Eräässä merkittävässä tilaisuudessa Suomessa vuonna 2013 pappi piti puheen, jossa hän varoitti kuulijoita ”yhden kirjan saarnaajista”. Mitä ilmeisemmin puheessa varoitettiin populismista politiikassa, mutta puheen tuo kohta jäi mieleeni. Yhdistän tuon muiston mielessäni Suomen ns. länsi-integraatioon, joka on mielestäni ollut hyvin yksipuolinen saarna.
Suomessa pohdinta EY-kysymyksestä alkoi jo Harri Holkerin hallituksen (1987-91) aikana. Sosiaalidemokraattisessa puolueessa sellaiset hahmot kuin Tarja Halonen tai Erkki Tuomioja suhtautuivat Suomen länsipyrkimyksiin varauksellisesti, presidentti Mauno Koivisto empi asiaa, mutta hyväksyi EY-pyrkimyksen ns. turvallisuuspoliittisin perustein. Ironista on, että Urho Kekkosen puolueen, keskustan puheenjohtaja ja pääministeri (1991-95) Esko Aho sai keskustapuolueen taivuteltua EY-jäsenyyden puolelle. Ironisesti Esko Ahon ”elämäntyöksi” voi kutsua Suomen puolueettomuuspolitiikan romuttamista ja EU-integraatiota, jonka myötä Suomi menetti niin oman rahapolitiikkansa kuin myös ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa.
Suomessa ei sitten Ahon hallituksen jälkeen enää olla käyty keskustelua siitä, kuinka järkevää oli asettua ilman minkäänlaista kyseenalaistamista Saksan traumojen ja Ranskan suurvaltapyrkimysten varaan perustetun hankkeen taakse, varsinkin kun komissiota johti ranskalainen tunnettu eurofederalisti Jacques Delors. Hän vaati avoimesti EU-liittovaltion luomista. Suomen päättävään eliittiin vetosi ranskalainen kaunopuheisuus ja usko siihen, että ryhtymällä EU-integraation äänettömäksi yhtiömieheksi olisimme osa jotain isompaa, hienompaa ja parempaa.
Ymmärrystä vaille jäi se tosiasia, että Suomen vuonna 1973 solmima EEC-vapaakauppasopimus sekä vuoden 1961 Finefta-sopimus ja vuonna 1986 toteutunut EFTA:n täysjäsenyys olisivat riittäneet turvaamaan Suomen kaupalliset edut Euroopassa. Urho Kekkonen itse asiassa hoiti Suomen osalta ”EU-integraation” siihen pisteeseen, joka oli Suomelle edullisin. Jälkikäteen arvioituna enempää ei olisi todellakaan tarvittu.
Perusymmärrys siitä, että kiihtyvään integraatioon liittyy myös riskejä, puuttui täysin. Hyvin pian EU-jäsenyyden myötä Suomesta tuli EU:n nettomaksaja, jollaisena se on pysynyt näihin päiviin asti. Kyse on miljarditason maksuista vuositasolla. Eurovaluutta, tuo Delorsin unelma, sitoi Suomen miljardivastuisiin Kreikan kriisin myötä, alle kymmenen vuotta euron käyttöönoton jälkeen. Kreikan tukipaketeilla pelastettiin pankkeja ja rahoituslaitoksia, mutta ei tavallisia kreikkalaisia.
Kuten historiasta tiedämme, Kreikan tukipaketit eivät jääneet viimeisiksi. Seuraavana oli koronakriisin varjolla luotu elvytysrahasto, josta Suomelle tuli miljarditason maksut. Kuvaavaa on, että valtamedia, elinkeinoelämä ja puoluekenttä asettui tuon paketin taakse. Motivaationa oli se, että Euroopan unionin on oltava ”yhtenäinen”. Mielenkiintoista on, ettei kukaan ole koskaan kertonut, onko elvytyspaketeilla tai muilla yhteisvastuilla mitään rajaa. Olisiko joskus joku sellainen paketti, josta Suomi kieltäytyisi? Uskallan väittää, että ei. Seuraavaksi ollaan luomassa EU-armeijaa, yhteisvastuillapa tietenkin.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on perustunut siihen perin primitiiviseen oletukseen, että mikäli EU on ”yhtenäinen” ja entistä tiiviimpi sekä keskusjohtoisempi, Suomi on tällöin enemmän turvassa. Toisin sanoen itsenäisyys turvataan sillä, että ollaan mahdollisimman epäitsenäisiä.
Sen toinen pilari on ollut euroatlanttisuus, eli usko Yhdysvaltain kaikkivoipaisuuteen ja sitoutumiseen Eurooppaan. Suomalaiset eivät ole kuitenkaan lukeneet läksyjään kunnolla ja ymmärtäneet, että valkean amerikkalaisen liikemieshymyn takana on samanlainen laskelmointi kuin muillakin suurvalloilla. Yhdysvallat tarvitsi Suomen tukemaan omia etujaan, jotta Eurooppa oli mahdollisimman hyvä toiminta-alue amerikkalaisille firmoille. Pitkään jatkunut suuntautuminen Aasiaan (Pivot to Asia) on Trumpin kaudella ainoastaan saavuttanut jonkinlaisen lakipisteensä, kyse ei ole Trumpin keksinnöstä.
Ukrainan kriisin myötä Euroopan maat ovat jäämässä hankalaan välikäteen, sillä Yhdysvallat ei enää tue Ukrainaa. Kaikista liittolaisuuspuheista huolimatta Yhdysvallat neuvottelee nyt Venäjän ja Kiinan kanssa suoraan. Euroopasta oli tulla heikentyneelle Yhdysvalloille ongelma taloudellisessa mielessä ja parhaiten toki sopii, jos vanha manner jatkaa uppoamistaan velkasuohon. Ehkäpä tarkoituskin oli upottaa EU ja euro.
Suomi on profiloitunut tässä tilanteessa lähinnä rassukkana, joka yrittää hakea huomiota kuin huonolla itsetunnolla varustettu murrosikäinen. Yhdysvaltoja ei uskalleta arvostella, samalla haetaan ratkaisua yhä syvenevästä EU-liittovaltiosta ja lisäksi yritetään epätoivoisesti paikkailla tuhottuja Venäjä-suhteita. Uudessa geopoliittisessa tilanteessa Suomi ei edelleenkään ymmärrä, että jokaisella itseään kunnioittavalla valtiolla on oltava kyky kahdenvälisiin suhteisiin. Suomella sellaisia ei ole, vaan taustalla lymyää pakkomielle EU:sta.
Erityisesti Ranska ja Saksa haluaisivat, että Ukraina-keskusteluissa niillä olisi jokin paikka edes EU:n kautta. Mutta ei. Euroopan unioni on osoittautunut rakenteena niin heikoksi ja epämääräiseksi, että siihen ei enää luota Venäjä tai Yhdysvallat. Siksi EU:n yritys sanella omia ehtojaan Ukrainaan on näyttäytynyt lähinnä epätoivoiselta. Paine käynee niin kovaksi, että Saksa ja Ranska ryhtyvät joko kaksin tai omin toimin hahmottelemaan omaa idänpolitiikkaansa.
Suomella olisi ollut puolueettomana maana nyt loistava paikka toimia UKK:n sanoin lääkärinä muttei tuomarina, mutta sitä roolia Suomi ei ole halunnut ottaa. Sen sijaan realismi palailee tipoittain, mutta kivuliaasti, takellellen. Niin ulkoministeri Elina Valtosen kuin tasavallan presidentinkin kielenkäyttö on täysin muuttunut Venäjän suhteen, ainakin -Stubbin Amerikangolfailun jälkeen. Maailman eräs legendaarisimmista golfin pelaajista Robert Tyre Jones Jr. eli Bobby Jones (1902-71) totesi näin: “Golf is a game that is played on a five-inch course – the distance between your ears. ”.
Näin sen täytyy olla.
Kirjoittaja on politologi ja EU-asiantuntija KTM .
33 kommenttia julkaisuun “Lähtikö Suomi merta edemmäs kalaan?”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
No nyt ”alkaa kuulua kummia”….
”https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/216c49a1-3f5a-4723-b066-acf4bb7b0b2b”
Kyllä nyt on tuulen suunta kääntynyt, kun näin korkean tason kriittistä analyysiä Ukrainan sodasta päästetään kevytuutismediaan. Ensin Sachs EU:ssa, sitten tämä.
(Tosin Suomessa ei ole uutisoitu lainkaan Ukrainan valtion hiljattain Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa saamaa langettavaa tuomiota tapahtumista, jotka liittyivät Odessan ammattiyhdistysliiton talon polttoon ja murhiin v. 2014. Minusta uutispimennys on omituista, koska itse tapahtumasta 10 vuotta sitten uutisoitiin laajasti.)
Mersheimerilta hyvä kiteytys Suomen asemasta:
”Suomen olisi pitänyt löytää jonkinlainen modus vivendi, tapa elää yhdessä, Venäjän ja lännen kanssa. Sen ei olisi pitänyt liittyä liittokuntaan, joka on syvästi sitoutunut vihamielisiin suhteisiin Suomen naapurimaan kanssa.”
Annan tässä muutaman neuvon ja ohjeen Suomen poliitikoille Suomen kurjuuden parantamiseksi.
1. Erotaan Natosta ja irtisanotaan DCA-sopimus.
2. Erotaan EUsta.
3. Luodaan oma valuutta takaisin, vaikkapa markka.
4. Itäraja auki.
5. Välittömät neuvottelut käyntiin Venäjän kanssa.
6. Lakkautetaan Suomen asevoimat 95%:sesti ja tehdään sopimus Venäjän kanssa Suomen ilmatilan valvonnasta. Puretaan hävittäjäkaupat USAn kanssa.
7. Neuvotellaan kaupallisten toimien aloittamista.
8. Ennen tätä suurta muutosta on tarpeen vaihtaa Suomen KOKO poliittinen johto. Eduskuntaan vain riippumattomia edustajia. Ja presidentiksi uusi Urho Kaleva Kekkonen.
9. Suomen tavoitteeksi otetaan Bricsiin liittyminen.
10. Ansaittu lepopäivä.
”Lakkautetaan Suomen asevoimat 95%:sesti ja tehdään sopimus Venäjän kanssa Suomen ilmatilan valvonnasta.”
YYA-sopimuksessahan Neuvostoliitto edellytti, että Suomella on toimintakykyinen armeija, jolla se voi torjua Neuvostoliittoon pyrkivän vihollisen hyökkäystä. Onko asevoimaton Suomi realismia, siis ilman Natoa tarkoitan? Nykyaika on tietysti monessa mielessä erilainen kuin 40-luku.
Aina puhutaan sotilaallisista tyhjiöistä, joilla on taipumus täyttyä. Mitä tähän sanoisitte?
95% tarkoittaa sitä, että jäljelle jäävät 5% ovat ainoastaan sitä varten, jos sattuisi jotain siviilionnettomuuksia tms. , niin tästä porukasta saataisiin sitten apua.
Mitä tulee sitten koko maan puolustamiseen, niin sovitaan Venäjän kanssa, että jos joku uhkaa Suomea, niin Venäjä antaa 100% tuen Suomelle. YYA-aika oli hyvää, mutta ajat ovat muuttuneet.
Utopioita pitää olla, mutta nyt kyllä panit vaikean..:)
Aika pitkälle riittäisi, kun jokainen maa huolehtisi omista asioistaan. Talvisodan alla NL ei luottanut siihen, että sinne ei Saksa Suomen kautta hyökkäisi, mikä epäluottamus osoittautui myöhemmin aiheelliseksi. YYA-aikanakaan Neuvostoliitto ei aina täysin luottanut Suomen haluun tai kykyyn noudattaa YYA-sopimuksen velvoitteita, mutta taitavalla diplomatialla asiat hoituivat ja Suomi sai edistettyä omia etujaan itäisten ja läntisten vaatimusten ja vaikuitusyritysten ristipaineessa.
Neuvostoliiton hajottua aikaisemmat epäluulot Suomen pyrkimysten vilpittömyydestä osoittautuivat taas jälkikäteen aiheellisiksi, kun Suomen pelaaminen EU:n ja Naton jäseneksi alkoi heti kun se tuli mahdolliseksi. Kaikki mikä on johtanut länteen liittoutumiseen ei tietysti ole ollut suomalaisista lähtöisin, mutta eivätpä Suomen herrat ole tahtoneet tai osanneet pistää hanttiinkaan.
Karttaa katsomalla voi havaita, että Venäjä ei tarvitse lisää maa-alueita, paitsi jos sitä joltain suunnalta sotilaallisesti uhataan. Myöskään ei tulisi Venäjän ulkopuolella tehdä suunnitelmia sen poliittisesta tulevaisuudesta valmentamalla sinne oppositioita ja uusia johtajia. Kaikenlainen typeryys olisi kerta kaikkiaan lopetettava. Kuka tahansa voisi laatia Suomen ja Euroopan ja koko maailman turvallisuuden lisäämiseksi parempia suunnitelmia kuin nykyiset eurooppalaiset johtajat. Ainakin jos voi tehdä sen ilman ennakkoasenteita.
”Karttaa katsomalla voi havaita, että Venäjä ei tarvitse lisää maa-alueita, paitsi jos sitä joltain suunnalta sotilaallisesti uhataan.”
Tämän on Putinkin maan riittävyydestä sanonut ja todennut, että voimia suunnataan Pohjois-Kaukasian resurssien entistä parempaan haltuunottoon. (Tämä ei ehkä kuulosta kovin hyvältä Pohjois-Kaukasian luonnon kannalta, mutta ei mennä nyt siihen.)
”Myöskään ei tulisi Venäjän ulkopuolella tehdä suunnitelmia sen poliittisesta tulevaisuudesta valmentamalla sinne oppositioita ja uusia johtajia.”
Amerikkalaisten ajatushautomoiden rooli Euroopan ja muunkin maailman kuohunnassa viime vuosina olisi mielenkiintoinen kohde tutkivalle journalismille, jos sellaista vielä olisi olemassa.
Suomessa suhtaudutaan Venäjän toisinajattelija-hahmoihin jotenkin epäanalyyttisesti, selvittämättä heidän taustojaan ja kytköksiään. Nyt muuten on tullut esiin sekin, että Pussy Riot -feministiryhmä, joka osoitti mieltään kirkossa, on saanut rahaa Usaidilta.
Kyllä on EU mennyt sekaisin, kun nostetaan jo juttua venäläisen kanssa keskustelusta. Kokoomuksen Pia Kauma oli jossain tilaisuudessa vaihtanut ajatuksia venäläisen kanssa, ja se sekoitti EU-pellejen aivot. Varmaan säikähtivät, että nyt venäläinen aivopesee Suomen edustajan. Eikä niin voi eikä saa tehdä, Suomihan on kiltti EU-puudeli. Veikkaanpa, että tähän pieneen ja olemattomaan sananvaihtoon oli tullut ohje Stubidolta. Ei ole vielä aika kääntää takkia kokonaan. Muut maat käyvät runsaasti neuvotteluja Venäjän kanssa välittämättä EU-hölmöistä.
EU on pankkiirien keksimä valtioliitto. Demokratia on siinä pelkkä kulissi, jonka takana lymyilee fasistinen plutokratia.
Monet historiankirjoittajat käyttivät (käyttävät?) Suomesta nimitystä ”ajopuu” kun Suomi oli liittynyt natsi-Saksan rintamaan Venäjää vastaan. Myöhemmin ”ajopuuta” yritettiin muuttaa mm. ”uppotukiksi”. Joista nimityksistä heräsi ajatus että mikä nimi mahtaisi kuvata tätä Suomen onnetonta haahuilua Saksan/lännen/USA:n/EU:n vanavedessä tai peräaalloissa? Minulle ei tule mieleen mitään mukavaa saati edustavaa nimitystä. Tai tulee mieleen jotain mutta ne ovat painokelvottomia.
Lastu lainehilla…
Kömpelöä, mutta miten olisi kataja, joka kukoistaa kuusikon (Venäjän) suojassa, mutta kuivettuu kun tuota suojaa ei ole.
Suomi on kuin joku ADHD valtio. Häslää ja tekee aina vääriä ratkaisuja. Eikä edes osaa ottaa opiksi virheistään. Olisi kannattanut muistella edellistä sitoutumista sotilasmahtiin. Oliko hyvät seuraukset? Hyökättiin itään ja kuviteltiin suuria. Mutta seuraus oli lisää maa-alue menetyksiä ja paljon sankarihautoja. Nyt sitten kuvitellaan. että nyt on valittu oikein. No seuraukset on sitten edessäpäin. Joskus tuntuu, että olisi mukavampi, kun olisi syntynyt johonkin toiseen maahan, mutta onhan se pakko sanoa, että kyllä tätä maata ja sen kansaa on kokonaisuudessa arvostettava, kun vaan saisi oikeanlaisen johtajuuden.
” kun vaan saisi oikeanlaisen johtajuuden.”
Tällä hetkellä koko eduskunta on pihalla kuin lumiukko, samoin stubido. Harmittaa, kun aikoinaan en mennyt opiskelemaan valtiotiedettä, nyt olisi paras tilanne heittää hölmöt pihalle ja tukistaa kunnolla, kuten entinen kaima Urho Kekkonen teki. Nyt ei tarvita mitään lössykkää, vaan kunnon karju, joka laittaa porukan ojennukseen puolueista riippumatta. Joka tapauksessa Suomen koko johto on vaihdettava ja vaihdetaan kohta puoliin.
”Suomi on profiloitunut tässä tilanteessa lähinnä rassukkana, joka yrittää hakea huomiota kuin huonolla itsetunnolla varustettu murrosikäinen.”
Minulle on tullut mieleen OnlyFans, amatööripornosivu. Eräskin nuori koulukiusattu nainen kertoi mediassa, miten omien pornokuvien laitto sivustolle on nostanut itsetuntoa, kun hän saa vihdoin positiivista huomiota…
Puolustusministeri Jyri Häkämies kokoomuksesta totesi vuonna 2007, että Suomen kolme turvallisuushaastetta ovat Venäjä, Venäjä, Venäjä.
Lausuma paljastaa kokoomuksen putkinäön ja pahan kaihin. Tuo Venäjän hokeminen on jatkunut vuoden 2007 jälkeen yhä voimistuen. Ulkopolitiikka on nyt pakkomielteisen kokoomuksen ja sen peräkärrypuolueiden käsissä. Tällä meiningillä Suomen ylivoimaisesti suurin turvallisuusuhka on Suomi itse.
Toivottavasti suurvallat asettavat suurisuisen Suomen sellaiseen asemaan, että leikkimisen maailmanrauhalla saisi nolon lopun. Se taitaa olla ainut toivo, sillä maamme kärsii sekä alemmuus-, että ylemmyyskompleksista. Sellaisessa henkisessä tilassa ei ole mahdollista nähdä vaihtoehtoja ja punnita niitä kansan ja samalla muidenkin kansojen parhaaksi.
Suomen pelastus on Venäjä, Venäjä, Venäjä.
Suomen pelastaja on Putin, Putin, Putin.
Olen täysin samaa mieltä!
Itsekin olen muistellut, milloin Häkämies kajautti tuon taisteluhuudon. Kokoomusta ei tarvinnut yllyttää, mutta ajoitus osuu niihin aikoihin, kun lännen ydinjohto tajusi, että Venäjää ei voida tavallisilla oranssikaappauksilla vallata. Putin oli saanut Venäjän vakautuksen hyvälle alulle. Länsi tiivisti Venäjän piiritystä, Gruusia ja Ukraina toivotettiin tervetulleiksi Natoon ja Suomessa polkaistiin tosissaan liikkeelle kampanja maamme liittämiseksi lännen etuvartioon. Aloite siis on tullut USAn syvän valtion pajasta. Kampanjan koko sisältö on ollut perusteetonta Venäjällä pelottelua ilman mitään näyttöä siitä, että Venäjä uhkaisi meitä tai muitakaan Euroopan maita. Tähän kampanjaan valjastettiin valtamedia, Hesari, Yle, Suomen Kuvalehti ym. Ja kusessa ollaan.
Nythän Ilta-Sanomat taas kunnostautui russofobian levittäjänä artikkelissaan ”Eri puolilla Eurooppaa havaittu karmivia paketteja – Venäjän juoni?” (7.4.25)
Jutussa puolalainen (tietysti!) tarkentamaton viranomaistaho sanoo, että räjähtävät pakettipommit viime heinäkuussa liittyvät ”Venäjän asevoimien sotilastiedusteluosaston inspiroimaan rikolliseen toimintaan”. – Inspiroimaan? Aika hämärästi sanottu. Onko tämä edes uutiskieltä?
Eipä ihme, että Venäjän listassa ehdoista maittemme suhteiden palauttamiseksi ensimmäisenä on: ”lopettaa median paisuttaminen perusteettomilla Venäjän vastaisilla narratiiveilla”. Näkisipä sen päivän!
Samoin Hermessonin.
Ei näemmä tule aina hoksattua näiden kommenttien teknistä puolta 🙂
Osuu naulan kantaan tuo Kirjurin kommentti.
Mainituilla poliitikoilla on hyvin vähän tai ei mitään merkitystä liittyen Suomen EU-jäsenyyteen. Sen päätti raha- ja virkamieseliitti jo varhain 1980-luvulla yhteisymmärryksessä Länsi-Euroopan rahaeliittien kanssa. Eliitti oli niin varma projektinsa onnistumisesta, että jo vuosia ennen kansanäänestystä painettiin uudentyyppinen Kela-kortti, jonka kolmantena kielenä kahden maan virallisten kielten lisäksi oli englanti! 1990-luvun alussa alkoi kaupallisen median jatkuva rumputuli EU:n puolesta mihin Yle pian liittyi. Myös ”Kannuksen Kennedy” oli mediaprojekti joka kävi käsi kädessä Väyrysen mustamaalauksen kanssa.
Vaikka EU:ta avoimesti jo tuolloin kansalle myytiin ”turvallisuuspoliittisin” perustein, oli eliitin motiivi kuitenkin järjestön edustama uusliberalistinen talousoppi, jonka hedelmiä maailman miljardöörit nyt poimivat mm. Varhan puutarhassa.
Esko Ahon ansioluettelo vertaansa vailla. Ensin hän ajoi Suomen talouden lähes konkurssiin ja sitten siirsi pankkien ulkomaiset velat Suomen veronmaksajien harteille. Tämän jälkeen hänestä tuli Nokian hallituksen jäsen ja pian senkin firma tuli saneeratuksi.
Asiasta kymmenenteen. Kiinnostaako edes ketään ja itse taisin olla russofobi Neuvostoliiton aikoihin, mutta aika-ajoin törmään puheisiin kommunismin (oik. kai sosialismin) tai Stalinin uhreista. Viimeksi eilen kuuntelin yhtä lähetystä, jossa puhuja kertoi heitä olleen Neuvostoliitossa 50 miljoonaa. Hän lisäsi vielä, että paljon enemmän kuin natsien uhreja.
Itse epäilen, että kyseistä uhrilukua liioitellaan. Muistelen lukeneeni kauan sitten jostain, että virallinen (venäläisen tutkimuksen tuottama) luku olisi luokkaa 600 000. Myös holokaustin uhrilukujen arvioissa on suuria eroja. Tavallisin lienee kuusi miljoonaa, mutta olen kuullut puhuttavan reilusti yli kymmenestä miljoonasta (oliko peräti 16 miljoonaa) ja vastaavasti lukenut varsin vakuuttavin perustein paljon kuutta miljoonaa pienemmästä luvusta.
Historiaahan nuo ovat, mutta totuus olisi hyvä tietää. Lisäksi – ja tämä on kiinnostukseni tärkein pointti – noita uhrilukuja (ja varmaan joitain vastaavia) käytetään huolimattomasti (kun kukaan ei tiedä, tai välitä kiistää) ja mikä olennaisinta, poliittisiin tai uskonnollisiin tarkoituksiin tai vähintään puheen tai kirjoituksen vaikuttavuuden lisäämiseen.
” Kiinnostaako edes ketään ja itse taisin olla russofobi Neuvostoliiton aikoihin, mutta aika-ajoin törmään puheisiin kommunismin (oik. kai sosialismin) tai Stalinin uhreista.”
Karl Marx`in mukaan (”Historiallinen materialismi”) yhteskuntamuotojen kehityksen viimeinen vaihe on ”kommunismi”, kun taas NL:n talousjärjestelmä oli lähinnä valtiomonopolistinen kapitalismi. Kommunismi-sanan käyttö NL:stä kuuluu sarjaan ”disinformaatio”, kuten myös sana ”bolsheviikki”, enemmistöläinen (vrt. ”mensheviikki”).
On kahdenlaista russofobiaa. Vanhin niistä eli paikallinen russofobia on leimahdellut aika ajoin Neuvostoliiton/Venäjän reuna-alueilla. Esimerkiksi Ruotsin itäisessä maakunnassa, joka nykyisin tunnetaan Suomena iso-vihana tunnettu sota-aika synnytti paikoin vahvaa venäjävihaa – ja silloin ihan syystä.
Nuorempi versio russofobiasta eli kansainvälinen russofobia syntyi melko tarkalleen Venäjän lokakuun vallankumouksen seurauksena. Se oli/on luonteeltaan pikemminkin kommunistivihaa. Neuvostoliiton romahduksen myötä tämä vähitellen laimeni (ei tosin kaikkialla) ja muuttui venäläisten vähättelyksi (pääasiassa ns. lännessä).
Kun Putinin hallinto pysäytti Venäjän rappiotilan ja alkoi nostaa maata taas jaloilleen, leimahti russofobia jälleen täyteen liekkiin. Onneksi tämäkin koskee pääasiassa vain länsimaita.
Näin se oli, keskustan olisi pitänyt olla puolueettomuuspolitiikan viimeinen lukko mutta se lukko petti ja kun vielä avaimet annettiin Esko Aholle ja hänet lähetettiin Harvardiin uusliberalismia omaksumaan niin se oli sitten siinä. Paavo Lipponen oli täydessä EU-huumassa alusta alkaen ja aidalla istunut Tuomioja hypähti alas lännen leiriin viimeistään ollessaan ulkoministerinä Kiovan vallankaappauksen aikoihin.
Pitää tietysti muistaa, että oikean organisaation lisäksi tarvitaan oikea tahtotila. Norjalaiset tekivät oikean ratkaisun mutta heidän tahtotilansa on ollut heikko ja he ovat kuitenkin joutuneet EU:n imuun. Nyt Norjassa on lähes kapina kun sähkö maksaa maltaita vaikka maa tuottaisi halvalla kaiken minkä tarvitsee. Mutta kun on kytketty EU:n markkinamekanismiin. Myös liukua pois puolueettomuuden pohjalta näkyy sekä Sveitsissä että Itävallassa. Suvereniteetti edellyttäisi vahvaa kansallista itsetuntoa ja tahtotilaa. Sitä odotellessa…
Perusvika Suomen ulkopolitiikassa sitten Kekkosen aikojen (tai viimeistään Koiviston ja Halosen aikojen jälkeen) on ollut russofobia tai suoranainen viha Venäjää, venäläisiä ja venäläisyyttä kohtaan. Jos Suomen johto kääntää nyt nuttunsa, se tapahtuu pakon edessä eikä siksi, että Venäjä-vihamieliset asenteensa olisivat lieventyneet saati vaihtuneet normaalin myötämielisiksi eli samanlaisiksi kuin muitakin kansoja kohtaan.
Venäjä tai venäläiset eivät ole ”ansainneet” suomalaisten vihaa, vaan sen kehittämiseen on tarvittu vuosikausien kotimainen ja muiden Venäjää vihaavien länsimaiden propaganda. Tuon propagandan huipentuma oli Ukrainan kriisistä kansalaisille annettu väärä mielikuva, jonka luominen vaati päivittäistä disinformaatiota ja tosiasioista vaikenemista.
Tietääkseni Kekkonenkin oli nuorena russofobi tai jotain sellaista, mutta hänen kääntymyksensä oli kaikesta päätellen aitoa. Nykyisten johtajiemme Venäjä-viha on ollut niin pitkään jatkunutta, voimakasta, julkista ja käytännön toimiin johtanutta, että en usko heidän muuttavan asenteitaan. Esimerkiksi Ukrainan kriisiin liittyvien valheiden myöntäminen valheiksi voisi olla merkki rehellisyydestä, mutta en siis usko tällaiseen ihmeeseen.
Tuskin Venäjäkään aivan helposti uskoo johtajiemme takinkäännön aitouteen, mutta antaako Venäjä sen vaikuttaa mihinkään, jos johtajiemme teot olisivat kuitenkin suhteita normalisoivia. Toistaiseksi Suomi päinvastoin lietsoo edelleen Ukrainaan sotaa eikä rauhaa. Toivon yhä, että Trump ja Putin sopivat jotain sellaista, mikä poistaa tai estää Suomesta Venäjään kohdistuvan vakavan sotilaallisen uhkan.
Sen verran lisään, että EU ei toimi kauniista ajatuksista huolimatta. Kullakin maalla on omat tapansa, omat intressit ja omat johtajat. Nyt on nähty EUn toimimattomuus.
Jos ajatellaan, että mikä maa ottaa ratkaisevan askeleen EUn hajoittamiseksi, niin se voisi olla Saksa tai Ranska, joka tapauksessa se on edessä, viimeistään 2030-luvulla. Ja hyvä niin.
Liekö ironiaa myös siinä, että Aarne Saarinen, SKP:n entinen puheenjohtaja ja pasifisti, perusteli myönteistä suhtutumistan EU-hun juuri uuden, eurooppalaisen sodan estävänä voimana. Mahtanee ”kääntyillä haudassaan”….
Aarne Saarinen oli aikansa miehiä. Ajatteli varmaan, että EU olisi kansoja demokraattisesti ja rauhaa yhdistävä instituutti. Mutta ei ollut eikä ole. Kyllä se niin on, että kukin kansa on omansa ja kullakin kansalla on oma kieli ja omat tapansa. Niin se on ollut ja niin se on jatkossakin.