Olen väsynyt

Olin tänä aamuna poikkeuksellisen väsynyt. Olen toki sairas. Mutta siltä osin asiat ovat niin hyvin, kuin ne nyt yleensä voivat olla yhdeksän vuoden sairastelun jälkeen. Eli vika täytyy olla muualla. Ja kun aikani mietin, luulen löytäneeni joitakin syitä synkeään väsymykseen. Sellaisestahan kyse on, siis psyyken väsymyksestä.

On paljon asioita, joihin on mahdollista väsyä, perusteellisesti. Oma elämäntilanne, kaikki sen viime vuosien käänteet ja vanhuus jo sinänsä riittäisivät ajateltaviksi ja ehkä murehdittaviksikin useammallekin henkilölle, saman aikaisesti. Sen on oma lukunsa, eikä tietenkään erotettavissa kokonaisuudesta.

Tuo kuvan väestöpyramidi on sikäli lohduttavaa katseltavaa, että en ole tässä ikäryhmässä yksin. Toinenkin ilahduttava piirre pyramidissa on. Nuorempi sukupolvi, se siellä kolmen- ja kuudenkympin välillä on hyvinkin vankka ja runsaslukuinen. Ei ole varmaankaan sille joukolle kovin raskas tehtävä nämä minun suuret ikäluokkani hoitaa kunniallisesti hautaan. Tästä eteenpäin, satasta kohden väki vielä vauhdilla vähenee. Eli löytyi valopilkku pyramidista.

Ikäjakautumisesta voisi päätellä, että yli viiskymppisten joukossa nykyiseen masentavan sotaisaan ilmapiiriin ei oltaisi ihan tyytyväisiä. Mutta niin ei välttämättä ole. NATOn teettämässä mielipiteiden mittauksessa suomalaiset näyttävät uskovan voimakkaasti sotaisan varustelun oikeutukseen ja myös siihen, että tiedotus kansainvälisen politiikan kiemuroista on totuudenmukaista.

Lukemastani kyselyä selostavasta uutisesta en löytänyt vastaajien ikäjakautumaa. Se olisi melko tärkeä tieto ainakin minulle. Hellin nimittäin mielessäni ajatusta, että yli viiskymppisillä olisi vielä muistikuvia siitä, kun tässä maassa ei tarvinnut sotaa pelätä eikä sitä koko Euroopan mantereella isosti pelätty – rautaesiripusta huolimatta – vaiko sen ansiosta? Ja että he eivät olisi niin hirveästi sodasta ja varustelusta innostuneita.

Ehkä olen väärässä, mutta en tiedä, kun en sitä kyselyn ikäjakautumaa löytänyt. Pysyn siis uskossani. Asian toinen puoli on sitten sellainen, että ehkä ne sukupolvet tai ikäluokat, joiden vanhemmat tai isovanhemmatkaan eivät sota-aikaa ole kokeneet, eivät osaa sotaa pelätä tai kauhistella?

Ehkä nuoremmat kokevat sodat suurina seikkailuina laajakankailla ja videoilla, aivan niin kuin seikkailut aina on kuviteltu romantisoiduista intiaanisodista lähtien? On jotenkin oireellista, että tiedämme hyvin, että Ukrainassa on sota. Näemme kuvia sortuneista rakennuksista.

Joissakin kuvissa kannetaan haavoittuneita ja joku kuollut ihminenkin saattaa kuvassa ohimennen vilahtaa. Mutta toisaalla kerrotaan, että taisteluissa päivittäin kuolee sadoittain ihmisiä ja kokonaisuhriluku nousee satoihin tuhansiin kuolleisiin. Joku kovanaama puhuu sodan lihamyllystä.

Tätä emme näe, emmekä käsitä. Onko niin, että vuosikymmenten aikana joukkotiedotuksen ja median ansiosta tapahtunut sodan viihteellistäminen ja muuttuminen jännittäväksi spektaakkeliksi suurella näyttämöllä näkyy suoraan sodan kannatuksena? Sota ei enää herätä pelkoa tappavana ja ihmiset silpovana lailistettuna massamurhana, jollaista se pohjimmillaan aina on. Ei ainakaan silloin, kun ollaan oikealla asialla ja se asia on meidän.

Mikään järkevä argumentti ei kuitenkaan puhu sodan ja joukkotappamisen puolesta. Olisi kaikki rationaaliset perusteet yrittää saada sotaan pikainen päätös. Arki ympärillämme juuri tällaisena on musertava kuorma ajateltavaksi. Sen alla ihminen väsyy, ainakin minä väsyn. Enkä usko olevani yksin.

+++