Kari ArvolaMeistä, siis tämän verkkolehden julkaisijasta sanotaan, että Naapuriseura ry on vuonna 2023 perustettu suomalainen Venäjä-mielinen yhdistys. Tätä mieltä on jokamiehen ja -naisen ja muidenkin henkilöiden tietokirja Wikipedia. Sillä lienee perustelut antamalleen määrittelylle. Niitä se ei tosin selitä tai määrittele. Sen ei tarvitse.
Kun sanotaan, että jokin henkilö tai taho on venäjämielinen, tarkoitetaan yleensä, että hänellä tai sillä on myönteinen asenne Venäjää, sen kulttuuria, politiikkaa tai jopa johtoa kohtaan. Tämä voi ilmetä esimerkiksi Venäjän hallituksen tai presidentti Vladimir Putinin tukemisena, tai yleisesti Venäjän historian ja kulttuurin ihailuna.
Kun ns. reaalisosialismi oli olemassa, venäjämielisyyteen kuului myös poliittis-ideologinen aspekti. Nykyisin sanottaisiin, että laitavasemmisto haki ideologista ja taloudellistakin tukea Moskovasta. Silloin laitavasemmistolla tarkoitettiin kommunisteja. Mutta Tehtaankadulla venäjämielisinä vieraili kylläkin myös muiden puolueiden väkeä. Suhteita hoidettiin ja etuja ajettiin.
Venäjämielisyyteen on liittynyt länsivastaisuutta tai ainakin kriittisyyttä länteen, Yhdysvaltoihin ja lännen politiikkaan. Venäjämielinen on käytännössä nykyisin jokainen henkilö tai taho, jonka puhe poikkeaa kaanonista tai joka kertoo väärää tarinaa. Oikeaan, uuden normaalin tarinaan kuuluu vihamielisyys tai jyrkän kielteinen asennoituminen kaikkeen, mitä Venäjä tekee, jättää tekemättä tai se väitetysti suunnittelee tekevänsä läntisten maiden ja etenkin Suomen turmioksi.
Ukrainan konfliktin kärjistyttyä Venäjän aseelliseen välintuloon normatiiviset pidäkkeet keskusteluilmapiiristä katosivat kokonaan. Ei riitä enää puhuminen venäjämielisistä. Lisää painoarvoa puheeseen saa, kun siihen liitetään naapurimaan presidentin nimi ja puhe putinisteista.
Kaiken kaikkiaan alkuperäisestä, sanakirjanmukaisesta venäjämielisyydestä on Suomessa tullut katoavaa kansanperinnettä. Perinnekatoon vaikuttaa varmasti myös väestön ikärakenne. Henkilön täytyy kuulua niin sanottuihin suuriin ikäluokkiin, jotta olisi lapsena ja nuorena tottunut ajattelemaan itänaapuria eli silloista Neuvostoliittoa rauhanomaisena naapurina. Rauhaa opittiin pitämään normaalina olotilana. Sodat olivat muualla. Suomi oli sotansa hävinnyt ja läksynsä oppinut. Naapurissa käytiin kylässä ja sen kanssa käytiin molemmin puolin edullista kauppaakin.
Tämän opin saaneen kansanosan osuus Suomen väestöpyramidista on kovin pieni. Murskaava kansan enemmistö on iältään 60 vuotiaita ja sitä nuorempia. Se tarkoittaa, että suomalaisten nykyinen aktiiviväestö on syntynyt 60-luvulla ja sen jälkeen. Suomen yhteys Neuvostoliittoon ja voisi sanoa naapurisuhteet olivat syvimmillään 60-70-luvuilla. Tästä seuraa, että suhtautuminen ja asenne Venäjään esimerkiksi nykyisillä neli- tai viisikymppisilläkin suomalaisilla on opittu tiedotusvälineistä, jossain määrin ehkä koulusta. Oppi näkyy myös puolueiden kannatuksessa ja linjauksissa. Sodanjälkeisen 50-luvun pulan eläneitä on joukossa enää kovin vähän.
Johtopäätös tästä kuuluu, että hyviä naapurisuhteita ja hävittyä sotaa seurannutta rauhaa vain pieni osa kansasta on opetellut ns. kantapään kautta. Ehkä tämä osaltaan selittää dramaattiset ja äkkinäiset muutokset mielipiteissä Venäjään ja NATO-jäsenyyteen. Kokemukset eivät välity, vakaumukset ovat manipuloitavissa, jos siihen aktiivisesti pyritään. Mielestäni näin on tapahtunut. Viime kuukausina on siirrytty vaarallisella tavalla kaunaisesta vihankylvöstä militaristiseen sotamoodiin.
Venäjämielisiä uhkaa sukupuutto Suomessa. Se on iso ongelma. Sota ei lopu sotimalla, mutta rauhan tuloa voidaan pitkittää ja hankaloittaa sotimalla. Kaikesta huolimatta ollaan tulossa tilanteeseen, jossa sana ”rauha” tulee jälleen luvallisesti. Rauhaa pitää opetella ajattelemaan. Venäjä ei minnekään mene. Jos ja kun rauha tulee, Venäjä on osa uutta Euroopan rauhan rakennetta.
Sitä ymmärtämättä omassa hybriksessään liitelevä tasavaltamme presidentti lehtihaastattelussa (Die Welt, 13.8.2024) väittää, että Kurskin operaatio oli viisas teko, ”koska se nostaa hintaa, jonka venäläiset joutuvat maksamaan”. Suomennettuna Stubb tarkoittaa, että enemmän ruumiita ja muuta tuhoa kannattaa tehdä, koska se suuntautuu Venäjää vastaan.
”Lännen johtajat tähtäävät Venäjän tuhoamiseen. Heille hinta, kokonaisen kansakunnan murskautuminen, on sopiva” (Mauno Saari 13.8.2024, Naapuriseuran Sanomat).
19 kommenttia julkaisuun “Mekö venäjämielisiä?”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Ryssä, vatnik, putinisti. Mitä olisi tapahtunut, jos Venäjä ei aloittanut operaatiotaan? Krim olisi amerikkalaisten miehittämä, Sevastopolissa olisi Naton laivastotukikohta, Naton ohjukset 700 km Moskovasta, Donbassin ja Krimin venäläisväestö kokenut Azovin armeijan teurastuksen, mistä oltaisiin vaiettu kuten Gazasta.
Suomen virallinen johto toivoo, että näin olisi käynyt ja toivoo edelleen. Näin ei kuitenkaan tule koskaan käymään. Miten kauan eletään tässä valheessa ja Yhdysvaltojen suunnitelmassa alistaa Venäjä sen komentoon, kuten Suomi on alistunut? Venäjä ei alistu Yhdysvaltojen suunnitelmaan. Koskaan. Venäjän kansan päättäväisyys tulisi tunnustaa.
Mitä pikemmin tämä ymmärretään sen parempi. Siihen asti teeskennellään, että Yhdysvallat saavuttaa tavoitteensa.
Ei naapurit voi käyttäytyä tällä tavalla.
HS:n Moskovan kirjeenvaihtaja raportoi Kurskista 16.9. Eri puolilta Venäjää tulvii aineellista tukea kurskilaisille kuten omenoita Krasnodarista ja juomavettä Sotšista, ”omia ei jätetä” -tunnusten kera. Jeskanen kiteyttää: ”Aseavun rajoitusten poistaminen Ukrainalta tuskin muuttaa ainakaan venäläisten suhtautumista sotaan. He yhdistyvät vahvemmin toistensa ja Venäjän tueksi.” Lännen sotahaukathan ovat esittäneet, että jos Ukraina saisi ampua pitkänmatkan ohjuksilla Venäjälle, venäläiset kääntyisivät sotaa ja johtoaan vastaan.
Minusta tuntuu, että nämä läntiset poliitikot eivät todella tunne Venäjää ja venäläisiä.
Tuntemuksessasi on vinha perä!
Jotkut tuntemani venäläiset olivat aluksi epäileväisiä Ukrainan operaation onnistumisesta. Heillä oli myös aukkoja tapahtumien todellisista taustoista. Länttä pelättiin ja arvostettiin liikaa. Kieltämättä Venäjän median tykitys on kovaa ja yksipuolista, mutta kun hekin keräsivät tiedon murusia ja hahmottivat tilanteen ymmärtäen, että jos työ jätetään kesken ja antaudutaan Yhdysvalloille, tulee venäläisten elämä olemaan kurjaa. Sama havainto sosiaalisen median kautta ja eri nettisivustoilla. Näkisin, että kansa on yhtenäisempi kuin koskaan Neuvostoliiton kaaduttua. Niinistön ja Bidenin märkä uni ei tule toteutumaan.
Ei syvä Venäjäviha ja sotauho ole vain kuusikymppisillä ja sitä nuoremmilla suomalaisilla.
Kaikki tuntemani yli kahdeksankymppisetkin vannovat sen nimiin. Eräskin 87vuotias, muuten lempeä mummo sanoi, että Putin pitäisi kiduttamalla tappaa.
Nämä ihmiset ovat eläneet Suomen hyvinvointi vuosikymmenet, jotka pääosin perustuivat Venäjän
kauppaan ja hyviin suhteisiin. Tuo hyvä aika on nyt unohdettu. On vihan ja sodan aika.
Pahan kylvössä on media täydellisesti onnistunut.
Suomen kansalle valehdeltiin päin naamaa, kun Suomi junailtiin Natoon. Venäjää mustamaalattiin silloin ja nyt mustamaalaus on saanut suoraan rasistisia sävyjä. Tähän ei kukaan reagoi. Varautukaa muuten kunnon eskalaatioon Ukrainan tilanteen suhteen. Ns. lännen tappio häämöttää, joten erittäin likaiset temput otetaan käyttöön.
Olisiko aika,sen sijaan että ollaan korvat luimussa,kun syytellään putinistiksi jne,vastata vaikkapa niin entäs sitten?
Venäjämielinen Putinisti. Niinpä niin. Minä sanoisin paremminkin älykäs realisti.
Ei tarvitse olla kauhean talvea ja pimeyttä rakastava ihminen, kun hyväksyy sen tosiasian, että meillä on puolet vuodesta pimeää ja kylmää. Realismi on realismia ja sitä myöten selvä. Meillä on naapuri, joka on hyvä naapuri, jos osaamme olla itse hyviä naapureita. Nykyinen linja yrittää sitä jotenkin muokata ja se ei tule johtamaan mihinkään positiiviseen. Siinä mielessä on pakko antaa suuri tunnustus Paasikivi-Kekkonen linjalle. Me emme aikoinaan käsittäneetkään sitä miten hyvä heidän linjansa oli. Nyt meillä on Niinistö-Stubb linja ja kohta sota.
Jep…Vanhat kansansanonnat perustuvat vuosisatojen kokemuksiin. Tähän tilanteeseen sopinee: ”Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan”…
Itselleni ja monille muille, luulen, on Naapuriseuralaisuudessa kysymys jonkinlaisen totuuden ystävyydestä. Tämä armaan Suomen petos omia kansalaisiaan kohtaan on paremman ilmaisun puutteessa sanottuna sikamaista ja hirveää. Jos ei sitten ole valmis yhtymään valtiovallan ja median vyöryttämiin vastuuttomiin älyttömyyksiin, niin on putinisti. Voi tietysti kuunnella esimerkiksi Putinin, Lavrovin tai Venäjän YK edustajan puheita ja verrata niitä näiden lännen kouhojen juttuihin ja olla helposti samaa mieltä venäläisten kanssa. Jos pyrkimys totuuteen ja järjen käyttöön tekee ihmisestä venäjämielisen, niin olkoon sitten niin. Täytyy sanoa, että jonkin verran pistää vihaksi nämä nykyiset poliitikot presidentti mukaan lukien, joita typerine puheineen pidän valtiomiehen irvikuvina. Tälläkin alalla alamme lähestyä amerikkalaista tasoa.
Venäjän pelko on ajautunut nuorten alitajuntaan Hollywood elokuvatuotanon ja muun massamedian kautta. Viimeiste parikymmentä vuotta ovat tuoneet mukanaan suuria muutoksia suomalaisessa yhteiskunnassa, muutoksia, joiden vaikutukset tuntuvat erityisesti nuoremmissa sukupolvissa. Jo pitkään taloudellinen toimeliaisuus on hidastunut, mutta tämä hidastuminen on saanut uudenlaisen sävyn, kun huomio kiinnittyy erityisesti nuoriin. Heidän keskuudessaan yrittämisen, uuden luomisen ja perheen perustamisen halu tuntuu kadonneen sumun lailla, aivan kuin itse elämä olisi liukunut virtuaaliseksi.
Tämän muutoksen juuret ovat syvällä menneisyydessä, niissä vuosikymmenissä, jolloin Suomi nousi ja vaurastui, mutta koki myös 1990-luvun laman, 2000-luvun alun globaalit kriisit ja digitalisaation murroksen. Nyt maata asuttaa nuori sukupolvi, joka on kasvanut vakaaseen epävarmuuteen – taloudellinen kasvu on jäänyt enemmän finanssisektorin ja digitaalisen maailman varaan kuin todelliseen, käsin kosketeltavaan elämään. Todellisen talouden hidastuminen on saanut vastapainokseen rajattoman digitaalisen maailman, jossa nuoret ovat luoneet omat menestystarinansa, mutta nämä tarinat eivät enää sisällä samoja haaveita kuin aikaisempina aikoina.
Samaan aikaan syntyvyys on laskenut jyrkästi. Nuoret aikuiset, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet taloudellisen epävarmuuden ja ympäristökriisien varjossa, ovat kääntäneet selkänsä perinteiselle perhe-elämälle. Heille maailma näyttäytyy epävarmuuden labyrinttina, jossa ainoa varmuus löytyy digitaalisista verkoista, ei enää ihmiskäsin rakennetusta yhteiskunnasta. Tilastot puhuvat omaa kieltään: syntyvyys laskee nopeammin kuin koskaan aiemmin historiassa, ja tulevaisuus on piirtynyt eteemme varjoisana ja hauraana.
Koronapandemia ja siitä seuranneet sulkutoimet paljastivat kansakunnan sielun. Suomessa valitsi jonkinlainen hiljainen hyväksyntä – pelkoa ei lietsottu, vaan ihmiset vetäytyivät koteihinsa, kuin löytääkseen lohtua yksinäisyydestä. Tämä hiljainen alistuminen kuvastaa nykyhetken henkistä ilmapiiriä: yhteiskunta, joka on vaipunut passiivisuuteen, hyväksyy rajoitukset, aivan kuin ne olisivat luonnollinen osa elämää. Pelko ja epävarmuus eivät saaneet ihmisiä nousemaan barrikadeille, vaan ennemminkin kääntymään sisäänpäin, yhä syvemmälle digitaaliseen maailmaan, jossa rajat eivät ole yhtä selvät kuin todellisessa maailmassa.
Mutta minne olemme matkalla? Mitä näemme, jos katsomme kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päähän?
Yksi asia on selvä: digitaalinen maailma jatkaa laajenemistaan. Tulevaisuuden Suomi on virtuaalinen metropoli, jossa todellisuuden ja virtuaalisuuden rajat ovat hämärtyneet niin, ettei nuorilla enää ole tarvetta kokea fyysistä todellisuutta sellaisena kuin aiemmat sukupolvet. Taloudellinen aktiivisuus siirtyy entistä enemmän virtuaalisille markkinoille – finanssiteknologiat, digitaalinen media ja viihde muodostavat uuden talouden selkärangan.
Samaan aikaan syntyvyys jatkaa laskuaan. Kahdenkymmenen vuoden päästä Suomi on kansakunta, jossa ikääntyvät vanhemmat joutuvat pärjäämään yhä vähemmillä jälkeläisillä. Uuden sukupolven yksilöt ovat valinneet toisenlaisen elämäntavan – he eivät halua kantaa perinteisen perhemallin taakkaa, vaan etsivät merkitystä omista, usein digitaalisista kokemuksistaan. Ehkä heistä osa muuttaa pois maasta, hakeutuu suurten metropolien hälyyn ja vilinään, mutta suurin osa vetäytyy yhä syvemmälle omaan digitaaliseen maailmaansa, jossa elämän tarkoitus ei ole jatkuvuus, vaan hetkessä eläminen.
Onko tulevaisuudessa toivoa? Ehkä. Ihmisen mieli on kummallinen ja arvaamaton. Ehkä vuosikymmenien kuluttua, kun olemme kulkeneet syvimmän digitaalisen illuusion läpi, syntyy uudenlainen kaipuu – kaipuu todelliseen kosketukseen, luonnon hiljaisuuteen, fyysiseen yhteyteen muiden kanssa. Ehkä tulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa virtuaalinen maailma on kaikkialla läsnä, ihmiset alkavat etsiä uudelleen niitä asioita, jotka olivat meille ennen niin tärkeitä. Mutta se on kaukainen haave, ja nykyhetken varjot piirtyvät pitkiksi yli Suomen maan.
”Ehkä tulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa virtuaalinen maailma on kaikkialla läsnä, ihmiset alkavat etsiä uudelleen niitä asioita, jotka olivat meille ennen niin tärkeitä.”
Sitä tapahtuu jo. Nuori tyttäreni oli kesällä Tsekeissä ekoleirillä, jossa kännykät olivat kiellettyjä. Nuoret etsiytyvät uudestaan läsnäolon äärelle.
Jos ei ole samaa mieltä valtamedian kanssa, niin on putinisti, venäjämielinen, salaliittoteoreetikko. Pitää olla väleissä etenkin itänaapurin kanssa. Täällä Itä-Suomessa talous kärsii, kun raja on kiinni. Sähkön hintakin välillä korkea, kun ei tule idästä sitä, niinkuin ennen.
Pikkuhiljaa koululaitos, tiedotusvälineet ja armeija ovat kasvattaneet tai palauttaneet suomalaiset russofobeiksi. Sille pohjalle oli melko helppo rakentaa pahimman luokan ryssäviha vääristelemällä, valehtelemalla ja sopivasti vaikenemalla kaikki Venäjään ja Ukrainan kriisiin liittyvä varsinkin sen jälkeen, kun Venäjä oli pakotettu erikoisoperaatioonsa.
Luulen, että Suomen russofobinen eliitti on ollut kauan (ehkä jopa 35 vuotta) mukana suunnitelmissa tuhota Venäjä tavalla tai toisella. Jos ei aivan aluksi kovin konkreettisella tavalla tai kaikki edes täysin tietoisesti, mutta kuitenkin sekä käytännöllisiä valmisteluja tehden että muokaten kansaakin pala palalta näkemään Venäjä demonisessa valossa. Työn hedelmät näemme nyt Ukrainassa, ja Suomen yleisessä mielipiteessä, joka perustuu täysin sotapropagandaan.
Kiitos hyvästä analyysistä!
VOM 89v.
Pahan valtakunnan johtoon hevonhampaalle tarvitaan vaalirahaa satoja miljoonia dollareita. Meillä vastaavaan tarve oli muutamia miljoonia euroja. Että molemmat melkoisia demokratian irvikuvia!!
Huomasin Naapuriseuran kirjoitukset taannoin ja liityin oppiakseni lisää naapureistamme ja edistääkseni osaltani mahdollisuuksien mukaan hyvää kanssakäymistä heidän kanssaan.Nyt olen tutustumassa tarkemmin läntiseen naapurikansaan muutettuani keväällä tänne Ruotsiin.Missään vaiheessa ei tullut esille että seura olisi keskittynyt vain yhteen naapuriin ja siihenkin yksipuolisesti.Jos joku sellaista väittää,on ite.
En vastaa Naapuriseuran puolesta, mutta käsittääkseni seura kannattaa Suomen ystävällisiä välejä Suomen kaikkien naapureiden kanssa. Nythän on sellainen tilanne, että Suomi on melkein sodassa itänaapuriaan vastaan, joten sen asian korjaamisessa tai edes hitusen verran lieventämisessä sitä piisaa seuralla työsarkaa varsinkin, kun juuri kukaan tai mikään muu ei sitä tee.
Itse näen tärkeänä oikean tiedon levittämistä valtamedian sekä poliitikkojen ja ns. asiantuntijoiden harjoittaman Venäjä-vastaisen propagandan vastapainoksi. En tiedä, voiko sillä esimerkiksi estää Suomen menemistä sotaan tai lyhentää Suomen ja Venäjän välisen välirikon pituutta, mutta jo yritys on kannatettava.
Tämä Stubbi on täysi ääliö, tyhmimmästä päästä yksi tyhmä. Tarkoittaako se myös sitä, että sitä äänestäneet ovat ääliöitä. Niin tai näin, eivät näe omaa nokkaansa kauemmaksi.
Itse olen Venäjä- ja itämaailma mielinen. Vladimir Putin on hyvä presidentti, samoin Kiinan ja Intian päälliköt.
Tällä hetkellä maailman tyhmin johtaja on Zelensky. Stubbi on kateellinen Zelenskylle. Siinäpä oiva pari.