Mitä länsi tekee säilyttääkseen kasvonsa? IMPERIUMIN YLIVALTA ON KATOAMASSA

Yhdysvaltalainen historioitsija Eric Zuesse on sanonut, että nykyimperialismi sai alkunsa 25 päivänä heinäkuuta 1945. Tämä on tietysti ylikorostunut väite, koska Yhdysvallat oli tehnyt imperialistisia siirtoja jo paljon aiemmin. Monroe-doktriini Etelä-Amerikan herruudesta oli silloin jo toistasataa vuotta vanha. Ja presidentti F.D. Roosevelt valitti, ettei hän voinut luottaa omaan ulkoministeriöönsä koska se sabotoi hänen politiikkaansa.

Mutta Zuesse halusi toteamuksellaan alleviivata, että uusi presidentti Harry Truman kyseisenä päivänä oli ollut yhteydessä Josef Staliniin ja esittänyt tälle vaatimuksia Itä-Euroopan hallinnasta, jotka hän tiesi olevan provokatiivisia.

Ulkopoliittisesti kokematon Truman oli neuvonantajiensa tukemana tehnyt valinnan ja alkoi oma-aloitteisesti hakea sitä vastakkainasettelua joka lyhyessä ajassa oli johtava ns. kylmään sotaan. Roosevelt oli Zuessen mukaan kaavaillut ystävällismielisiä suhteita Neuvostoliittoon.

Stalin olisi halunnut hyvät suhteet Yhdysvaltoihin

Elokuun 9 päivänä 1945 Yhdysvallat pudotti toisen atomipomminsa Japaniin. Historioitsijat ovat yleisesti vahvistaneet, että vaikka pommituksen uhrit olivat japanilaisia sekä heidän ulkomaista pakkotyövoimaansa, pommin osoite oli lisäksi Neuvostoliiton suuntainen, koska haluttiin sen ymmärtävän, että maailmassa oli yksi voima ylitse muiden.

Ja niinhän se oli. Seuraavana päivänä nimittäin Korea jaettiin kahtia kolmen henkilön toimesta keneltäkään muulta kysymättä, ei presidentiltä, ei liittolaisilta eikä varsinkaan korealaisilta itseltään.

Ulkoministeri Dean Rusk ja kaksi asiantuntijaa, toinen sotaministeriöstä, kuten sen nimi tuolloin oli, kokoontuivat ministeriön sivuhuoneeseen tarkastelemaan Korean karttaa. Asiantuntija piirsi viivan 38 leveyspiirin kohdalle, koska siten jo tuolloin merkittävä pääkaupunki Seoul saatiin omalle vyöhykkeelle.

Tarpeen viivan vedolle Korean poikki oli synnyttänyt puna-armeijan nopea vyörytys japanilaisia miehittäjiä vastaan. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat olivat liittolaisia, ja jälkimmäinen oli Rooseveltin toimesta pyytänyt Stalinilta apua Japania vastaan.

Mutta kun Japani oli luhistumassa, kaavailut muuttuivat. Puna-armeija olisi helposti voinut ottaa haltuunsa koko niemimaan. Tämä piti estää. Yhdysvaltain omat joukot olivat vielä Okinavan saarilla ja tulivat vasta kuukautta myöhemmin Koreaan.

Stalin hyväksyi maan jaon, koska ensinnäkin sen piti olla vain väliaikainen, ja toiseksi, minkä harvat tietävät, Stalin olisi halunnut hyvät suhteet Yhdysvaltoihin jatkossakin, koska hänen edessään oli oman maan valtava jälleenrakennuksen haaste.

Historian ironiaa on, että samainen rajaviiva jäi edelleen voimaan Korean sodan jälkeen, joka alkoi vasta viisi vuotta myöhemmin.

CIA:sta tuli valtio valtiossa

Maailmansodan päättyessä Yhdysvaltain taloudellinen ylivoima oli musertava. Sen oma alue oli koskematon ja sille rakennettu teollisuus oli maailman uudenaikaisin. Muut suurvallat olivat kärsineet suuria aineellisia vaurioita, ja etenkin Neuvostoliitto oli menettänyt nuoresta sukupolvestaan valtavan joukon työvoimaa sodan uhreina.

Yhdysvallat ei ujostellut käyttää ylivoimaansa edukseen, sen sai tuta paitsi vihollisiksi määritellyt niin jopa entinen emomaa Englanti, joka pakotettiin ”junior partneriksi” uudessa maailmanjärjestyksessä.

Niinpä ekonomisti John Maynard Keynesin kaavailema uusi valuuttajärjestelmä torjuttiin, ja Yhdysvallat perusti dollariin nojaavan systeemin, joka korjatussa muodossaan on edelleen voimassa tarjoten sen perustajalle ”ylettömän edun”, exorbitant priviledge, kuten ekonomisti Barry Eichengreen tai Ranskan presidentti Valery Giscard-d’Estaing ovat sen määritelleet.

Taloudellisen ylivoimansa turvin Yhdysvallat saattoi rakentaa uudelle imperialismilleen joukon tukijalkoja, jotka kukin omalla tavallaan vahvistivat sen voimaa. Ilmeisin näistä oli MIC, sotateollinen yhteenliittymä, joka nopeasti nousi politiikkaa horjuttavaksi mahtitekijäksi siinä määrin, että se sai presidentti Eisenhowerin jäähyväispuheessaan varoittamaan sen vallasta, vaikka hän itse oli ollut sitä rakentamassa.

Sotateollisen yhteenliittymän kylkeen liittyi uusi tiedustelupalvelu CIA, joka nopeasti alkoi kehittyä valtioksi valtiossa. Presidentti Truman sanoi myöhemmin katuneensa, että järjestö perustettiin siten ja sellaisin valtuuksin kun hän sen teki. Ja presidentti Kennedy sanoi, että CIA olisi revittävä tuhannen kappaleeksi, jotka annettaisiin tuulen vietäväksi.

Mutta CIA oli presidenttiäkin mahtavampi. Presidentti murhautettiin ja melko suuri yhteisymmärrys on tutkijoilla siitä, että CIA oli murhan taustavoimana, (kts. esim James W. Douglass: ”JFK and the Unspeakable”) vaikka sen toimintatapoihin kuuluikin delegoida likainen työ alihankkijoille.

”Plausible deniability” on menetelmän nimi, riittävä etäisyys varsinaisiin suorittajiin. Kun tunnettu tuomari Andrew Napolitano v. 2020 kysyi eroavalta presidentti Trumpilta, miksi tämä petti lupauksensa tuoda murhatutkimuksen asiakirjat julki, Trump oli Napolitanon mukaan vastannut: ”Tuomari, jos olisitte nähnyt sen minkä minä näin, tekään ette olisi niitä julkistanut.”

Roskaviihde vaikuttaa tehokkaasti

Kovan voiman lisäksi imperialismi voi hyötyä myös pehmeästä voimasta. Yhdysvallat on tässä onnistunut yli kaiken toteuttamaan sen mistä varhemmat imperiumit olisivat voineet vain uneksia.

Hollywoodin elokuva- ja viihdeteollisuus on 1950-luvulta lähtien tuottanut maailman huviksi tai kärsimykseksi elokuvia ja television viihdetuotteita, jotka ovat kyllästäneet maailmanmarkkinat ”vihollismaita” myöten. Taiteellinen laatu on ollut tasaisesti laskeva.

Charlie Chaplin savustettiin ulos ja varsinaisia elokuvataiteen tekijöitä ei hänen jälkeensä ole juurikaan nähty Hollywoodissa, poikkeuksena Hitchcock, Kubrick ja muutama muu.

Parodoksaalista on, että eräs suurimpia elokuvaohjaajia 1900-luvun jälkipuoliskolla, ainakin jos Ingmar Bergmania on uskominen, oli Andrei Tarkovski, joka työskenteli Neuvostoliitossa, missä taiteellista ilmaisuvapautta tarinan mukaan ei olisi pitänyt ollakaan. Taiteilijoiden oma keskinäinen rankkaus on tinkimätön ja Bergmanille Tarkovski oli ylittämätön.

Italia ja Ranska pistivät aluksi hyvin kampoihin mutta vain pari vuosikymmentä. Paradoksaalista on myös se, että roskaviihde vaikuttaa jopa tehokkaammin niissä maissa, jotka eivät osaa asettaa viihdettä oikeisiin puitteisiinsa. Alkuperämaassa ymmärretään viihteen ja todellisuuden välinen kuilu, vieraalla maalla kuilua ei osata havaita.

Pahiten roskaviihteestä ovat kärsineet kehitysmaat joilta on puuttunut oma tuotanto, joka edes jossain määrin olisi suojellut omaa kulttuuria. Tsekkiläis-amerikkalainen kirjailija Andre Vltchek mainitsi kymmenisen vuotta sitten Indonesian sellaisena surullisena esimerkkinä.

Sopimukset romukoppaan

Eric Zuesse on myös terävänäköisesti havainnut, että kylmä sota jatkui käytännössä ja juhlapuheista piittaamatta suoraan sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli lakkautettu ja sen talousjärjestelmä purettu.

Maailmalla julistettiin kylmän sodan päättyneen ja odotettiin rauhan tuomia ”osinkoja” joita ei koskaan tullut. Mutta tämä oli vain hämäystä. Zuessen mukaan ensimmäiset askeleet otti George Bush vanhempi, ja hänen toimiaan jatkoi Bill Clinton.

Sopimukset Venäjän ja sen edeltäjävaltion Neuvostoliiton kanssa olivat yhtä väliaikaisia kuin laajenevan siirtolaisvaltion Yhdysvaltain sopimukset intiaaniheimojen kanssa. Ne heitettiin romukoppaan heti kun omaa asemaa oli vahvistettu. Neuvostoliiton voimaa oli kunnioitettu sen verran, että sen kanssa oli sovittu merkittävistä varustelukilpaa rajoittavista sopimuksista. Nyt näitä sopimuksia purettiin ihan vain ilmoitusasiana.

Edes lähimmät liittolaiset eivät säästy

Uusi kylmä sota sai vanhaan verrattuna uusia muotoja jotka jopa heikensivät maailman turvallisuustilannetta. Tämä johtui siitä, että Yhdysvallat katsoi voittaneensa kylmän sodan ja sen jälkeen tulleen siihen johtopäätökseen, että sen suhteellinen voima-asema oli muiden saavuttamattomissa. Etumatka oli vähintäänkin säilytettävä ja sitä mieluummin kasvatettava. Suuntaviivat löytyvät monesta paperista. Yksi sellainen on Zbigniew Brzezinskin shakkilautateos jossa mm. Ukrainan asema nostetaan keskiöön.

Harva tietänee, että Ukraina oli ollut CIA:n asialistalla jo1940-luvun lopulta lähtien. Venäjää piti horjuttaa Ukrainaa hyväksi käyttäen. Tähän artikkeliin eivät mahtuisi edes luettelona kaikki ne sodat, vallankaappaukset tai niiden yritykset jotka Yhdysvallat on toimeenpannut kylmän sodan sekä ensimmäisessä että toisessa vaiheessa. Sellaista kaipaava voi hankkia esim. William Blumin teokset aiheesta.

Jotkut sodat olivat verisiä ja tuhoisia ja toisissa kaappaukset vietiin läpi melkeinpä taskurahoilla, kuten vallankaappaus shaahin hyväksi Iranissa 1953. Hiljattain syöstiin Pakistanin suosittu pääministeri Imran Khan vallasta Yhdysvaltain vaatimuksesta ja tuella ilman että länsilehdistö edes noteerasi asiaa kaappauksena. Brasiliassa presidentit sekä Dilma Roussef että Lula da Silva syöstiin syrjään vuorotellen kotimaisin voimin mutta ulkoa ohjaten.

Edes lähimmät liittolaiset eivät ole säästyneet, jos ovat eksyneet tottelevaisuuden tieltä. Tämän sai kokea Gough Whitlam Australiassa 1970-luvulla. Hän lienee maansa toistaiseksi viimeinen itsenäinen johtaja kunnes hänet syöstiin vallasta oman maansa tiedustelupalvelun avittamana.

Aseteollisuuden lonkerot

CIA:n tiedusteluosaston veteraani Ray MacGovern on sanonut, että sotateollinen yhteenliittymä on kasvattanut itselleen uusia haaroja, ja että nyttemmin pitäisi sanoa MINIMAC eikä vain MIC.

Nykyiset haarat ovat paitsi aseteollisuus, tiedustelu, media sekä akateeminen maailma. Juuri parhaillaan Suomen YLE on esittänyt dokumenttia Ronald Reaganin ajan ns. Contra-skandaalista. Sen avulla voi havainnollisesti verrata, kuinka silloin sekä media että poliittinen oppositio vielä suorittivat asiallisesti niille kuuluvia tehtäviä.

Tänä päivänä mediasta on tullut hallinnon propagandaa tuottava haaraosasto ja oppositiota ei ulkopolitiikassa enää havaitse. Kaikki ovat samaa kompleksia johon vielä voidaan lisätä taloudelliset muutokset, jotka ovat tuoneet uuden oligarkkiluokan mukaan samaan joukkoon.

Oligarkkiluokasta lonkerot vuorostaan ulottuvat kansainväliseen yhteistoimintaan, joka on asteittain rapautunut sitä mukaa ,kun se on saanut yksityisiä rahoittajia intressejään ajamaan. Tästä hyvänä tai ikävänä esimerkkinä on WHO joka on joutunut rahoittajansa Bill Gatesin ja hänen taustaryhmänsä ohjattavaksi.

”Yhdysvallat on plutokratia”, totesi jopa entinen presidentti Jimmy Carter. 1990-luvulla Yhdysvallat alkoi vaatia itselleen yhä suurempaa sananvaltaa YK:ssa sillä perusteella, että se avusti järjestöä eniten. Sanotaan, että YK:n pääsihteeri Boutros-Boutros Ghali oli järjestön viimenen itsenäinen johtaja. Sen jälkeen johtajat ovat olleet keulakuvia jotka Yhdysvallat on valinnut ja näiden taustalle on asetettu järjestöä varsinaisesti johtavat henkilöt.

Sama kehityssuunta on ollut alajärjestöissä. Viimeksi on ollut esillä OPCW:n eli kemiallisia aseita valvovan osaston toiminta, koska ensinnäkin sen entinen johtaja oli erotettu ”puutteellisen kuuliaisuuden” takia, ja toiseksi koska sen uusi johto jäi kiinni manipuloidessaan tutkimusraporttia, joka koski kemiallisten aseiden väitettyä käyttöä Syyriassa.

Imperiumin hallitsijat elävät menneisyydessä

Kylmän sodan toinen vaihe on räjähdysaltis, koska maailmaa hallitseva imperiumi Yhdysvallat ei suostu tasavertaiseen diplomaattiseen toimintaan muiden suurvaltojen kanssa pienemmistä valtioista puhumattakaan.

On näet käynyt niin, että edellytykset Brzezinskin ja muiden kaltaistensa strategien kaavailuille ovat heikentyneet nopeammin kuin juuri kukaan osasi ennustaa. Ylivalta katoaa silminnähden ja kiihtyvää vauhtia. Samalla imperiumin hallitsijat elävät menneisyydessä eivätkä halua tunnustaa maailman muuttuneen.

Yhdysvaltojen ympärille ryhmittyneet länsivallat ovat aina edustaneet maailman kansojen vähemmistöä, mutta nyt he ovat uuden tilanteen edessä, kun muulla maailmalla on suurempi ja aina vain suuremmaksi kehittyvä talous vastavoimanaan.

Kiina ja Intia ovat ottamassa takaisin paikkansa maailman suurimpina talouksina, paikka joka heillä oli jo viisisataa vuotta sitten. Yhdysvaltain valtiovarainministeri Janet Yellen määritteli hiljattain tilanteen niin, että ”Kiinalla on ylituotantoa”. Kasinopelejä 90-luvulta saakka pelannut lännen finanssisektori ei löydä vastausta Kiinan ja globaalin etelän haasteelle.

Länsi ei kykene alistamaan Venäjää

Entiset imperiumit turvautuivat sotiin havaitessaan asemansa uhatuksi. Tänä päivänä suurilla valtioilla on käytössään niin suuret tuhovoimat, että perinteinen tapa mitata keskinäinen vahvuus ei ole realistisesti ajatellen käytettävissä.

Mutta osaako Yhdysvallat ajatella realistisesti, kun selvästikin sen poliittinen arvostelukyky on heikentynyt yli puoluerajojen verrattuna saman maan tilanteeseen niinkin eksentrisen johtajan kuin Ronald Reaganin aikana?

Yhdysvallat on yrittänyt turvautua välikäsisotaan Ukrainassa, missä se aloitti uuden poliittisen asetelman hakemisen värivallankumousten kautta, joista ensimmäinen tapahtui jo kaksikymmentä vuotta sitten, Brzezinskin oppeja noudattaen.

Presidentti Barack Obaman ohjailema vallankaappaus Maidanilla vuonna 2014 johti sisällissotaan jo ennestään vahvasti jakautuneessa Ukrainassa, mihin sotaan Venäjä puuttui vuonna 2022.

Venäjä oli varoittanut Yhdysvaltoja jo v. 2008 alkaen, ettei se salli vieraan sotilasliiton tuloa portailleen, ja suurlähettiläät olivat välittäneet viestit eteenpäin selkein korostuksin. Mutta Yhdysvallat ei halunnut neuvotella asioista koska se nimenomaan haki aseellista konfliktia uskoen sellaisen romahduttavan Venäjän sekä taloudellisesti että poliittisesti, ja lisäksi heikentäen sen puolustusta. Tämä on luettavissa RAND -ajatushautomon paperista vuodelta 2019.

Kun asiat näyttävät kehittyvän juurikin päinvastoin kuin oli kaavailtu, joudutaan umpikujaan josta ei löydetä ulospääsyä. Yhdysvaltain omat sotilasasiantuntijat, ne jotka ovat keskushallinnosta riippumattomia, ovat päätelleet, että sen paremmin Yhdysvallat kuin yhdistynyt länsi ei kykene alistamaan Venäjää tavanomaisiin aseisiin nojautuen.

Mitä länsi siis tekee säilyttääkseen kasvonsa ? Ranskan äskettäinen uho johti niin voimakkaaseen reaktioon Moskovan suunnalta, että ensinmainittu kiiruhti ilmoittamaan, ettei se hae hallituksenvaihtoa Venäjällä, ja varmemmaksi vakuudeksi lähetti suurlähettiläänsä kunnioittamaan Venäjän presidentin virkaanastujaisia Moskovassa.

Ensimmäinen lyhyt askel oikeaan suuntaan, mutta seuraavatko muut lännen leirin maat?