EU-asiantuntija ja geopoliittinen analyytikko, KTM Olli Kotro analysoi kirjoituksessaan Suomen ja EU:n nykyistä ulkopoliittista tilaa.
Vaikka historiassa ei enää tapahdu mitään, oppia voi aina, sillä ihmisluonne ei muutu valtapyrkimyksineen ja ahneuksineen mihinkään. Rooman valtakunnan tuhon syistä on esitetty monenlaisia teorioita, mutta sekä infrastruktuurin ja armeijan ylläpidon valtavat kustannukset jouduttivat sitä. Kuulostaako tutulta?
Euroopan unionin (EU) perustamisasiakirjoina pidetään vuoden 1957 Rooman sopimuksia, jotka loivat pohjan taloudelliselle integraatiolle. Sopimukset tekivät valtiot, jotka olivat joko hävinneet toisen maailmansodan (Italia, Saksa) tai olleet häviäjien miehittämiä (Alankomaat, Belgia, Luxemburg ja Ranska). Häviäjän miehittämät valtiot eivät olisi selvinneet ilman Atlantin valtojen (USA, Britannia) ja Neuvostoliiton yhteistoimintaa.
USA loi Marshall-avun pohjalle suurvaltain aluejaon mukaisesti ”läntisen Euroopan”, joka hyödytti taloudellisesti USA:n asemaa ja loi ideologisen vastapoolin idän järjestelmälle, kommunismille. Suomi oli siinä mielessä onnellisessa asemassa, että se sai puolueettomana maana käytyä kauppaa kummankin leirin kanssa.
1990-luvun pitkälti itse aiheutettu lama ja Neuvostoliiton romahdus ajoivat suomalaiset uskomaan juuri siihen, mihin Francis Fukuyama uskoi: historian päättymiseen. Että vuoden 1991 maailmanjärjestys jäisi voimaan sellaisenaan: Venäjä olisi matalan intensiteetin sisällissotaa käyvä, ehkä jopa hajoava takapajula, Kiinassa ihmiset tappelisivat saadakseen polkupyörän ja tökkisivät puukepillä riisipeltoja ja Yhdysvaltain raha hallitsisi maailmaa. Johtopäätöksenä oli, että päästäkseen maailmanpolitiikan parrasvaloihin, Suomen olisi oltava ”lännen junassa”, jossa konduktöörinä olisi New Yorkin raha ja kuljettajana se tunnettu suhteellisen pieni joukko, joka tuota rahaa ja mediaa hallitsee. Uskallan väittää, että tässä on tiivistetysti, toki hiukan karrikoiden, se lännettymisen ideologia, jonka pauloissa Suomen eliitti on ollut.
Kiistää ei voi, etteikö asia pitkään niin ollutkin, kuten yllä kuvataan. Virhe onkin siinä, ettei ymmärretty tilanteen muuttuvan, vaan sitä luultiin staattiseksi. Paavo Lipposen hallitukset naulasivat kaikista varoituksista huolimatta Suomen euroalueeseen, vaikka yksikään muu pohjoismaa ei näin tehnyt. Suomesta tuli uskollinen EU-integraation puolestapuhuja, sillä maailmahan ei muuttuisi, ”lännen” voittokulku olisi peruuttamaton. Suomen valtiojohto uskoi, että on EU, joka vähitellen kasvaa suureksi ja mahtavaksi liittovaltioksi, toki Yhdysvaltain siipien suojassa. Yhdessä nuo jätit, EU ja Yhdysvallat, taistelisivat sitten idän demoneita, tuota pahuuden akselia vastaan. Suomessa ajatteluun saatiin ujutettua vielä aimo annos ”pohjoismaisuutta”, jota käytettiin onnistuneesti kaiken ”itäisen” kuten suomalais-ugrilaisuuden, kalevalaisuuden ja vanhasuomalaisuuden häivyttämiseen niin mediasta kuin opetuksesta.
Historia ei pysähtynytkään 1991
EU-integraation ”voittokulkuun” keskittyminen jätti varjoonsa pohdinnan siitä, mihin suuntaan Yhdysvallat kehittyisivät. Pohjimmiltaan on kyse siitä, näkeekö Yhdysvallat euroatlantismin sellaisena elementtinä, jota kannattaa ylläpitää tai onko sillä siihen edes varaa? Kylmän sodan myötä Yhdysvaltojen läsnäolo Euroopassa väheni, mutta myös äänenpainot vaihtuivat, kun presidentti Obama jo 2011-2012 määritteli Aasian olennaisimmaksi suunnaksi. Tämän olisi tullut olla varoitussignaali suomalaisille. Siitäkin voisi ottaa oppia, miten kurdit aikoinaan hylättiin tai miten niin monista liittolaisista on tullutkin Washingtonin vihollisia.
Suomessa on keskitytty keskustelemaan siitä, mitä Donald Trump twiittaa tai sanoo, muttei koskaan siitä, että hän ei tekisi mitään, ellei hänellä olisi ison rahan tuki takanaan. Trump ei toimi tyhjiössä, vaan osana järjestelmää. Itse asiassa Trump jatkaa Bidenin politiikkaa, joka piti jo tuolloin sisällään korkeat tullit. Se, että tulleihin on liitetty retoriikkaa Trumpin myötä, ei muuta asiaa. Bidenin aloittama sitoutuminen Ukrainan kriisiin on myös täysin sopusoinnussa Trumpin linjan kanssa: Ensin Euroopan maat sidotaan kriisiin, josta Yhdysvallat lopuksi vetäytyy saaden sananvallan lopputulokseen. Samalla EU-maat velkaantuvat hurjasti, menettävät Venäjä-suhteensa ja muuttuvat USA:n aseteollisuuden uskollisiksi asiakkaiksi.
Historia ei pysähtynytkään Suomen EU-jäsenyysneuvotteluissa saavutettuihin ”voittoihin”, joista meille kertoivat suurlähettiläs Erkki Liikanen ja ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen 1990-luvun alussa.
Valitseekö Suomi EU:n vai Atlantin vallat?
Huolimatta myrskyn laantumisesta Grönlanti-puheiden osalta, tilanne ei ole ohi. Suomi on edellä kuvatun ideologian myötä sitonut itsensä tilanteeseen, jossa Yhdysvaltojen toiminta määrittää Suomen turvallisuuden. Aikoinaan sammutetuin lyhdyin tehty isäntämaasopimus sekä puolustusyhteistyösopimus DCA ovat muuttuneet asiakirjoiksi, jotka voivat myös viedä turvaa, eivätkä vain tuoda, kuten väitettiin.
Loppuvuodesta 2024 Suomen mediassa oli havaittavissa merkkejä Venäjä-uutisoinnin maltillistumisesta. Tietynlainen maltillistuminen on jatkunut kautta linjan ja oli hämmästyttävää nähdä nykyisen valtiovarainministerin nostavan esiin 29.1.2025 UKK-seurassa sellaisen käsitteen kuin ”pienvaltiorealismin”.
Valitettavasti Suomen poliittisen eliitin herännäisyys tulee liian myöhään. Suomi on taloudellisesti sidottu valtaviin EU-vastuisiin, nettomaksuasemamme tulee entisestään huononemaan rahoituskehyskaudella 2028-35 ja omaa rahapolitiikkaa Suomella ei ole. Suomessa kiinteistöjen arvot ovat romahtaneet eikä valtiolla ole oikeastaan enää omistuksessaan merkittävää teollisuutta. Työttömyys on huipussaan, kuten myös valtionvelka.
Usko kokoomuslaiseen, oikeistososiaalidemokraattiseen markkinaliberalismiin, EU-integraatioon ja Yhdysvaltain maailmanhegemoniaan on ollut kova. Tähän palettiin ei ole kuulunut pienvaltiorealismi. Erillisenä kysymyksenä voi pohtia, miten Suomen nykyiseen eliittiin ylipäätään luotetaan moninapaisessa maailmassa. Halutaanko heidän kanssaan keskustella?
Kirjoitin vuosia sitten Uuden Suomen blogiin kirjoituksen ”Valitseeko Suomi EU:n vai Atlantin vallat”. Tämä kysymys tulee suomalaisten ratkaistavaksi, sillä EU ja Yhdysvallat ovat eri puolilla, haluttiinpa tai ei. Huutelu putinismista tai suomettumisesta ei auta, kun kohdataan kylmiä tosiasioita.
Vaikka asiasta ei liiemmin puhuta, vallitsee monien europarlamentaarikkojen keskuudessa syvä huolestuneisuus: Kuinka on mahdollista, että EU ei olekaan neuvottelupöydässä, kun keskustellaan Ukrainasta? Yhtä vähän sananvaltaa oli Grönlannin tilanteeseen EU:n instituutioilla. Kysymystä voidaan jatkaa: Jos EU:lla ei itsessään ole maailmanpoliittista roolia, mikä on Suomen rooli EU:ssa, koska eikö EU-jäsenyyden pitänyt viedä meidät päättäviin pöytiin?
Iso Raha tarvitsee velkaantumista
Länsimainen talous perustuu hyvin pitkälti mielikuvitusrahalle, odotuksille, arvostuksille ja erilaiselle keinottelulle. Se ei perustu niinkään reaalitalouteen tai raaka-aineiden omistukseen. Ukrainan kriisi onkin ollut pankkiirien tilipäivä. Vaikka EU:n velkaantuminen oli kielletty (art. 125 Lissabonin sopimus), on EU:lla velkaa 800 miljardia euroa. Lisäksi SEUT:n artiklan 310 mukaan EU:n tulojen ja menojen olisi oltava tasapainossa. Näin ei ole.
Sotilaallinen liikkuvuus ja erityisesti kalliiden rautatieprojektien rakentaminen onkin nyt kaikkien meppien huulilla. Tarvitaan rautateitä ja tiestöä, jotta joukot voivat liikkua. Huippukallis silta Sisilian ja Italian mantereen välillä on nyt myös ”sotilaallinen hanke”. Suomikin tekee osansa ulkomaisen Ison Rahan eteen, kuten länsirata-keskustelu osoittaa. Kaikki rahoitetaan velkarahalla, jota myöntävät pankit ja kansainväliset rahoittajat. Velkaantuminen taas tuo vakaata korkotuloa velkojille.
Suomi on nyt tilanteessa, jossa sen ulko- ja turvallisuuspolitiikan fundamentteja ei ole enää olemassa, vaikka kaiken piti olla niin varmaa, kunhan vain pääsemme osaksi ”länsimaista arvoyhteisöä”.
Aikamoinen arvoyhteisö, kun olemme turvattomammassa tilanteessa kuin koskaan, varattomimpina ja velkaantuneempina kuin koskaan omaten huonoimmat idänsuhteet kuin koskaan. Voisiko sanoa, että enemmän ajopuuna kuin koskaan?
6 kommenttia julkaisuun “Kumpi on pitkäikäisempi, EU vai Rooma?”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Suomen johtoporras haluaa ei nyt varsinaisesti kalifiksi kalifin paikalle mutta kalifin apukuskiksi. Eräs paljastavimpia historiallisia dokumentteja Suomen nokkamiesten ajattelutavasta on mielestäni Risto Rytin päiväkirjat. Ja siis päiväkirjat ei muistelmat. Ne ovat Editan aikanaan kustantamat ja ehkä vähän puolivahingossa, tänä päivänä niitä löytyy sieltä täältä jostain kirjastosta. Ryti paljastaa kuinka sujuvasti Suomen herrat astelivat Hitlerin jalanjäljissä vaikka osa Saksan valtakunnan hirmutöistä oli jo heidän tiedossaan. Saksa nähtiin tulevana voittajana jonka rinnalle asettunut Suomi palkittaisiin ruhtinaallisesti.
Kirja sisältää joukon keskusteluja jotka Ryti kävi saksalaisten yhteyshenkilöiden kanssa mutta oman pikantin lisämausteen kirja tarjoaa koska siihen sisältyy myös yhdysvaltalaisten yhteyshenkilöiden keskustelut. Nämä pilailivat ja naureskelivat Rytin kustannuksella. ”Vai että oikein erillissota” ”te tapatte venäläisiä jotka voitaisiin siirtää etelärintamille jossa he voisivat tappaa saksalaisia”. Ryti raivostui. Yhdysvallat kehotti useaan kertaan Suomea lopettamaan sotatoimet mutta turhaan. Yhdysvallat oli vasta nouseva mahti ja sen rooli uutena imperiumina alkoi vasta sodan jälkeen.
Suomen ”eliitti” on omaksunut siirtomaaherrojen maailmankuvan vaikka eivät koskaan siirtomaaherroja ole olleet. Omaksutusta on vaikea irtaantua. Alentuva asenne lännen ulkopuolella olevaa maailmaa kohtaan istuu tiukassa.
Jokunen vuosi tehtiin tekemällä kohua siitä, että Suomi on ollut hävettävästi siirtomaavalta. Perusteena oli, että Suomesta vietiin tervaa Tukholmaan ja sitä kautta orjalaivojen tarpeisiin. Unohdettiin tietysti se, että Suomi oli Ruotsin siirtomaa 700 vuotta. Ja myös se, että tervaa tarvitsivat tuohon aikaan kaikki laivat ja veneet käyttötarkoituksesta riippumatta.
Nyt vuorostaan larpataan johtavia siirtomaavaltoja. Halutaan olla kokoamme suurempi mahti ja osallistumassa EU:n ja USA:n kiristys- ja vallanvaihtokarnevaaleihin, jopa sotiin. Meppi-Tynkkynen ja ulko-Valtonen ovat olleet oikein paikan päällä Georgian hallituksen kaatohommissa. Eduskunnan puhemies Halla-aho ja silloinen kansanedustaja Tynkkynen ovat hekumoineet venäläisten tappamisella esikuvansa, USA:n äärisotahaukan Lindsey Grahamin tapaan.
Suomen päättäjien kannattaisi lopettaa öykkäröinti ja sinne tänne tormailu, jotta ei tarvitsisi koko kansan katua. Äärettömän kalliiksikin humalahakuinen vallankäyttö tulee. Voi mennä kotimaa velkojen osamaksueräksi.
Suomen lännettämisen pääarkkitehdeiksi mainitaan yleensä Kokoomus ja demarit. Heidän syntitaakkansa ei pidä vähätellä, mutta on muistettava että Suomen liittyminen EU:iin tapahtui lamanuljaska Esko Ahon hallituskaudella. Juuri Kepu oli avainasemassa päätöksessä, joka itseasiassa merkitsi 180 asteen käännöstä puolueen yli 40 vuotta kestäneeseen ulkopoliittiseen linjaan. Siitä alkoi muun kuin ruuhkasuomen autioittaminen, mikä onkin osunut Kepun omaan nilkkaan ainakin kannatuksen muodossa. Aho toki sai palveluksestaan palkan mm. Nokiassa, jonka mene(s)tystarinan kaikki tuntevatkin.
Pieni korjaus hyvään kirjoitukseen. Koneälyn mukaan Riikka Purra piti mainitun puheensa 26.1.2026 eli aivan äskettäin eikä vuosi sitten. Vastaavasti Kotro tarkoittanee median muutoksen tapahtuneen loppuvuonna 2025 eikä loppuvuonna 2024.
Kiitos hyvästä tiiivistelmästä! Pari kommenttia sallittanee..
”Suomi oli siinä mielessä onnellisessa asemassa, että se sai puolueettomana maana käytyä kauppaa kummankin leirin kanssa.”
-Näinnäisesti, sillä NL oli USA puolittaisessa kauppasaarrossa, joka esti täysin vapaan teknisten laitteiden viennin sinne. Suomen ei myöskään sallittu ”pärjätä” USA:n jäänmurtajakilpailuissa sikäläisten kanssa.
Mitä tuohon lännettymisen ideologiaan tulee, niin sen pauloissa on ollut lähes koko kansa. ”Torjuntavoitto” kaikkinensa oli rampauttanut Suomen niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Kun sen vastapainoksi meille näytettiin Hollywood`in ”amerikkalaista unelmaa”, niin eihän sitä voinut vastustaa.
” Kylmän sodan myötä Yhdysvaltojen läsnäolo Euroopassa väheni,..”
-Olen eri mieltä. Euroopassa oli enimmillään satoja tuhansia sotilaita, joista osa (!) on kotiutettu, mutta sen vastapainoksi NATO:n kautta USA:n läsnäolo ei ole minnekään kadonnut.
Ympäristön tuhoutumisella on aikamoisia vaikutuksia valtioille!!