Istun syvällä tuolissani
syön jogurttia ja mustikoita
se on tapani nykyisin.
Koira havahtuu sohvallaan,
odottaa makupalaa, vaikka hyvin tietää,
ettei jogurtti tai marjat mitään lupaa.
Mutta isännällä onkin jekku,
pala piilossa, yllätys muka meidän kesken.
Tällä kertaa ei ole.
Koira on poissa,
se on mennyt sinne
mistä emme mitään tiedä.
Kun minä aamulla lähden,
sytytän haudalle kynttilän.
Sillä liekki on ikuinen.
Se syttyy jossakin yhä uudelleen
kuin henki
joka kerran synnyttyään
ei koskaan katoa.
Tiuhtin muistolle.
11 kommenttia julkaisuun “MATKALLA”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Menetin reilu kuukausi sitten parhaan ystävän, Miska kissan. Se aukaisi aina pienen suunsa, kun sille jotain sanoin ja vastasi ”au.” Se oli aina kanssani vakiasunnolla ja mökillä, kalastimme ja marjastimme yhdessä.
Kun sairaus ei parantunut ja kissa voi huonosti, kutsuin eläinlääkärin kotiin tekemään viimeisen palveluksen
Miskalle. Vähän ennen sitä kissani halusi mennä ulos. Se katseli joka puolelle kummaltakin puolelta taloa kuin hyvästellen tutut maisemat. Sen jälkeen Miska käveli eläinlääkärin jalkojen juureen tyynesti.
Meille kummallekin rakkaalle mökkitontille laskin hautaan vielä lämpimän ystäväni pikku ruumiin ja sytytin lyhdyn tammikuun illan pimeyteen.
Eläimet saattavat ymmärtää paljon enemmän kuin me ihmiset uskomme.
Minulla on nyt kymmenkuukautiset kissasisarukset Hipsu ja Lennu. Aivan ihanat ilopillerit.
Silti Miskan ikävä kouraisee usein syvältä. Sen lempeä olemus on usein mielessäni yksityiskohtia myöten, kuten toinen korva, josta sen nuoruudessa oli joku puraissut palan pois, hännänpää, jossa oli valkea tupsu.
Harvinaisen ihana koirakuva.
Kova paikka, karvaturrit ovat niitä ainoita oikeita ystäviä.
Tunnen syvää myötätuntoa menetyksen,joskin vääjäämättömän johdosta. Itselläni on kokemusta iäkkäistä perustamisesta kuin porokoirastakin. Molemmat olivat suuria persoonia. Enään emme uutta hanki,mutta on ollut noita hoitokoiria,joista jotkut ovat lähes omatoimisesti tulleet hoitoon. Eräs jopa kuulemma karkasikin ja löytyi meidän oven takaa. Muistot kuitenkin jäävät vaalittavaksemme.
Ihmeesti koiriin kiintyy. Meillä on kaksi metsästyskoiraa, jotka jäivät melkein kymmenen vuotta sitten meidän hoitoon pojalta olosuhteiden vuoksi. Nyt ne ovat vanhoja ja huonokuntoisia. On ikävä ajatella, että niistä joutuu luopum
Lipsahti.. eli ikävä ajatella, että joudumme luopumaan niistä ehkä piankin.
Itsellä ei ole omakohtaista kokemusta koirista, paitsi nyt tyttären perheellä. Sitävastoin kokemusta on paljon kissoista, joita on ollut useita perheenjäseninä. Tälläkin hetkellä on iäkäs kollipoika, 21,5 vuotias perheenjäsen. Kaikenlainen hoito ja arvostus on lähes samanarvoista kuin muilla perheenjäsenillä.
Siinä on kollilla ikää. Katsoin netissä laskuria, olisi ihmisen vuosissa 100-vuotias. Hyvin pidetty kissa. Ja kyllä kissojen menettämistä koskee sama kuin koirien menettämistä.
Ja kun koira lähtee, jäljellä ei ole kirjeitä, muistoja keskusteluista ja muuta sellaista ”älyllistä”, jota ihminen jättää jälkeensä. Kun koiran läsnäolo on poissa, kaikki on. Murheeseen oman koiran kuoleman jälkeen ei auta kuin aika. Tsemppiä, Kari!
„Der einzige, absolute und beste Freund, den ein Mann in dieser selbstsüchtigen Welt hat, der einzige, der ihn nicht verraten oder verleugnen wird , ist sein Hund“. (Preussin Kuningas Fredrik Wiljhelm III)
Näin on.