Professori Juhani Suomen artikkeli on ilmestynyt aikaisemmin Kulttuurivihkoissa 1.1.2026. Naapuriseuran Sanomat julkaisee Suomen artikkelin nyt kahdessa osassa.
Itsenäisyyspäivää juhlittiin taas kerran yliampuvin vuodatuksin, joita kansalaiset sulattelivat vielä joulupöydästä noustuaankin. Kun niitä on viime aikoina enenevässä määrin kuorruttanut poliitikkojemme keskinäinen kilpa siitä, kuka uskaltaa laukoa uhmakkaammin ja ”suoraselkäisemmin”, lienee syytä palauttaa mieliin, mitä itsenäisyys on meille ajan saatossa merkinnyt.
Niin pitkälle kuin dokumentteja pystyy seuraamaan, suomalaiset ovat mieltäneet itsenäisyyden nimenomaan riippumattomuutena Venäjästä. Siten se on koettu viime vuosisadan alusta lähtien, ja siten se näemmä mielletään yhä tänä päivänä, kuten voi päätellä esimerkiksi kokoomuslaisen ulkoministerimme Elina Valtosen Etyk-todistelusta. Hänen näkemyksensä mukaan ihmiset lännessä ja idässä janoavat vapautta nimenomaan Venäjän itselleen kuvittelemasta vaikutuspiiristä.
Tässä suhteessa Suomen osalta mitään ei ole haluttu jättää enää sattuman varaan. Siksi Suomella ei tänä päivänä ole lainkaan poliittisia suhteita Venäjään.
Presidentti Alexander Stubb on tehnyt tiettäväksi, että hän on yhteydessä venäläiseen virkaveljeensä ainoastaan Yhdysvaltain presidentin pyynnöstä. Edustustoverkkoa on karsittu. Diplomaattisuhteet Venäjään on toki vielä säilytetty, mutta niitäkin käytetään vain välttämättömään viestinvaihtoon. Maiden välinen raja on käytännössä suljettu ja Suomen puolelle rakennetaan uutterasti eristävää aitaa. Sen valmistumista on hidastanut EU:n kitsastelu taloudellisen tuen jakamisessa. Siksi valmista on vasta runsaan kolmen sadan kilometrin verran. Vielä pitäisi punnertaa lähes tuhat kilometriä.
Samalla henkistä raja-aitaa on pystytetty ”raja railona aukeaa” -hengessä osallistumalla näyttävästi EU:n jatkuvasti yhä uusiin pakotepäätöksiin, jotka on suunnattu presidentti Vladimir Putinin lähipiiriin sekä Venäjän energiakaupan tukahduttamiseen.
Ukrainan presidentin näyttävästä tukemisesta ja maan armeijan aseistamisesta on tehty kansalaishyve, josta Suomessa ei sovi edes keskustella. Aseapuun tähän mennessä syydettyjä runsasta kolmea miljardia euroa ja muuta runsaan miljardin suuruista tukea vähätellään omien talousvaikeuksien keskellä.
Suomen poliittinen johto on julistanut usealla suulla ja varsinkin vierailla mailla, ettei Venäjän johto nauti sen luottamusta. Virallisen tulkinnan mukaan Venäjä on uhka Suomelle ja samalla laajemmin koko läntiselle maailmalle. Täsmälleen samoin sanoin perusteltiin aikanaan liittolaisuutta Hitlerin Saksan kanssa. Sama mielikuva on jo pitkään hallinnut suomalaista narratiivia ja sen myötä versonutta kritiikitöntä militarismia, joiden osalta voi hyvin kysyä, kumpi oli ensin?
Uhkakuva Venäjästä rakennettiin jo 1400-luvulla
Joskus tutkijanuran alkuvuosina pohdiskelin, miten pitkälle ajallisesti pitää mennä, ennen kuin löytää ”alkupisteen”, josta lähtien Venäjän vaaraa on saarnattu systemaattisesti. Aikanaan sain kollega Kari Tarkiaiselta vinkin 1400-luvun loppuvuosista. Vaiheesta, jolloin Novgorodin aika oli jo ohi ja Venäjä yhdistetty. Kun Iivana III oli rakentanut Ivangorodin linnoituksen Narvajoen itärannalle, päätti Liivinmaan ritarikuntavaltion maamestari antaa hänelle opetuksen hyökkäämällä Pihkovaan. Voimaton Iivana III joutui solmimaan välirauhan, jonka voimassaoloa jatkettiin sitten useaan otteeseen. Siitä riippumatta maamestari pelkäsi sodan puhkeavan ennen pitkää uudelleen ja taivutteli siksi paavi Julius II saarnaamaan ristiretkeä Venäjää vastaan. Tämä teki mahdolliseksi aneiden myynnin tarkoitusta varten. Merkille pantavaa oli, että paavi muotoili bullansa esikuvanaan Konstantinopolin kukistumisen edellä annettu ristiretkibulla.
Anekaupan jouduttamiseksi maamestarin sihteeri, myöhempi Tarton hiippakunnan piispa, laati huhuaineistoon pohjaavan propagandatekstin aneita myyvien pappien käyttöön. Tarkiaisen mukaan kirjanen sisälsi ensimmäisen länsimaisella kielellä julkaistun kokonaiskuvan Venäjän vaarasta. Se levisi laajalti saksankielisessä Euroopassa ja muokkasi kansanomaisuutensa ansiosta mieliä.
Kristinuskon laita-alueen Liivinmaan korostettiin olevan sortumassa Moskovan suuruudenhullun hallitsijan ja jumalattoman kansan hyökkäykseen. Olennaista Venäjän uhan alleviivaamiselle oli myös venäläisten ja tataarien rinnastaminen, mikä ei voinut olla vaikuttamatta mieliin aikana, jolloin turkkilaiset kolkuttelivat jo Wienin portteja.
Mitä pitemmälle aika kului, sitä korostuneemmin painotettiin tarvetta kristinuskon suojamuurista idän uhkaavia barbaareja vastaan, ja siinä vaiheessa tuohon suojamuuriin luettiin Liivinmaan ohella ainakin Ruotsin Itämaa (Suomi), Puola, Transsilvania ja Unkari. Myöhempiä aikoja ajatellen on syytä panna merkille ajatusrakennelman virittäjien maantieteelliset lähtökohdat.
Saksalaissuuntaus avuksi Venäjää vastaan – myöhemmin myös reunavaltioyhteistyö
Kun itsenäisyys on Suomessa nähty nimenomaan itsenäisyytenä Venäjästä, ovat päättäjät eri vaiheissa olleet valmiit yhteistoimintaan ja samalla jopa maan suvereniteetin miltei täydelliseen luovuttamiseen vieraisiin käsiin, jotta vain ei tarvittaisi olla tekemisissä venäläisten kanssa. Ensimmäisen kerran näin tapahtui jo sisällissodan aikana ja välittömästi sen jälkeen niin kutsutun saksalaissuuntauksen aikana, jota kansakunnan parhaat pojat ajoivat kuin käärmettä pyssyyn.
Saksaan nojattaessa maan turvallisuus- ja talouspolitiikka alistettiin palvelemaan vain ja ainoastaan Saksan tarpeita, ja Suomen suvereniteetti luovutettiin sen hallintaan ja valvontaan. Suomen pelasti lähes siirtomaan asemasta lopulta ensimmäisen maailmansodan lopputulos ja Saksan keisarikunnan hajoaminen.
Lähes yhtä innokkaasti oltiin sen jälkeen liikkeellä maailmansodan voittajien suuntaan. Suomen kohtalo luovutettiin epäröimättä Englannin ja muiden voittajavaltojen käsiin. Päätösvaltaa sen suhteen, hyökkääkö Suomi Pietariin vai ei, suorastaan tuputettiin ententevalloille. Sama koski kysymystä, tulisiko Suomen ryhtyä rauhanneuvotteluihin Neuvosto-Venäjän kanssa. Etusijalle asetettiin jälleen ”suojelijoiden” eikä suinkaan Suomen edut. Nimenomaan idänpolitiikassa korostettiin Suomen halua toimia Hänen Majesteettinsa hallituksen toivomusten mukaisesti.
Niin kutsutun ententesuuntauksen kariuduttua Englannin muuttuneisiin intresseihin liittolaisten etsimistä jatkettiin. Pisimpään oltiin reunavaltioyhteistyön lumoissa, paljolti ulkoministeri Rudolf Holstin ahkeran lobbaamisen ansiosta. Tavoitteena oli Ranskan taustatuella toimiva reunavaltioiden ryhmittymä, missä sotilaallista voimaa edusti lähinnä otteissaan arvaamaton Puola. Kerä lähti purkautumaan, kun Puola antoi ymmärtää, että se olisi valmis auttamaan Suomea sotilaallisesti Neuvosto-Venäjää vastaan. Sen hintana olisi kuitenkin Suomen kanssa solmittava puolustusliitto. Samaan aikaan pienemmät reunavaltiot haaveilivat Suomelta saatavasta tuesta ja turvasta. Holsti ajoi hanketta eteenpäin varoitellen Suomea ”jättäytymästä yksin” ja vakuutellen, että Englanti ja Ranska tukisivat liittoutumista.
Hankkeella oli toki myös arvostettuja vastustajia. Entinen pääministeri J.K. Paasikivi toisteli useaan otteeseen näkemystä, että pienet Baltian maat oli tuomittu sulautumaan takaisin Venäjään. Mitään apua niiltä ei Suomi tulisi saamaan, mutta joutuisi vielä ”tappelemaan” niidenkin puolesta, mikä tavoite kiistatta elähdytti suunnitelmia Suomenlahden eteläpuolella. Kokeneimpiin diplomaatteihimme kulunut Carl Enckell säesti Paasikiveä: ”…kaikki yksissä neuvoin Baltian maiden ja Puolan kanssa suoritettavat puolustusvalmistelut ovat Suomelle poliittisesti vaarallisia.”
Varoituksista huolimatta Holsti allekirjoitti maaliskuussa 1922 Varsovassa poliittisen sopimuksen, johon sisältyi myös salattu mahdollisuus reunavaltioiden sotilaalliseen yhteistoimintaan Neuvosto-Venäjää vastaan. Eduskunta kieltäytyi käsittelemästä sopimusesitystä ja antoi Holstille epäluottamuslauseen, mikä johti ensin tämän ja sen jälkeen koko hallituksen eroon.
Eduskunnan tuomio ei pysäyttänyt reunavaltiohankkeita, vaan ne jatkuivat puuttuvaa auktoriteettiaan yliaktiivisuudella paikkailevan uuden presidentin Lauri Kr. Relanderin johdolla, tosin modifioituina. Relander helli ajatusta Suomesta yhdistävänä siteenä Skandinavian maiden ja Itämerenmaiden välillä. Hän ei salaillut, että tavoitteena oli nimenomaan turvallisuuspoliittinen ratkaisu: ”… edellytyksenä on ei ainoastaan meidän kunkin oman kansamme, vaan myös naapurikansojemme itsenäinen elämäntoiminta. Vastuu tämän edellytyksen säilyttämisestä ja puoltamisesta on meillä kullakin erikseen ja kaikilla yhteisesti.” Presidentin hanke kariutui sekä puuttuvaan poliittiseen kannatukseen Suomessa että Ruotsin kantaan: ”Ruotsi haluaa karttaa kaikkea, joka kytkisi sen Baltian maiden politiikkaan!”
Kun sotilaallisen tuen etsiminen Ruotsista osoittautui niin ikään toivottomaksi ruotsalaisten pelätessä tulevansa vedetyksi mukaan Suomen ja Neuvostoliiton vastakohtaisuuksiin, toiveet pantiin Kansainliittoon. Samaan aikaan osa vaikuttajista hamusi uudelleen Saksan, toiset Englannin ja loput Skandinavian maiden kylkeen. Kun toinen maailmansota syttyi, Suomi oli tavallaan pudonnut tyhjän päälle. Se oli karttanut kaikkia aloitteita ratkaista koettu turvallisuusongelma suoraan kahdenvälisin keskusteluin ja neuvotteluin neuvostohallituksen kanssa. Kontakteja oli vältelty viimeiseen saakka, ja kun liittolaisten etsinnässä oli turhaan kokeiltu kaikki vaihtoehdot, ei turvaa ollut näkyvissä mistään.
Kekkonen muistutti katteettomista lupauksista ja hautausmaiden valkoisista risteistä
Historian karvaiden kokemusten olisi luullut opettaneen Suomen johdolle jotakin. Ja toki ainakin realismia opittiin eikä kokemuksia salailtu vielä 1950- ja 1960-luvuillakaan. ”Meillä on jo tarpeeksi katteettomia lupauksia ja mäet täynnä valkoisia ristejä!”, äsähti presidentti Urho Kekkonen apua tuputtaneelle Englannin lähettiläälle. Samoilla linjoilla oli J.K. Paasikivi, joka läksytti amerikkalaista tiedustelu-upseeria todeten, että ellei Yhdysvallat voi lähettää neljää miljoonaa sotilasta Suomen suojaksi, sillä ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua Suomen asioihin vastuuttomin ehdotuksin.
Aivan yhtä katkeria kokemuksiin perustuvia näkemyksiä esitettiin Kekkosen vastustajien piiristä.”Talvisodan aikana Suomea muistettiin lännestä aseilla, malli 1870, ja lisäksi sympatialla. Jatkosodan aikana sille julistettiin sota kaikkien niiden taholta, joille Suomi oli ollut lännen etuvartio. Vuoden 1944 välirauhanteosta vuoteen 1948 länsi piirteli rautaesiripun säännöllisesti Suomen länsipuolelle… Me suomalaiset olemme mielellämme demokratian etuvartio, mutta me haluamme olla sitä omalla suomalaisella tavalla. Me emme tahdo nyt, emmekä vastaisuudessa mennä idän emmekä lännen puolesta tulee vain sen vuoksi, että me saisimme siten yksin kärsiä haavoinemme, se aika on kohdaltamme ohi.”
Katkera vuodatus oli SDP:n puoluesihteerin Väinö Leskisen, jota ei noihin aikoihin ainakaan kekkoslaisena voitu pitää. Jotta amerikkalaisille ei olisi jäänyt epäselväksi, mitä hän tarkoitti, Leskinen täsmensi: ette voi rohkaista Suomea etuvartioon, ellette ole myös valmiit seisomaan sen rinnalla, kun se toimii yllytyksenne mukaisesti.
Kylmän sodan aikana moista reaalista valmiutta ei löytynyt. Myöhemmin, sukupolven vaihtuessa, entisiä ei enää muisteltu saati, että niistä olisi otettu oppia. Aivan kuten itsenäisyyden ajan alussa oli unohdettu J.V. Snellmanin opetus: ”Sellaisen vaatimuksen esittäminen jollekin kansalle, että sen on uhrattava elämänsä toisen kansan puolesta, on järjettömyyttä.”
Presidentti Mauno Koivisto hapuili ensin, mutta palasi realismiin
Viime vuosisadan lopulla kaikki alkoi tavallaan uudelleen. Suomen valtionjohto ryhtyi seurailemaan sadan vuoden takaisia jälkiä. Ensimmäinen konkreettinen merkki tästä saatiin vuosisadan lopulla, kun monelta taholta painostettu presidentti Mauno Koivisto alkoi ajaa Suomea kohti EY/EU-jäsenyyttä perustellen kantaansa sillä, että EU oli ”turvallisuusyhteisö”, josta Suomikin saisi turvaa itäistä epävakaista naapuria vastaan. Mitään todisteita tämän kaltaisten kuvitelmien realistisuudesta hän ei esittänyt eikä liioin täsmentänyt perustelujaan.
Muutamia vuosia myöhemmin Koivisto yhtä kaikki palasi realistisille linjoille: ”Suomen ei pidä rakentaa ulkopolitiikkaa ulkoisen tuen varaan”. Se oli jo kuitenkin liian myöhäistä. Muiden liikkeelle sysäämä liittoutumisjuna oli mennyt menojaan vauhtia kaiken aikaa kiristäen.
Viimeistään presidentti Sauli Niinistön ensimmäisellä kaudella EU-perustelujen onttous oli käynyt ilmeiseksi ja vaihtunut keskustelun ilmapiiriä hallitsevaan Nato-hybrikseen. Presidentin oma mieltymys Nato-jäsenyyteen oli tunnettu, mutta hankkeen toteuttamisen uskottiin tapahtuvan kivuttomimmin mutkan kautta: etenemällä mahdollisimman pitkälle puolustusliiton suuntaan ja sen siipien suojaan, mutta toistaiseksi ilman muodollista jäsenyyttä. Toisin sanoen avioliitto ei tullut kysymykseen, mutta avoliitto kyllä.
Suomen valtiojohdon valmius paalutettiin syyskuussa 2014, kun Suomen puolustusvoimain komentaja ja Naton Euroopan-joukkojen johdon edustaja – kaksi Yhdysvalloissa koulutettua kenraalia – allekirjoittivat niin kutsutun isäntämaapöytäkirjan, käytännössä sopimuksen. Se siunasi Suomen maa-, meri- ja ilma-alueiden varauksettoman ja sitovan luovuttamisen Naton jäsenvaltioiden käyttöön mitä tahansa sotilaallista operaatiota varten. Suomen puolelta siihen ei sisällytetty minkäänlaisia varaumia. Eduskunnan kantaa asiakirjaan ei edes kysytty.
Isäntämaapöytäkirjan allekirjoittaminen voidaan nähdä Suomen myöhemmän vankasti sotilasjohtoisen Nato-odysseian pontimena. Loppuvaiheessa se alkoi korostua pyrkimisenä jäseneksi hinnalla millä hyvänsä eli Niinistön sanoin: Tärkeintä on, että Suomi pyrkii Naton jäseneksi. Piste. Ei enempää eikä vähempää. Meillä ei ole erityisiä vaatimuksia tai varaumia, joita asettaisimme jäsenyytemme ehdoksi.”Asetelma oli siis samanlainen kuin Suomen aikanaan hakiessa EY-jäsenyyttä. Tärkeintä oli päästä mukaan, ehdot ja velvoitteet toissijaisia.
5 kommenttia julkaisuun “On aikoja, jolloin varovainen laimeus on hyödyllisintä isänmaallisuutta Osa 1.”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Juhani Suomen kirjoituksia on aina ilo lukea, -niin nytkin. Kirjoitus antaa virikkeitä allaoleviin poimintoihin kommentteineen. En ole historiantutkija, enkä edes yritä. Näkökulmat ja johtopäätökset ovat sitä mitä ovat jo tapahtuneiden ja tämänhetken tapahtumien valossa juuri sellaisina, kuin ne arkipäivän realismin puitteissa näyttäytyvät siinä kehyksessä kun niistä ylipäätänsä jotain pitäisi ajatella.
” ***, kuten voi päätellä esimerkiksi kokoomuslaisen ulkoministerimme Elina Valtosen Etyk-todistelusta. Hänen näkemyksensä mukaan ihmiset lännessä ja idässä janoavat vapautta nimenomaan Venäjän itselleen kuvittelemasta vaikutuspiiristä.”
Niinpä. Tälle kuvitelmalle ei kuitenkaan ole mitään käytännössä realistiseksi osoittautuvia indikaatioita tai edes oireita, jotka antaisivat sille pontta. Sensijaan USA:n torvisoittokunta trumpetistinsa johdolla haluaa koko maailman haltuunsa, joka näkyy jo konkreettisina toimenpiteinä. Kaiken hyvyyden sädekehän on oltava koko maailmankattava ja ”Great America”:n on saatava olla aina No_1 kaikessa. Imperialistinen briteiltä opittu käyttäytymismalli, tässä tapauksessa myös jälkeenjääneisyydessä. Tähän siis Suomen ulkopolitiikkakin vahvasti projisoituu.
” ***, ”Tässä suhteessa Suomen osalta mitään ei ole haluttu jättää enää sattuman varaan. Siksi Suomella ei tänä päivänä ole lainkaan poliittisia suhteita Venäjään. Presidentti Alexander Stubb on tehnyt tiettäväksi, että hän on yhteydessä venäläiseen virkaveljeensä ainoastaan Yhdysvaltain presidentin pyynnöstä.”
Edellisen valossa Suomen osalta nyt kaikki on aivan konkreettisesti jätetty sattuman varaan, joka ilmenee siinä mitä nykypäivässä tapahtuu. Stubbilla ei kuitenkaan ole varaa eikä rohkeutta asettautua tutoreidensa ja rahoittajiensa aatemailmaa vastaan. Kaikki on siis sen sattuman varassa, mitä trumpetista kulloinkin törähtää,-sama kuka siihen puhaltaa. Suomella ei näissä kehyksissä ole itsenäistä ulkopolitiikkaa, ei siinäkään tapauksessa, että koko yhteiskunta rapautuu kiihtyvällä vauhdilla nk. päättäjien poliittisten valintojen johdosta. Sekö siis on tarkoitus?
” ***, ”Suomen puolelle rakennetaan uutterasti eristävää aitaa. Sen valmistumista on hidastanut EU:n kitsastelu taloudellisen tuen jakamisessa. Siksi valmista on vasta runsaan kolmen sadan kilometrin verran. Vielä pitäisi punnertaa lähes tuhat kilometriä.”
Eräiden lähteiden mukaan Suomen itärajalle rakennetaan myös AI-pohjaista automaattista tulitusjärjestelmää erilaisine tuhovärkkeineen. Missä tästä on päätetty ja ketkä päättivät? Tuleeko tätä 1340 km vai paljonko? Mikä on tämän virityksen kansantaloudellinen hyöty, ja kuka sen maksaa?. Mistä tulevat anturit ja tarvittava muu instrumentiikka softineen ja tuholaitteineen. Jotain tässä virityksessä menee ajan saatosssa absoluuttisen varmasti pieleen, -joko teknisistä syistä tai muista toimintaan ja käyttöön liittyvistä syistä. Tämä on kaikkien järjestelmien perusongelma. Joku sitten aina kärsii, -kuka, ja miksi, ja kuka siitä vastaa? Kokemus on osoittanut että silloin, kun poliitikot alkavaat vääntää legendaa AI:sta tms. nk. teknologiaihmeistä tai niihin pohjautuvista järjestelmistä, niin silloin on kansalaisten aina syytä terästäytyä. Toisena esimerkkinä Arktikselle ulotettava ”Kultainen Kupoli”. Eräs toimeksiannoistani aktivisen ammattiurani aikana, liittyi geofysikaalisiin tutkimusaluksiin, joihin oli projektin alkuvaiheissa tilattu laitteita eri valmistajilta mm. Norjasta, Ranskasta, Suomesta ja USA:sta. Murheenkryyneiksi, jotka loppuvaiheessa viivästyttivät toimitusta, osoittautuivat viimekädessä Suomesta ja Amerikasta tilatut laitekokonaisuudet, jotka eivät toimineet dokumentoitujen spesifikaatioidensa mukaisesti.
” ***, ”Ukrainan presidentin näyttävästä tukemisesta ja maan armeijan aseistamisesta on tehty kansalaishyve, josta Suomessa ei sovi edes keskustella. Aseapuun tähän mennessä syydettyjä runsasta kolmea miljardia euroa ja muuta runsaan miljardin suuruista tukea vähätellään omien talousvaikeuksien keskellä.”
Ei sovi keskustella, koska miljardit olisi tarvittu oman kansakunnan kehittämiseen, eikä Ukrainan tuhon avustamiseen, ja tästä poliittinen eliitti systä tai toisesta on kykenemätön keskustelemaan. Näin siis sitoumustensa puittessa Suomen valtio toimijoineen ja keulakuvineen. Valtamedia vääntää hypeä prosentin osien talouskasvusta Suomessa, kun se Aasiassa on dekadia parempi, mutta Suomen poliittisen johdon valintojen johdosta Suomessa sitä mitä se nyt on. Kansakunta köyhtyy koko ajan samalla kun se ajaa toisten kansakuntien poliittis-strategisia agendoja.
” ***, ””Suomen poliittinen johto on julistanut usealla suulla ja varsinkin vierailla mailla, ettei Venäjän johto nauti sen luottamusta. Virallisen tulkinnan mukaan Venäjä on uhka Suomelle ja samalla laajemmin koko läntiselle maailmalle.”
Missä näille väitteille Venäjän uhkasta on olemassa todennettuja indikaatioita. Missä ovat Valtioneuvoston Ulko-, ja turvallisuuspoliittisen selonteon ne faktat, johon uhkakuvittelu perustuu, ja ketkä ovat ne laatineet ja missä? Ovatko ne kuvituskuvitelmia, kuten kuvituskuvat fakta-aineiston puutteessa mediapoolin julkaisuissa. Kenen luottamusta Suomen poliittinen johto näiden aikaansaannostensa valossa oikein kuvittelee nauttivansa?
— Lyhyesti:
*** Kekkonen: ” ”Meillä on jo tarpeeksi katteettomia lupauksia ja mäet täynnä valkoisia ristejä!”, äsähti presidentti Urho Kekkonen apua tuputtaneelle Englannin lähettiläälle.
*** Paasikivi: ” Ellei Yhdysvallat voi lähettää neljää miljoonaa sotilasta Suomen suojaksi, sillä ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua Suomen asioihin vastuuttomin ehdotuksin.”
*** Leskinen: ” Me emme tahdo nyt, emmekä vastaisuudessa mennä idän emmekä lännen puolesta tulee vain sen vuoksi, että me saisimme siten yksin kärsiä haavoinemme, se aika on kohdaltamme ohi.”
”Jotta amerikkalaisille ei olisi jäänyt epäselväksi, mitä hän tarkoitti, Leskinen täsmensi: ette voi rohkaista Suomea etuvartioon, ellette ole myös valmiit seisomaan sen rinnalla, kun se toimii yllytyksenne mukaisesti.
”Kylmän sodan aikana moista reaalista valmiutta ei löytynyt.”
Ei löytynyt silloin, eikä löydy nytkään, -esimerkkinä Ukraina.
*** Koivisto: ”Mauno Koivisto alkoi ajaa Suomea kohti EY/EU-jäsenyyttä perustellen kantaansa sillä, että EU oli ”turvallisuusyhteisö”, josta Suomikin saisi turvaa itäistä epävakaista naapuria vastaan. Mitään todisteita tämän kaltaisten kuvitelmien realistisuudesta hän ei esittänyt eikä liioin täsmentänyt perustelujaan.”
Pariisin rauhansopimusta vuodelta 1947 piti puoskaroida, jotta EU-liitäntä ja myöhemmin Nato-liitäntä olisivat tulleet mahdollisiksi. Näissä yhteyksissä on sitten ostettu romurautaa ensin Saksasta, ja sitten vuosia myöhemmin tilattu lisää USA:sta, jossa tilanteessa nyt mennään. Panssarivaunuja lukuunottamatta nämä kapineet eivät suuntaudu tai toimi sen mukaan mitä Suomessa päätetään, vaan mitä muualla päätetään. Tässä valossa on pakko kysyä, mitä Suomen poliittisten päättäjien nk. yläpäässä oikein liikkuu?
”Muutamia vuosia myöhemmin Koivisto yhtä kaikki palasi realistisille linjoille: ”Suomen ei pidä rakentaa ulkopolitiikkaa ulkoisen tuen varaan”. ” Ihmeellistä, -mistä alkoi kivistää?.
*** Niinistö: ”Viimeistään presidentti Sauli Niinistön ensimmäisellä kaudella EU-perustelujen onttous oli käynyt ilmeiseksi ja vaihtunut keskustelun ilmapiiriä hallitsevaan Nato-hybrikseen. ”
Tämän päivän kehitysnäkymien valossa ”Nato” perustelut ovat vielä ontommalla pohjalla kuin EU-liitännän aikaiset perustelut”. Lupauksista huolimatta kansalaisten mielipide ja UM:n järjestämä kysely, jossa oli perusteltuja kannanottoja enemmän kuin kansan tahdon korvaavassa gallupissa otantaa, -sivuutettiin ”päätäksenteossa” täysin. Gallupin tulosta sitten hehkutettiin mediapoolin toimesta. Kansan mielipide, kuten väitettiin, muuttui siis yhdessä yössä, aivan kuten mielipide EU-äänestyksen yhteydessäkin. Ihmeellistä… Faktat perusteluille puuttuvat edelleenkin. Ellen väärin muista, niin Natoon liityntä, sen omaan protokollaan nojaten edellyttää kansakunnan hyväksymistä esim. kansanäänestyksen kautta. Missä se hyväksyntä on, -petetyissä lupauksissako? Hox hox Sauli Salosta. Etumaksu etuineen ja jatkoineen oli jo saatu, ja sitten tuli takaisinmaksun aika. Sitä aikaa eletään nyt.
” *** ”Suomen valtiojohdon valmius paalutettiin syyskuussa 2014, kun Suomen puolustusvoimain komentaja ja Naton Euroopan-joukkojen johdon edustaja – kaksi Yhdysvalloissa koulutettua kenraalia – allekirjoittivat niin kutsutun isäntämaapöytäkirjan, käytännössä sopimuksen. Se siunasi Suomen maa-, meri- ja ilma-alueiden varauksettoman ja sitovan luovuttamisen Naton jäsenvaltioiden käyttöön mitä tahansa sotilaallista operaatiota varten. Suomen puolelta siihen ei sisällytetty minkäänlaisia varaumia. Eduskunnan kantaa asiakirjaan ei edes kysytty.”
Mikäli en väärin muista, niin ko. isäntämaapöytäkirjan alkajaisiksi se määritellään asiakirjaksi, jota eivät koske kansainvälisten sopimusten tekemistä sitovat menettelyt. Vahinkoko? Ei taatusti. Oleellinen seikka tässä koskee mm. ko. asiakirjan kansainvälisoikeudellista pätevyyttä. Seuraava kysymys liittyykin sitten siihen, että ovatko jotkut lainvastaisesti anastaneet valtiovallan sille kuuluvalta taholta, -siis eduskunnalta?
Kaiken edelläolevan valossa tulee tulkita mm. Elina Valtosen, ja TP Stubbin ja muidenkin esiintymisiä maailmalla. Jossain vaiheessa ja joidenkin toimijoiden toimesta Suomessa on tehty nk. ”värivallankumous”, johon kaapeissa kasvatetut poliittiset broilerit ovat kansakuntansa sotkeneet. Väittäisin, että ainakaan ennen Koivistoa sitä ei tapahtunut, mutta sitä valmisteltiin jo silloin, askel kerrallaan huomaamatta. Koivisto oli tämän esiaste. Lopputulos on käsissä nyt, ei normaalin hyvinvointiin tähtäävän kansakuntaa tukevan poliittisen toiminnan tuloksena, vaan joidenkin tahojen globalististen agendojen ristisiitoksena oma etu edellä.
Tämäkö on Suomen ongelma…? Ei, -vaan se, että Suomessa ei ole käytännössä toimivaa lain mukaista menettelyä/mekanismia, jolla kansakunalle vahingolliset poliittiset toimijat ja virkahenkilöt hallinnossa saadaan poistetuksi vaikutusvallasta ja päätöksenteosta. Suomi ei korruption tasossa ja syvyydessä poikkea mitenkään muista, -jos on koskaan poikennutkaan. Sen tietää jo siitä, että se missä totaalisen vahingon aikaansaamiseksi ennen tarvittin useampi eduskuntakausi, sen nykyajan puupäät saavat aikaan jo yhden vaalikauden aikana menettelyillä, joista Juhani Suomen sisällöllisesti informatiiviset kirjoitukset ja muu asiaan liittyvä antavat indikaatioita. Syklit maailmanpolitiikassa lyhenevät, mutta Suomessa jälkeenjääneisyyden aste vain kasvaa volyymiltään ja syvyydeltään luhistuvan ”Lännen” talutustuorassa. Toimivat ”Feed back” ja säätö puuttuvat. Vaalit ja äänestyskö? Huono vitsi.
Maailman mittakaavassa tapahtuvan kehityksen kulusta ovat informoineet mm. ekonomistit Jeffrey Sachs ja Richard Wolff monien muiden lisäksi, militaariasiantuntijat mukaanlukien, joita ei nyt liene tarpeen nimetä. Jarmo Lindberg ei kuitenkaan taatusti kuulu tähän joukkoon, oli sitten muuten omassa kategoriassaan mitä hyvänsä. Yanis Varoufakis aikoinaan esitti kirkkaita näkökohtia mm. EKP:n toimista oloajaltaan Kreikan valtiovarainministerinä. Nämä kaiketi ovatkin tuttuja Naapuriseuralaisille, mutta ilmeisesti täysin havaintoalueen ja älyllisen kompetenssin ulkopuolella olevia asioita Suomen poliittisen nykyjohdon toimissa. Mikä panee ajattelemaan näin? Se, että tuutista päivä toisenssa jälkeen tulee vain lisää samaa jälkeenjääneisyyttä, -eilisen päivän ”peruskamaa” turvallisuuspoliittisine ”läpä-läppineen”.
Suomen poliittinen johto toimineen ei yksinkertaisesti ole tehtäviensä tasalla. Se mihin kansakunnan nyt tulisi keskittyä, ovat ne toimenpiteet, joilla vallitseva rappiokehityksen suunta saadaan muutetuksi kansakunnan hyvinvoinniksi. Perustuslakia on ennenkin järjestelty, -jopa ”turbo” päällä ohi perustuslain säätämisjärjestyksen, -miksi ei siis nytkin? Siitä voisi vaikka aloittaa, -mutta missä ovat tarvittavan kehityksen toimijat? Siinä koko asian ydin.
Otaksun, että Suomen reaalinen valtarakenne on muuttunut aivan toisenlaiseksi kuin Suomen lait edellyttävät. Valta on militarisoitunut ja sen lisäksi siirtynyt laajemminkin eräänlaiseksi salavaltioksi jossa sisäpiiri vie julkisesti näkyvää valtaa kuin pässiä narussa. Ensimmäinen merkki tästä luisusta oli Hornet hävittäjähankinnat jossa Suomi osti järjettömän määrän koneita joita se ei olisi tarvinnut. Sen jälkeen sotilasjohto on ohjannut ja poliittinen johto on seurannut säestäen sivusta. Nyt Hornet-kuvio toistuu uudessa F 35 -hankinnassa entistä kalliimpana ja entistä tarpeettomampana. Samat piirit veivät Suomen Natoon ja toivat ulkomaiset tukikohdat Suomen maaperälle.
Mutta miten paljon on kokonaan piilossa ? Luulen, että paljon ja aina vaan enemmän. Sionismi on soluttautunut Suomeen ja vetänyt poliittisen päättäjät lumoihinsa. Päättäjät eivät edes ymmärrä mitä sionismi on vaikka tottelevat sen käskyjä. Suomi on pullollaan salaseuroja joilla on yhteytensä poliittisiin päättäjiin elleivät nämä itse ole mukana rappaamassa. Rahavalta, salainen tiedusteluvalta vailla valvontaa – kaikki nivoutuu verkostoksi joka demokratian kulissin takana ohjaa maata kohti yhteentörmäyksiä.
Vuosisatoja sitten kaikkialla oli raakuutta ja jos jonkinlaisia sotia jos jonkinlaisin perusteluin, joista osa arvatenkin ymmärrettäviä puolustautumisia. Varmastikaan Venäjä (tai edeltäjänsä, tai vaikka Ruotsi) ei ollut poikkeus sen enempää myönteiseen kuin kielteiseen suuntaan.
Viime vuosisadalla sen alkua ja loppua lukuun ottamatta Neuvostoliiton sosialistinen järjestelmä saattoi ymmärrettävällä tavalla selittää varauksellisen suhtautumisen itänaapuriimme. Saatettiin kuvitella sen pyrkivän levittämään aatetta keinoja kaihtamatta. Kuitenkin ymmärtääkseni Neuvostoliitto suhtautui ainakin Suomeen sekä puheissaan että teoissaan kunnioittavasti. WW2 ja sitä edeltävä aika syineen ja seurauksineen oli poikkeuksellista, mutta eipä siitä nyt tässä enempää.
Surullistahan tämä hirvittävä russofobia on, ja vaarallista. Suomen jos minkä olisi inhimillistä ja hyödyllistä suhtautua venäläisiin ystävällisinä naapureina, sillä sitä he haluaisivat olla meidän kanssamme. Toisaalta tarvittaessa Venäjä suhtautuu meihin samalla tavalla vihollisina kuin muihinkin Venäjän olemassaoloa tai Venäjän elintärkeitä intressejä uhkaavia kohtaan.
Jos vertaa Yhdysvaltoihin, niin sehän pitää vihollisina suurin piirtein kaikkia, jotka eivät tue sen globaalia hegemoniaa. Ero Venäjään on suuri Venäjän eduksi, mutta mitään tuollaistahan ei Suomessa haluta ajatella.
Ukrainan kriisi on ilmentymä molemmista edellä mainituista. Ukrainaa hyväksi käyttäen uhattiin (ja uhataan edelleen) Venäjälle elintärkeitä intressejä ja jopa Venäjän olemassaoloa. Miksi? Jotta USA-Nato säilyttäisi globaalin valta-asemansa. Nyt tosin Trump on nähtävästi todennut Ukraina-hankkeen osaksi epäonnistuvan ja keskittyy siksi valtaamaan muita alueita ja niiden luonnonvaroja.
Tulkoon mainituksi, että tuon isäntämaapöytäkirjan allekirjoitti Suomen puolesta kuukauden verran (!) puolustusvoimain komentajan virassa ollut kenraali Jarmo Lindberg. (Nykyisin kokoomusen kansanedustajana, kuinkas muuten!)
Nämä asiakirjojen allekirjoitukset tehtiin siten, että Niinistö valtuutti jonkun toisen laittamaan nimensä papereihin. Oli varmaan käynyt mielessä mahdollinen syytteen nosto myöhemmin, jolloin voi kieltää allekirjoituksen. Tyypillistä lakimiehen ajattelua.