Maailma murroksessa – muuttuuko Suomikin?

Maailmassa tuntuu nyt tapahtuvan harva se päivä ilmiöitä, joista voi vain ihmetellen sanoa: eihän näin pitäisi voida tapahtua.

Sairaalloisia ilmiöitä

Maailmassa tuntuu nyt tapahtuvan harva se päivä ilmiöitä, joista voi vain ihmetellen sanoa: eihän näin pitäisi voida tapahtua. Trump öykkäröi ympäri maailmaa hämmästyttävillä tavoilla, Euroopan maat ovat tuominneet sodan Ukrainassa mitä ankarimmin, mutta ovat aivan hiljaa, kun Israel tai USA hyökkäävät muihin maihin ja tappavat joukoittain ihmisiä, ja Israelin toimien julkisesta arvostelemisesta voi useissa maissa joutua pidätetyksi. EU järjestelee Moldavian ja Romanian vaalituloksia mieleisikseen, ja lupaa, että näin voi käydä Saksassakin, jos tarvitaan. EU:n hallinto on ilman mitään oikeusprosessia rangaissut useita ihmisiä, kuten sveitsiläistä Jaques Baudia, elämisen melkein mahdottomaksi tekevillä sanktioilla, koska he ovat kirjoittaneet suosittuja kirjoja, jotka poikkeavat EU:n virallisesta linjasta. Rauhanprojektina perustettu EU on yhtäkkiä muuttunut sodan valmisteluhankkeeksi, jonka kokouksissa ei enää käsitellä Euroopan asioita vaan Ukrainan sotaa ja valmistautumista sotaan Venäjää vastaan. Mistä tässä on kysymys?

Antonio Gramsci oli italialainen poliitikko ja filosofi, jonka kirjoituksia Mussolinin hallitus pelkäsi niin, että sulki hänet sata vuotta sitten vankilaan eliniäksi. Gramsci tutki erityisesti sitä, kuinka kulttuurista manipulointia voidaan väkivallan ja lahjonnan lisäksi käyttää ihmisten hallintaan. Monet kirjoittajat ovat viime aikoina muistaneet yhtä hänen ajatelmaansa: ” Vanha on kuolemassa, mutta uusi ei vielä voi syntyä: tänä välikautena esiintyy mitä vaihtelevimpia sairaalloisia ilmiöitä.” Elämme juuri tuollaista välikautta etenkin täällä ”lännessä”: maailmanjärjestys on perustunut USA:n ehdottomaan taloudelliseen, teolliseen, sotilaalliseen ja kulttuuriseen ylivaltaan. Tuo ylivalta on kuitenkin murenemassa ja uusi järjestys on kenties BRICS:in muodossa hahmottumassa Kiinan ja Venäjän ympärille, mutta sillä ei ”länteen” ole ollut vielä mitään vaikutusta. Niinpä ”esiintyy mitä vaihtelevimpia sairaalloisia ilmiöitä”.

Kapina Davosissa

Siihen, että todella elämme tuollaista välikautta, olemme juuri saaneet todistuksen arvovaltaiselta taholta. Davosissa äskettäin pidetyn Maailman talousfoorumin yhden kiinnostavimman puheen piti NATO-maa Kanadan pääministeri Mark Carney, joka kertoi USA-johtoisen ”sääntöpohjaisen järjestelmän” lopusta, epäilemättä Trumpin viimeaikaisten toimien innoittamana. Puheessaan Carney viittasi tsekkiläisen poliitikon Vaclav Havelin vanhaan kaupanpitäjä-vertaukseen Neuvostoliitosta. Siinä kaupanpitäjä ripustaa joka aamu ikkunaan julisteen ”kaikki maailman työläiset yhtykää”. Kauppias ei itse usko siihen, mutta hän tekee niin välttyäkseen ongelmilta ja osoittaakseen, että hän kuuluu joukkoon ja pelaa mukana. Kun kaikki muutkin kadun kaupanpitäjät tekevät samoin, niin valheesta tulee yhteinen totuus, ja valheessa eläminen jatkuu. Muutos voi alkaa vasta kun joku kieltäytyy elämästä valheessa, eikä ripusta enää julistetta ikkunaan.

Carneyn mielestä on nyt tullut aika ottaa juliste pois ikkunasta ja lopettaa valheessa eläminen. Kanadan kaltaiset maat ovat kukoistaneet vuosikymmeniä sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän alaisuudessa, ja maat ovat olleet siinä mukana, koska siitä oli heille hyötyä. Kaikki tiesivät, että tarina kansainvälisestä sääntöpohjaisesta järjestelmästä ei ollut totta, että vahvimmat poikkesivat siitä, milloin se hyödytti heitä, että kaupan sääntöjä sovellettiin epäsymmetrisesti, ja että kansainvälistä oikeutta sovellettiin vaihtelevalla ankaruudella, riippuen siitä keitä syytetty ja uhri olivat. Mutta tämä oli osallistujille hyödyllistä, ja niinpä maat osallistuivat rituaaleihin eivätkä puuttuneet eroihin retoriikan ja todellisuuden välillä. Tämä sopimus ei enää kuitenkaan päde, vaan olemme kaikki murroksessa. Ei ole mahdollista elää valheessa siitä, että taloudellinen integraatio hyödyttää kaikkia, kun integraatiosta tulee alistamisen väline.

Maailman politiikkaa kriittisesti tarkastelleelle Carneyn puheessa ei ollut mitään uutta. Yllättävää oli se, että kapinamielellä oli sääntöpohjaisen järjestelmän angloamerikkalaiseen ytimeen kuuluvan Kanadan pääministeri: rivit alkavat todella rakoilla. Keskuspankkimies Carney ei uskaltanut kertoa koko totuutta: hänen mukaansa sääntöpohjaisen järjestelmän puutteet johtuivat ”vahvojen valtioiden” kilpailusta, eivätkä USA:n pyrkimyksestä turvata oma yksinvaltansa. Carneyn tavoitteena ei myöskään ollut maailman muuttaminen oikeudenmukaisemmaksi, eikä hänen puheensa lainkaan puuttunut kahteen pahimpaan sääntöpohjaisen järjestelmän puitteissa syntyneeseen kipupisteeseen: Ukrainan sotaan ja Gazan tilanteeseen. Niinpä kun hän luonnosteli parannusehdotuksia tilanteeseen, BRICS, Aasia ja globaali etelä puuttuivat kokonaan: keskeinen sanoma oli, että USA:n vasallien tulisi tehdä tiiviimpää yhteistyötä, että ne voisivat puolustautua isännän mielivaltaa vastaan, siis vasallien kapina. Kuten Belgian pääministeri De Wever myöhemmin tiivisti: ”On yksi asia olla onnellinen vasalli, ja kokonaan toinen olla onneton orja.”

Ukrainan voitto-kulissi

Konreettisestikin jotain on alkanut tapahtua. Carney ei jättänyt kapinointiaan pelkkään puheeseen, vaan hän saman tien kävi vierailulla Pekingissä tekemässä uuden kauppasopimuksen Kiinan kanssa. Carneyn vanavedessä ovat jo seuranneet Irlannin presidentti Connolly, meidän oma Orpomme, ja Englannin Starmer, ja lisää varmasti seuraa. Yhteisen EU-USA politiikan kulissit ovat alkaneet siis rakoilla. On kuitenkin sellaisia kulisseja, joita yritetään edelleen pitää pystyssä. Yksi sellainen, johon Havelin vanhaa vertausta voisi hyvin soveltaa, on Euroopan virallinen käsitys siitä, että Ukraina on voittamassa sodan. Euroopan johtavat poliitikot väittävät näin, vaikka joitakin riitasointujakin on ilmennyt. Ajatus Ukrainan voitosta on välttämätön, koska ilman sitä Ukrainan tukemiselta putoaa järkevä pohja pois: miksi pitkittää tuhoa ja kärsimystä miljardeilla tukieuroilla, jos niillä ei ole vaikutusta lopputulokseen? Onko koko Ukrainan tukemisen satojen miljardien projekti ollut alun alkaenkaan järkevä? Näitä kysymyksiä Euroopan johtajat eivät halua äänestäjien kysyvän, siksi kulissia täytyy ylläpitää.

Viimeisenä väitettä on toistellut oma presidenttimme Stubb Davosin puheessaan. Hänen mukaansa eurooppalaisten ei tulisi uskoa Venäjän propagandaan, jonka mukaan Ukraina olisi häviämässä sodan. Sen sijaan Venäjä on kärsinyt valtavia tappioita, eikä se enää sodi tavoitteisiinsa pääsemiseksi, vaan koska sota on Putinille liian suuri hävittäväksi ja sodan lopettaminen liian kallista. Mitä Stubb tällä tarkoitti, on vaikea ymmärtää. Apua voi etsiä Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Arkady Moshesin Vieraskynä-kirjoituksesta Helsingin Sanomissa 21.1. Ulkopoliittinen instituutti on ollut Suomen vankimpia ”sääntöpohjaisen järjestelmän” kulissin pönkittäjiä. Moshes kommentoi eurooppalaisia aloitteita vuoropuhelun aloittamisesta Venäjän kanssa. Moshes on tätä vastaan, ja jos keskusteluja käytäisiin, suomalaisten ei missään nimessä pitäisi olla etulinjassa. Yksi hänen esittämistään perusteluista valaisee kenties Stubbin lausuntoa:

”Ydinkysymys ei nyt ole se, onko Putin halukas lopettamaan sodan ja jos on, niin millä ehdoilla, vaan se, pystyykö hän purkamaan sodan käymiseksi luodun valtavan mekanismin ja pysymään vallassa. Kykeneekö Venäjän hallinnollinen järjestelmä pitämään kurissa rintamalta palaavat sotilaat, jotka ovat tottuneet korkeisiin palkkoihin ja elämään lain yläpuolella? Mikä korvaisi puolustusteollisuuden tarjoamat työt? Pystyykö propagandakoneisto vakuuttamaan ihmiset siitä, että Venäjä on ”saavuttanut täyden voiton”?”

Tämä sitaatti antaa mielenkiintoisen näkökulman Ukrainan voitto-kulissin pönkittäjien ajatusmaailmaan. Alkuperäinen ajatus Ukrainan voitosta siten, että Venäjä kärsisi nöyryyttävän tappion, ajettaisiin takaisin rajojen ulkopuolelle ja Putinin hallitus kaadettaisiin, on taistelujen kuluessa supistunut ja supistunut, ja nykyisellään se tarkoittaa, että Ukraina saavuttaa ”oikeudenmukaisen rauhan”. Tämä on kiertoilmaus sille, että Venäjä ei rauhassa saavuta omia tavoitteitaan, jotka se asetti jo sodan alussa. Samoin on muuttunut ajatus siitä, miten rauha saavutetaan. Aluksi se tapahtui voitolla taistelukentällä, mutta kun se on osoittautunut mahdottomaksi, voitto ajatellaan saavutettavan taistelukentän ulkopuolella, Venäjän talouden, teollisuuden tai sisäisen järjestyksen romahduksella. Näihin on pyritty erilaisilla sanktioilla ja muulla painostuksella, mutta sekä Venäjän talous että teollisuus ovat osoittautuneet hyvin sitkeiksi ja suorituskykyisiksi. Niinpä toivo pannaan häiriöille sisäisessä järjestyksessä, ja sitaatti osoittaa hyvin, kuinka kaukaa tuota romahtamisen mahdollisuutta joudutaan nykyisin hakemaan – että Venäjän päätöksenteon perusteena olisi pelko oman armeijan päästämisestä siviiliin.

Kun ongelmia ei voida osoittaa niitä täytyy kuvitella tulevaisuuteen. Todellisuudessa Moskovan pormestari valitteli pari viikkoa sitten, että yksin Moskovan alueella on puoli miljoonaa täyttämätöntä työpaikkaa, ja Putin kertoi viime kesänä Valdai-konferenssissa, että monet Kiina-yhteistyön jättiprojektit Siperiassa on jouduttu lykkäämään, kun miehet ovat sodassa ja tehtaat tekevät aseita ja ammuksia projektitarvikkeiden sijasta. Ei vaikuta siltä, että sodan loppuminen juuri pelottaisi Venäjän hallintoa tässä suhteessa.

Kulissien kaatuminen ja Stubb

Ukrainan voitto-kulissikin tulee kaatumaan samalla tavalla kuin sääntöpohjaisen järjestykselle on tapahtumassa, ja kohta Euroopan poliitikot tulevat avaamaan yhteyksiä Venäjään. Suomelle, joka Ukrainan jälkeen on Venäjän Eurooppa-suhteiden hankalin kipupiste pitkän rajan ja Pietarin ja Muurmanskin läheisyyden vuoksi, tuo yhteydenpito olisi ratkaisevan tärkeä. Kaiken tapahtuneen jälkeen ei tule olemaan helppoa päästä luottamuksellisiin väleihin Venäjän kanssa, mutta pitkäkin matka alkaa yhdellä askelella: ensiksi pitäisi avata keskusteluyhteys.

Olisiko Stubbista siihen? Hän on tähän asti uskollisesti ollut mukana kulissirituaaleissa, mutta entä nyt kun kulissit horjuvat? Hän on 70% suosiollaan läntisen Euroopan ylivoimaisesti suosituin valtionpäämies, ja jos hän sanoisi, että tässä tilanteessa Suomen on järkevintä aloittaa keskustelut suhteista Venäjän kanssa, niin globalistit kyllä älähtäisivät, mutta kansa seuraisi häntä. Euroopan nykyisistä päämiehistä ei ehkä enää löytyisi selkään taputtajia, mutta sekin tilanne muuttuisi seuraavien vaalien jälkeen, kun nykyiset oppositiopuolueet nousevat valtaan.

Irroittautuminen muiden Euroopan johtajien rivistöstä ja suoran keskusteluyhteyden avaaminen Venäjän johtoon olisi valtiomiesmäinen teko. Ongelma on, että Stubb joutuisi kieltämään itsensä: hänet on nuoresta alkaen koulutettu sääntöpohjaista maailmanjärjestystä pyörittävän eliitin jäseneksi, ja hän istuu siihen tehtävään hyvin. Hän tarvitsisi ”Damaskoksen hetkensä” – Raamatussa kerrotaan, kuinka Saul Damaskoksen tiellä kohtasi Herran valon, ”suomukset putosivat hänen silmiltään” ja maailma muuttui: hänestä tuli apostoli Paavali. Carney ja Trumpin tekoset tyrkkivät kyllä väistämättä Stubbia hänen omalla Damaskoksen tiellään eteenpäin – toivotaan että hän löytää valon.