Läntisen median lähes pannaan julistama Nobel-kirjailija Pater Handke on ottanut kantaa Ukrainan sotaan ”Neue Zürcher Zeitungille” antamasaan haastattelussa:
”Olen varma, että rauha olisi ollut mahdollinen Euroopassa – siitä ei saa puhua – kauan ennen sotaa, sopimus Ukrainassa olisi ollut mahdollinen.”
Itävallan Kärntenissä syntynyt kirjailija Peter Handke (82) on hiljattain julkaissut teoksen ”Snow of Yesterday, Snow of Tomorrow”, jonka saksalainen Suhrkamp Verlag julkaisi.
Handke on vastustanut valtavirran näkemyksiä politiikasta ensimmäisen kerran 1990-luvulla, kun hän julkaisi kirjallisen manifestinsa ”Oikeutta Serbialle”. Vastoin Serbian yleistä tuomitsemista ”hyökkääjäksi” Jugoslavian sodassa (1991-2001), Handke yritti asettaa serbien negatiivisen kuvan eurooppalaiselle yleisölle oikeaan valoon. Häntä vastaan hyökättiin lähes yhtenäisin rivein kautta Eurooopan.
”Monia pieniä diktatuureja”
Handken käsitys nykyisestä demokratiasta on kriittinen. Itävallan valtion ORF-tv:n haastattelussa Ranskassa asuva Handke puhui demokratian legitimiteettikriisistä, nykyisen kotimaansa esimerkein: ”Ranska sanoo aina, kun tuomio tulee: Tuomarit ovat riippumattomia, elämme demokratiassa. Ranska on demokratia, jossa on monia pieniä diktatuureja. Monet yhteiskuntamuodot ovat diktatorisia.”
Kirjoittajan mukaan todellisessa diktatuurissa on ainakin jotain, mitä vastaan taistella. Nämä diktatuurit ovat kuitenkin pienessä mittakaavassa ”taistelemattomia”. Handke kuvaileekin monia olemassa olevia demokratioita ”valedemokratioiksi”.
”En voi sietää sanaa demokratia enää”, sanoi Peter Handke haastattelussa. Näillä sanoilla vuoden 2019 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja reagoi kysymykseen siitä, mitä hän sanoi liberaalin demokratian suosion laskusta ja oikeistopuolueiden etenemisestä.
Myöhäinen Nobel
Peter Handke sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2019. Hänet tunnetaan kirjailijana, jonka tuotanto käsittää romaaneja, runoja, esseitä sekä näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia. Hänen tyylinsä on usein monimutkainen ja haastava lukijalle.
Peter Handken Nobel-palkinnon myöhäinen myöntäminen vuonna 2019 johtui osittain hänen kiistanalaisesta maineestaan. Handke on ollut arvostettu kirjailija jo vuosikymmeniä, mutta hänen poliittiset kannanottonsa, erityisesti Jugoslavian hajoamissotiin liittyen, herättivät voimakasta kritiikkiä, jota media on ylläpitänyt.
Suomennetut teokset, Wikipedia
- Puhtaan kokemisen hetki (Die Stunde der wahren Empfindung) 1979 suom. Risto Lehmusoksa
- Vasenkätinen nainen (Die linkshändige Frau) 1981 suom. Outi Nyytäjä
- Kivun kiinalainen (Der Chinese des Schmerzes) 1985 suom. Markku Mannila
- Toiston pysyvyys, 1989 suom. Markku Mannila
- Poissa: Satu suom. 1991 suom. Markku Mannila
- Vuosi ei-kenenkään-poukamassa : uuden ajan satu (Mein Jahr in der Niemandsbucht, 1994), suom. Arja Rinnekangas, Lurra Editions, 2023
- Riisuttu epäonni (Wunschloses Unglück) 2003 suom. Arja Rinnekangas
- Jukeboksista (Versuch über die Jukebox) 2005 suom. Markku Mannila
- Don Juan (hänen itsensä kertomana), (Don Juan (erzählt von ihm selbst), 2004), suom. Markku Mannila, Lurra Editions, 2008
- Moravalainen yö (Die Morawische Nacht, 2008), suom. Arja Rinnekangas, Lurra Editions, 2013
- Suuri putous (Der grosse Fall, 2011), suom. Arja Rinnekangas, Lurra Editions, 2013
- Intohimoisesta sienestäjästä (Versuch über den Pilznarren. Eine Geschichte für sich., 2013), suom. Arja Rinnekangas, Lurra Editions, 2016
8 kommenttia julkaisuun “Nobel-kirjailija Peter Handke: Rauha Ukrainassa olisi ollut mahdollinen kauan ennen sotaa”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
USAlla ja koko lännen eliitillä taisi tulla ns. laskuvirhe aloittaessaan koko Ukrainan keissin. Kuvitelma oli, että sillä saadaan Venäjä kaatumaan ja länsi pääsee käsiksi koko Venäjän kaikki luonnonvaroihin. Matematiikka ei ollut eikä ole lännen vahvinta osaamista. Nyt USA ja länsi kamppailee tuskissaan yrittäessään estää oman talouden ja hallinnon kaatumisen. Enkä pitäisi edes sitä ihmeenä, jos Trump lähtisi hakemaan USAlle pääsyä Bricsiin. Siinä menisi maailmankirjat sekaisin, ainakin joksikin aikaa.
Kuulin päivällä sattumalta pätkän Kalle Haatasen ohjelmaa, jossa vieraana oli Arja Paananen. Kuuntelin kotiin tultua ko. ohjelmaa sieltä täältä lisää. Haatanen puhui Venäjän pussiin pelaavista ei-venäläisistä, joita ennen olisi kutsuttu maanpettureiksi ja Paanasen mielestä ’salaliittoteorioiden kannattajien’ motiivi on halua tuntea itsensä tärkeäksi ja halu saada huomiota. Haatasen käsitys maanpetturuudesta kuulostaa 1920-30-lukulaiselta. Ei kai se, että avoimesti ilmaisee oikeana pitämänsä käsitykset ole maanpetturuutta. Sen sijaan vehkeily demokraattisen päätöksenteon katveissa Nato-jäsenyyden, isäntämaasopimuksen ja DCA-sopimuksen aikaansaamiseksi ihmisiä pelottelemalla on kauhea petos maata sekä sen asukkaita kohtaan. Paanasen puheista kaikkiaan tuli mieleen sanonta ’itsestään paha pappi saarnaa’, papin ollessa tässä oikeaoppinen länsimainen käsitys asioista, jota Paananen toistaa. Ja kai sentään huomionkipeälle huomion laadullakin jokin merkitys on. Ihmettelenpä, jos yhdenkään ’vääräuskoisen’ motiivina tässä asiassa tuoda julki omaa käsitystään on ollut halu saada huomiota.
En pystynyt Paanasta pitkään kuuntelemaan, liian hapokasta! Muutaman kohdan tsekkasin päivällä, ja ne kertoivat riittävästi. Muun muassa Paananen sanoi, että Venäjän pitäisi ”katsoa peiliin” eikä syyttää aina muita ”kuten Natoa” tilanteestaan. – Mutta miten Venäjä olisi jollain itsetutkiskelulla voinut välttää Ukrainan Nato-liittolaisuuden uhan? Uusi hallintohan ei halunnut mitään kompromisseja.
Paananen puhkuu paheksuntaa siitä, että Venäjä ei ole demokratia. Entä sitten? Diplomaatti Rene Nyberg sanoo, että Venäjä ei ole diktatuuri, vaan ”omanlaisensa autoritäärinen valtio”. Niitä on maailmassa muitakin, johtuen kulttuurisista ja historiallisista seikoista. Diktatuurissa tuskin toisinajattelijoiden lehteä annettaisiin julkaista, mutta Venäjällä edelleen ilmestyy Novaja Gazeta, johon Anna Politkovskajakin kirjoitti. Levikki on 100 000.
Lännelle demokratia on se ainut oikea hallintomuoto kaikille kansoille. Mutta voiko edes Suomea pitää demokratiana, kun maasta puuttuu vapaa ja objektiivinen tiedonvälitys?
Venäjällä sananvapaus on paljon paremmassa kondiksessa kuin esimerkiksi Suomessa. Seuraan silloin tällöin Venäjän V-Kontakte-sivustolta, joka on ”lännen” FaceBookin venäläinen vastine, RT-kanavaa, jolla viestitään pääasiassa englanniksi (en osaa venäjää). Siellä näkee eli on täysin sallittua hyvin rajuakin Venäjän vastaista kritiikkiä. Ainoastaan sellaiset asiat, jotka ilmeisesti ovat Venäjän lain vastaisia, sensuroidaan. Esimerkkinä joku ”lännen trolli” oli laittanut kerran viestiinsä Venäjän lipun, jossa oli keskellä hakaristi. Lippu poistettiin, mutta teksti sai jäädä.
Jos lähdetään 2000- ja 2010-luvuista, niin Ukrainaan ei olisi pitänyt järjestää vallankaappauksia ja Ukrainassa vellova natsimielisyys olisi pitänyt tuomita riippumatta siitä, kenen intressejä se näytti palvelevan.
Sisällissodan alettua se olisi pitänyt ja voitu ratkaista tukemalla voimakkaasti Minskin sopimusten täytäntöönpanoa ja ja tekemällä kaikille selväksi, ettei Ukrainasta tule Naton jäsentä tai vastaavaa sen enempää käytännössä kuin muodollisestikaan.
Ongelmien uhatessa kärjistyä sodaksi olisi pitänyt tarttua vakavasti Venäjän turvallisuusaloitteeseen. Sodan sytyttyä olisi pitänyt hyväksyä Istanbulin sopimus.
Sen sijaan länsimaat kärjistivät tilannetta joka käänteessä ottamatta ollenkaan huomioon Venäjän tai venäläisväestön intressejä. Päinvastoin tavoitteena näytti olevan Venäjän provosoiminen sotatoimiin ja sen jälkeen Venäjän romahduttaminen mm. talouspakotteiden avulla.
Suomi monien muiden länsimaiden mukana kaikesta päätellen uskoi Venäjän kaatuvan Ukraina-projektilla ja siksi satsasi voimakkaasti Venäjän demonisoimiseen ja eristämiseen sekä Ukrainan sotilaalliseen avustamiseen. Suunnitelma oli häijy (vai on; en tiedä, onko esim. Suomen hallinto luopunut siitä), siksi suren sen epäinhimillisiä ja taloudellisia seurauksia niin Ukrainassa, Venäjällä kuin Suomessakin.
Mitä tulee legitimiteettikysymyksiin, niin säädöt tehdään niin, että se voittaa, jonka pitää voittaa, ja legitimiteetti on siinä, että ”demokraattisesti valittu orgaani ym. perussäännön puitteissa tekee nk. ”linjaukset”. Linjaukset siksi,että niistä ei lain puitteissa voi mihinkään valittaa, kuten päätöksistä. Valtiosäännön ja kansainvälisesti hyväksyttyjen sopimusten yli kävellään mennen tullen kuin kusella käydessä, eikä perustuslakivaliokunnallakaan Suomessa tee yhtään mitään, koska perusprinsiippi määrää mitä pitää päättää. Sama koskee oikeuskanslerin virastoa.
Mikä on sitten tämä ”Arvopohjainen realismi”, jota TP ja muut koneiston viranhaltijat toitottavat. Arvopohja on siinä, että ”se voittaa, kenen pitää voittaa”. Entä sitten ”sääntöpohjainen kansainvälinen järjestelmä”? Mitkä ovat ne säännöt ja kuka ne laatii. Sen valossa mitä on tapahtunut, ja mitä koko ajan tapahtuu,niin ainakaan se ei ole se sääntösetti, joka Finlexissä kulkee valtiosopimusten nimellä.
Edellisen valossa on palattava kysymykseen tuomareista, ja päätöksiin tuomioistuimissa.
Uskon, että tuomarin tehtävissä rehellisesti ja oikeudenmukaisesti toimivia yksilöitäkin on, ainakin ajatuksissaan. Näiden tehtäväksi jää mätäpaiseiden poistaminen ammattikunnastaan. Kun se tapahtuu,niin voi olla, että Suomestakin voi vielä jonain päivänä tulla oikeusvaltio.
Korjaus ensimmäiseen kommenttiini. ”kuopausorganusaatio” NATO, tarkoittaa tietysti kuopausorganusaatio NATO.
Miksi kupp…? Siksi että se edellyttää sopimuskunppaneilta juridista imuniteettiä miehitysalueellaan, diplomaattiedut toimihenkilöilleen jne., sekä ylläpidon terveydenhuoltoineen. Aikanaan kuvaan tulevat sitten lieveilmiöitä huumeet ja ”kottaraiset”. Vastikään pidetyissä arktisissa sotharjoituksissa amerikkalainen eversti lausui asian, jonka ajatussisältö on seuraava: Emme me ole täällä Suomea puolustamassa, vaan valvomassa omia intressejämme arktisten alueiden suhteen.
Tämä varmasti pitää paikkansa, ja siihen pitää suhteuttaa Suomen poliitikkojen viimeaikaiset toimet, joissa olosuhteissa taskutkin on jo käännetty nurin, mutta silti ylläpidetään suurvallan intressejä, vaikka ryysyt pian roikkuvat kansakunnan päällä, eikä pölypusejakaan ole enää varaa ommella sammutettujen koneistojen päälle. Mitä sillä on saavufettu?
”Olen varma, että rauha olisi ollut mahdollinen Euroopassa kauan ennen sotaa”
Näin sanoo Nobel-palkitu kirjailija, ja onkin aivan oikeassa. ”Lännen” ja myös Suomen median ylläpitämää illuusiota jostain Venäjän hyökkäyssodasta ei koskaan olisi tarvinnut missään maassa kehittää kansalaisten nieltäväksi, jos tämä nk. ”Lännen” expansio-, ja kuopausorganusaatio NATO, olisi pysynyt pelihousuissaan, ja ”Länsi” pitänyt lupauksensa siitä, että NATO ei Saksojen yhdistyttyä laajene itään. Tämän ajatuksen kannalla ovat mm. myös Jeffrey Sachs, jonka kokemukseen, asiantuntemukseen ja kontakteihin nähden maailmanpolitiikassa, Suomen Ukraina-asioita selittävät poliittiset tahot, asiantuntijat ja mediapoolin edustajat eivät ole edes maakuntasarjalaisia, vaan ovat lähinnä kylähulluihin rinnastettavissa. Jokseenkin smoilla linjoilla on myös, Chicagon yliopiston professori Mearsheimer, joka nyt viime aikoina on joutunut mediapoolin maalittamaksi.
”Itävallan valtion ORF-tv:n haastattelussa Ranskassa asuva Handke puhui demokratian legitimiteettikriisistä, nykyisen kotimaansa esimerkein: ”Ranska sanoo aina, kun tuomio tulee: Tuomarit ovat riippumattomia, elämme demokratiassa.”
Demokratia on ihmeellinen asia. Joka käänteessä siitä kailotetaan, kuten oikeusvaltiosta, vaikka demokratia jossa olemme, vesittyy monissa eri yhteyksissä rakenteellisista syistä sellaisten säätöjärjestelmien vuoksi, jotka eivät demokratiaan kuulu. Suomen tapauksessa karkeimmin tällaista edustavat mm. eduskuntaryhmien ryhmäpäätökset, ja verovaroinkin ylläpidetty propagandakoneisto nk. mediapooli eri komponentteineen, joka tarjoaa vain yhdensuuntaista viestintää objektiivisuuden sijasta.
Näiden asetelmien valossa tullaan peruskysymykseen siitä, mitä kansalaisten on hyväksyttävä siksi, että kun osa hallintoa on valittu nk. ”demokraattisesti”, ja tämän organismin päätökset on tehty vallitsevien ”demokratiasöhellysten” puitteissa, niin tuleeko kansalaisten hyväksyä tämän prosessin tuotokset, jossa mitään toimivaa takaisinkytkentää tai virheiden korjausjärjestelmää ei faktisesti ole?
Pitäisikö seuraamukset hyväksyä vaikka ne ovat negatiivisia kansakunnan kannalta, tai suorastaan karastrofaalisia, kuten nyt näyttää esim. Suomen osalta olevan?
Mitä sitten tulee riippumattomiin tuomareihin, niin se pitää paikkansa vain sikäli, että nämä eivät riipu missään, eivät edes tuomarinvalassaan, vaan lillivät tilassa, jonka kulloisestakin virtaussuunnasta pitää huolen poliittinen agenda vallitsevan ”demokratia-, ja oikeusvaltiokehyksen” puitteissa.