. Yhdysvallat on tässä erikoisasemassa, koska se joutuu pelkäämään hegemonia-asemansa menettämistä sen lisäksi, että se on jo joutunut toteamaan Kiinan pyyhältäneen sekä teollisuustuottajana että innovaatioiden soveltajana ohi. En ryhdy nyt laajemmin pohtimaan Yhdysvaltain Kiina-politiikkaa, joka on niin vaikea tapaus, että siihen tarvitaan sekä erikoislääkäriä että runsaasti tilaa ja aikaa. Sen sijaan on mielenkiintoista lyhyesti katsoa, miten muut ”länsimaat” kuin Yhdysvallat suhtautuvat Kiinaan ja sen maailmanpoliittisen merkityksen nopeaan kasvuun.

* * *

Kiinalla on perinteisesti ollut traumaattinen suhde Japaniin, jonka brutaalin, toiseen maailmansotaan ajallisesti kytkeytyvän miehitysvallan uhreja ja heidän perillisiään on Kiinassa vielä elossa. Japani joutui hävitys sodan jälkeen alistumaan Yhdysvaltain apuriksi, eikä se ole siitä roolista päässyt irti, vaikka kaikki japanilaiset eivät suinkaan rakasta tätä vasallisuhdetta. Japani ei ole juuri nyt sotilaallinen mahti, mutta Yhdysvallat haluaisi siitä sellaisen rakentaa (tietysti japanilaisten omalla kustannuksella) saadakseen Itä-Aasiaan (Euroopasta katsoen) lähellä Kiinaa maantieteellisesti olevan apurin. Filippiinit on täysin alistettu, mutta siitä ei ole sotijaksi. Vietnamista ehkä olisi, mutta historiallisista syistä johtuen kiistely Kiinan kanssa erinäisten saarten omistuksesta on pientä verrattuna siihen vihaan, mitä tunnetaan napalmia ja ympäristömyrkkyjä maan täyteen pommittanutta ”Amerikkaa” kohtaan.

Yhdysvaltain lähimpiin liittolaisiin (ns. Five Eyes) kuuluvat myös Australia ja Uusi Seelanti, joilta odotetaan jatkuvasti aggressiivista suhtautumista Kiinaan. Molemmille maille asia on kuitenkin taloudellisista syistä kovin kaksipiippuinen. Kiina on maantieteellisesti läheinen suurvalta, jonka kanssa käytävää kauppaa amerikkalaiset eivät voi korvata. Siksi Yhdysvallat vaatii jatkuvasti varustautumista Kiinan vastaiseen rintamaan ja aktiiviseen sotaan, johon eteläisen pallonpuoliskon ”länsimailla” ei tietenkään ole mitään halua. Ei olisi yllättävää, vaikka Australia ja varsinkin Uusi-Seelanti pyrkisivät jatkossakin suhtautumaan Kiinaan kaksilla korteilla. Kiina luultavasti ymmärtää niin hyvin maiden hankalan tilanteen, ettei tee asiasta numeroa, kunhan eivät lähetä laivastoaan sen edustalle.

EU suhtautuu virallisesti Kiinaan kohteliaan myrkyllisesti, mutta taloudellisesti sitä ei voida torjua. 

Eurooppa-parka se vasta puun ja kuoren välissä onkin. EU:sta piti rakentaa Yhdysvaltain kaltainen ja sen kanssa kilpaileva taloudellinen mahti, mutta kas vain, eurooppalaiset huomaavat nyt tottelevansa jokaista Atlantin takaa kaikuvaa sotaisaa käskyä ja antavansa nöyryyttää itseään mennen tullen (Nord Stream -putkien räjäytys ei ollut ainoa, mutta ehkä röyhkein kaapin paikan osoitus etenkin Saksalle). EU:lla ei mene oikein millään mittarilla hyvin ja tulevaisuudessa uhkaa kotoisten ongelmien lisäksi Ukrainan jälleenrakentamisen suunnaton, painajaismainen hintalappu. Yhdysvaltalaiset suuryritykset tulevat kyllä Ukrainaan tekemään bisnestä, mutta lasku jää Saksalle ja muille EU:n maksukykyisille valtioille, joihin myös Suomi kuuluu. EU suhtautuu virallisesti Kiinaan kohteliaan myrkyllisesti, mutta taloudellisesti sitä ei voida torjua. Eurooppa ei myöskään hevin lähde sotimaan Yhdysvaltain puolesta Taiwanille tai Kiinan merelle. 

* * *

Kiina on Xi Jinpingin johdolla valinnut kärsivällisen ja rauhanomaisen tien. Kiinasta katsottuna on jokseenkin yhdentekevää, kutsuvatko jotkut valtiot itseään ”länneksi” tai ”länsimaiksi”, Kiina tekee yhteistyötä ja käy kauppaa kaikkiin ilmansuuntiin ilman ulospäin näytettäviä kulttuurisia ennakkoluuloja. Siinä missä ”läntiset” siirtomaavallat ovat yrittäneet pitää kiinni entisestä vallastaan entisillä keinoilla, Kiinalla on tarjota teollisia projekteja, jotka hyödyttävät afrikkalaisia, vaikka tietysti myös kiinalaisia. Tämä malli huolestuttaa ”länttä” suuresti, mutta ne näyttävät kykenemättömiltä vaihtamaan virtahevonnahkaista piiskaansa houkutteleviin kaupallisiin aloitteisiin. 

Ei siis ole ihme, että juuri Kiina on se maa, joka pärjää Afrikassa ja muualla globaalissa etelässä. Kiinasta katsottuna maailman muut asutut alueet järjestäytyvät kätevästi sen ympärille kaikissa ilmansuunnissa. Kiinalla ei ole Venäjää vaivaavaa meriteiden vähyyden ongelmaa. Se on geopoliittisesti hyvässä paikassa, eikä romanttiselta kuulosta Silkkitie ole myytti, vaan historiallinen fakta, joka saattaa tämän vuosisadan aikana rakentaa Euraasian mantereen aivan muotoon, ehkä sitoen myös Afrikan samaan piiriin. Kiinaa uhkaa sotilaallisesti vain Yhdysvallat, jonka aggressiivisuutta rajoittaa lähinnä kiinalaisten omistuksessa olevien yhdysvaltalaisten velkakirjojen suuri määrä (se on ainakin ollut biljoonan dollarin tasoa) sekä Yhdysvaltojen sitoutuminen sotimaan jo ennestään monella maailman kolkalla.

Tulevaisuus näyttää, onko BRICS Kiinalle tilapäinen vai pysyvä yhteistyöpolitiikan väline. Tällä hetkellä näyttää joka tapauksessa siltä, että hyvin erikokoiset globaalin etelän valtiot pystyvät BRICSin puitteissa pitämään erimielisyytensä ja kiistansa niin taustalla, että kaikkia hyödyttäviä uudistuksia voidaan toteuttaa. Tärkein lienee tällä hetkellä dollaririippuvuudesta irtaantuminen. Se voi olla helpommin ilmoitettu kuin toteutettu, mutta ei se taida olla ainakaan Kiinasta ja Venäjästä kiinni. Jos se toteutuu, geopoliittisetkin asetelmat tärisevät liitoksissaan.