Peilin edessä

Moni katsoo itseään peilistä. Paitsi aamuisin, myös lähtiessään ulos ja varsinkin silloin, kun edessä on tärkeä tapahtuma. Onko tukka hyvin, ilme oikea ja oma kuva muutoin tyydyttävä. Usein peiliin katsottaessa otetaan aivan erityinen ilme, sellainen, jossa ollaan ikäänkuin eduksi. Mutta joskus, ehkä kovin harvoin tulee totuuden hetki: kuva kertoo juuri sen, millainen katsoja on. Eikä se aina ole mukavaa.

Ihmisyksilö ei ole sama kuin yhteiskunta instituutioineen. Silti voi kysyä, katsooko yhteiskunta itseään peilistä? Ja jos katsoo, miten? Poliitikkojen suusta kuullaan, että valtio on velkaantunut ja pitää tehdä sitä sun tätä. Samat poliitikot korostavat isoon ääneen, että Suomi on maailman onnellisin maa. Ehkä myös kansa, tai yhteiskunta? Soräänet sanovat, että ei kuva aivan niin sileä ole. Köyhyys kasvaa, mielenterveys horjuu, väestö vanhenee, ulkoiset suhteet kipuilevat, talous on kuralla. Yhteiskunta ei ole yhtä kuin valtionhallinto ja poliittinen valtaeliitti.

Ilman isompia perusteluja väitän, että suomalainen yhteiskunta ei kykene kriittiseen itsereflektioon. Vähän muodikkaaksikin tulleen käsitteen takaa löytyy järkevä ajatus. Yksilön kohdalla itsereflektio tarkoittaa oman toiminnan, ajatusten ja tunteiden tarkastelua ja arviointia. Se on prosessi, jossa ihminen pohtii omia kokemuksiaan ja käyttäytymistään, jotta hän voi oppia itsestään ja kehittää itseään. Itsereflektio auttaa ymmärtämään omia vahvuuksia ja heikkouksia, tekemään parempia päätöksiä ja asettamaan realistisia tavoitteita. Voisi ajatella, että itsereflektio olisi myös eräs mielekkään yhteiskunnallisen elämän tärkeimmistä prosesseista, myös onnellisuuden nimiin vannottaessa.

Emme me yhteiskuntana tällaista harrasta. Emme kysy, missä mennään. Sukupuuttoon ovat nähtävästi kuolleet valtiolliseen mittaan kasvaneet intellektuellit tai visionääriset poliittiset johtajat, jotka avaavat ongelmia, viittovat tietä ja opastavat myös henkisesti valtiota, yhteiskunnan järjestäytynyttä toimintaa. Sama kohtalo on ollut esimerkiksi sosiologeilla. Ei julkisuudessa näy heidän analyysejaan yhteiskunnan tilasta, väestöryhmien suhteista ja kehitystendensseistä. Korkeakoulut tuottavat talouselämälle teknikoita ja valtaeliitin pr-toimintaan ammattimaisia manipulaattoreita.

Entä onko Suomella tiedeakatemia? Mitä akateemikot näkevät ja tekevät, mitä he tuottavat? Tai onko pitkällä tähtäimellä toimivia, visionäärisiä komiteoita, joiden analyyseihin ja suosituksiin voisi luottaa? Ei ole, mitäpäs sitä turhaan, kun halutut visiot voi tilata konsulttifirmalta oli sitten kysymys energiasta tai tunnin radasta, turvallisuuspolitiikasta puhumattakaan. Nyt eletään ”asiantuntijoiden” kulta-aikaa.

Tai vaikka puhuttaisiin demokratian tilasta. Marinin hallituksen Kansallinen demokratiaohjelma 2025 kävisi vitsistä, ellei kyse olisi vakavasta asiasta. ”Demokratiaohjelman läpileikkaavia teemoja ovat olleet osallisuus ja uudenlainen vuorovaikutus. Ohjelma on koostunut seuraaviin aihealueisiin liittyneistä toimenpiteistä: edustuksellinen demokratia, suora ja osallistuva demokratia, hallinnon avoimuus, kuuleminen ja kansalaisyhteiskunta, sekä demokratia- ja ihmisoikeuskasvatus ja nuorten osallisuus. Ohjelma on sisältänyt lainvalmistelu- ja kehittämishankkeita sekä viestintätoimia”.  Niinpä niin, sallikaa minun hymyillä.

Yhteiskuntamme itsensä reflektoinnin tulos on aina haluttu. Peilikuvana se on suopea, ulos menevän itsetyytyväinen ja mallikas katsahdus.

Miten se näin voikin olla? Syy on ehkä yksinkertainen: yhteiskunta ei ole avoin. Aivan toisin, kuin edellä mainittu demokratiaprojekti yritti hahmottaa, yhteiskuntaamme hallinnoidaan teknokraattisesti kaikilla tasoilla.  Keskeinen rooli on medialla, kuten Marshall McLuhan jo 60-luvun lopussa osasi kertoa. Jotkut osasivat ajatella ja visioida. McLuhanin keskeinen viesti kiteytyi hänen kuuluisaan lauseeseensa: ”väline on viesti”. Hän tarkoitti sillä, että viestintävälineiden vaikutukset yhteiskuntaan ja kulttuuriin ovat merkittävämpiä kuin niiden välittämät sisällöt.

Nykytilanteessa sisällöt sanellaan enemmän tai vähemmän suoraan poliittisen vallan piireistä institutionaalisten vaikuttajien välityksellä. Meillä Suomessa sellainen on Mediapooli, keskeisten mediatalojen koordinaatiosta huolehtiva instituutio. Se sai alkunsa valtioneuvoston kansliasta vuonna 2014. Tulokset olemme tulleet tuntemaan. Eikä kehitys tähän jää.

Nyt Euroopan yleisradioliitto EBU on käynnistämässä  yhteistyöverkostoa, nimeltään Eurovision News Spotlight. ”Se keskittyy faktantarkistukseen ja avoimen lähdekoodin tiedusteluun. Verkoston tavoitteena on auttaa julkisen palvelun mediatoimijoita torjumaan verkossa leviävää väärää tietoa ja disinformaatiota”.

Spotlight-verkosto sisältää 18 EBU:n jäsenorganisaatiota ja yhdistää aiemmin Radio Francen koordinoiman Alliance for Facts -projektin. Verkosto tarjoaa jäsenilleen resursseja, koulutusta ja työkaluja faktantarkistuksen ja tiedustelun kehittämiseen. Lisäksi se tuottaa materiaaleja, jotka vahvistavat raportointia ja lisäävät yleistä tietoisuutta disinformaation torjunnasta.

Orwell lähettää terveisiä haudan takaa. Häneltä on peräisin ajatus uuskielestä, jonka tarkoituksena on rajoittaa ajattelua ja tehdä poliittisesti vääräoppinen ajattelu mahdottomaksi. Se on suunniteltu tukemaan totalitaarista hallintoa poistamalla sanoja ja käsitteitä, jotka voisivat mahdollistaa toisinajattelun. Virallinen kriitikko sanoo tiukka ryppy otsassa, että eihän meillä ole totalitarismia, se on tuolla rajan takana ja muissa vastaavissa maissa. Orwellin visio ei koske meitä. Voisi se olla niinkin.

Mutta voi olla niin, kuin Nobel-kirjailija Peter Handke muutama päivä sitten haastattelussa lausui nykyistä kotimaataan Ranskaa tarkoittaen: ”Tuomarit ovat riippumattomia, mehän elämme demokratiassa. Mutta Ranska on demokratia, jossa on monia pieniä diktatuureja”. Päätöksenteko myös meidän Runo-Suomesssamme tukee tätä ajatusta. Meillä on parlamentaarinen puoluedemokratia. Mutta sen pienten diktatuurien päätöksiin ei kansalaisilla ole vaikutusmahdollisuuksia. Ani harva kansalaisaloitekaan päätyy lainsäätäjän pöydälle.

Huomaa: Parlamentarismi ei hallitusmuotona ole demokratian tae.

Kyllä kyllä, ehkä puutteita on, sanoo konformisti. Mutta järjestelmällä on kansalaisten tuki! Katso vaalituloksia! Olen katsonut ja joudun sanomaan, että McLuhanin ajatus on itänyt ja kasvanut logaritmisesti kokonaiseksi metsäksi. Me elämme massamedian muovaamien mielikuvien maailmassa. Tähän johtaneella prosessilla on nimensä. Sen nimi on indoktrinaatio. Se tarkoittaa prosessia, jossa tiettyjä arvoja, uskomuksia tai oppeja iskostetaan ihmiseen ilman, että hänelle annetaan mahdollisuutta kyseenalaistaa tai arvioida niitä kriittisesti. Meillä oli Suomessa 1970-luvulla joukkotiedotuskasvatusta. Nyt ei ole. Nyt pelätään poikkeavia mielipiteitä.

Virallisesti indoktrinaatiota tosin pidetään eettisesti arveluttavana, koska se ei tue yksilön itsenäistä ajattelua tai moniarvoisuutta. Ja tietysti on niin, että meillä virallisesti on myös sananvapaus. Mutta nykyisessä tilanteessa, johon olemme tulleet 90-luvulta nopeutuneen kehityksen seurauksena, media on paitsi viesti, se on myös poliitikkojen toiminnan kohde ja politiikan muokkaaja. Se on poliitikkojen peili, mutta se ei auta kriittisessä itsereflektiossa.

Kun kehitys on kehittynyt, arvot, uskomukset ja opit ovat jalostuneet kokonaisiksi narratiiveiksi, jotka antavat nopean opastuksen kullakin hetkellä oikeaan ajatteluun ja tapahtumien tulkintaan. Narratiivinen lähestymistapa auttaa rakentamaan halutunlaisen kokonaisuuden, se voi herättää tunteita ja auttaa ajatuksia ikäänkuin lukijan tai katsojan omina luomuksina.

Mielipiteet esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ovat lukkiutuneet. On jopa väärin puhua polarisoitumisesta. Tai voi puhua, mutta polarisaatiolla on meillä vain yksi napa. Sana tai vihjauskin siitä, että Ukrainan sodassa voisi olla muitakin syitä ja vaikuttimia kuin ”Putinin imperialistinen kolonialismi” tai sairaalloinen vallanhimo herättää raivoisan ja aggressiivisen vastarinnan.

Jos olet eri mieltä valtamedian eli yleisen mielipiteen ja narratiivin kanssa, olet epäilyttävä ja jopa vaarallinen yhteiskunnalle. Miksi näin voi olla, miksi rationaalinen ja faktapohjainen keskustelu ei onnistu, on kylläkin selitettävissä. Panokset isolla geopoliittisella pelilaudalla ovat valtavia. Pelin sotkijat tai haittaajat pitää nopeasti vaientaa, jotta peli voi jatkua. Yksilöpsykologisen selityksen tarjoaa sanapari kognitiivinen dissonanssi.

Sillä tarkoitetaan psykologista ristiriitaa, joka syntyy, jos henkilön uskomukset, arvot tai ajatukset ovat ristiriidassa hänen käyttäytymisensä tai muun tiedon kanssa. Tämä voi aiheuttaa epämukavaa tunnetta, koska ihmiset pyrkivät yleensä johdonmukaisuuteen ajatuksissaan ja toiminnassaan. Leon Festinger kuvasi ilmiön ensimmäisen kerran vuonna 1957. Hänen mukaansa ihmiset pyrkivät aktiivisesti vähentämään dissonanssia muokkaamalla uskomuksiaan tai välttämällä tilanteita, jotka lisäävät ristiriitaa.

Luultavasti enemmistö tämänkin kirjoituksen lukijoista on törmännyt ilmiöön jutellessaan tuttaviensa kanssa poliittisesta tilanteesta. Tiettyjä aiheita vältellään, koska toisenlainen tieto lisää dissonanssia, se on epämukavaa ja kiusallista. Jos keskustelua syntyy, äärimmäisessä tapauksessa seurauksena on riita. Mikään argumentti ei kelpaa vastapuolen käsiteltäväksi. Keskustelua ei synny.

Yksittäinen ihminen voi työskennellä tiedollisen ristiriidan lieventämiseksi hyvinkin eri tavoin. Voi olla, että arkinen todellisuus luo painetta mielipiteiden ”loiventamiseen” tai jopa muuttamiseen. Pihvin purijasta voi tulla kasvissyöjä ja sotaisasta alikersantista rauhanliikkeen aktivisti. Mutta miten kokonainen yhteiskunta kykenee voittamaan vuosikymmenten indoktrinaation luoman maailmakuvan, jonka totuudellisuutta ja oikeututusta valvoo orwellilainen mielikuvakoneisto tekoälyineen?

Minä en tiedä. Pahalta näyttää. Ehkä rauhanomainen tie kulkisi Peter Handken yksittäisten”pienten diktatuurien” kumoamisen tietä? Tuntuu vaikealta ja hitaalta. Historian valossa ratkaisuna suurten yhteiskunnallisten valtakeskusten välisten ristiriitojen ratkaisuun on ollut aina sota. Sekin ratkaisu on kuitenkin aina ollut myös väliaikainen.

Yhteiskunnat eivät opi perusasioita. Niillä ei ole muistia. Kun sodan jälkiä korjataan ja jälleenrakennetaan, perustavat ristiriidat ikäänkuin haudataan ja kätketään. Mutta ne jäävät, koska yhteiskunnat ovat aina myös vallan järjestelmiä. Vallassa on kysymys perustavista intresseistä, oikeuksista ja etuoikeuksista. Ne eivät poistu sotimalla eikä ikuinen rauha ja oikeudenmukaisuus toteudu muualla kuin utopiassa.

Mitä nykyaikainen suursota tarkoittaisi, sitä on hyvä pohtia tänään pitkäperjaintaina, kun maailmassa vielä on merkkejä myös mahdollisesta rauhasta.