Toimittaja ja dokumentaristi Arvo Tuomisen kirja Pelon vyöhyke, Suomi ja Venäjän seitsemän rajamaata (2025) on nyky-Suomessa harvinainen kirja Venäjästä. Se ei ole mustavalkoinen. Tuominen esittää lännen keskeisiä väittämiä Venäjästä ja Ukrainan sodasta, mutta osoittaa myös joitakin Venäjän näkökulmia. Siksi kirjaa on syytetty ”venäjämieliseksi”, vaikka Tuominen tuo enemmän esille lännen käsityksiä Venäjästä kuin Venäjän omia näkemyksiä.
Miltä Naton laajeneminen Venäjän puolelta näyttää?
Tuominen ottaa esille tosiasian, että Venäjä on kokenut Naton laajenemisen turvallisuusuhkana, mutta että sen huolta ei ole otettu vakavasti Euroopan kokouksissa. Tosin Tuominen itsekin kirjoittaa, että Naton laajentumisen ”tulkitseminen ylimitoitetusti sotilaalliseksi uhaksi voidaan nähdä vainoharhaisena”.
Hän perustelee näkemystään venäläisten vainoharhaisuudesta sillä, että Napoleonin ja Hitlerin hyökkäykset ovat jättäneet syvän jäljen venäläisten kollektiiviseen muistiin. ”Lännen olisi pitänyt ymmärtää, että Moskova käyttää aseellista veto-oikeutta, kun Nato tunkee sen rajoille. Mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun länsimaiden hyväntahtoiset pyrkimykset auttaa toista maata johtavat katastrofiin”.
Lauseissa on elementtejä totuudesta, mutta on ehkä liioiteltua nimittää aggressiivisen sotilasliiton laajentumista hyväntahtoisuuden osoitukseksi. Natolla ja USA:lla on tässä sodassa ollut omat tavoitteensa, eivätkä ne ole hyväntahtoisia.
Professori Matti Klinge tiivisti Nato-kysymyksen jo vuoden 2015 päiväkirjassaan:
” – – – niin kauan kuin Venäjä pitää Natoa vihollisenaan, ei riitä että täällä vakuutellaan rauhantahtoa. Ei ole rauhantahtoa, jos ei ole luottamusta. Nato ja Venäjä eivät luota toisiinsa. Naton tuominen tänne on siis Venäjän vastaista politiikkaa. Venäjä arvioi itse, onko Nato sille vaarallinen.”
Ukrainan sota
Länsimedian tavoin Tuominen näkee sodan syynä sen, että Putin ryhtyi palauttamaan Venäjän menettämää suurvalta-asemaa ja ”vei kansansa sotaan”. Tämä ajatus nojaa olettamukseen, että Venäjä haluaisi vallata koko Ukrainan. Venäjä itse ei ole ilmaissut tällaista tavoitetta.
Tässä ”suurvalta takaisin” -skenaariossa unohdetaan Naton uhkan lisäksi kahdeksan vuotta kestänyt Itä-Ukrainan sisällissota, jonka taisteluissa, pommituksissa ja miinoissa kuoli yhteensä 14 000 ihmistä, joista itä-ukrainalaisia siviilejä 3400. Sen pysäyttäminen oli yksi Venäjän hyökkäyksen motiiveista.
Millainen eurooppalainen valtio mieluummin tappaa kapinoivia, erikielisiä kansalaisiaan kuin neuvottelee heidän kanssaan? Ultranationalistinen? Mielestäni on omituista, että EU antoi sen kaiken tapahtua ilman suurempaa huomiota ja paheksuntaa, kun se muuten aika hanakasti puuttuu ihmisoikeusasioihin. Konfliktin yhtenä sytykkeenä olivat Ukrainan uuden hallinnon (2014) venäjän kielen oikeuksia vähentävät toimet. (Huomionarvoista on, että tuossa hallituksessa ei ollut yhtään henkilöä Itä-Ukrainasta.)
Tuominen toteaa osuvasti, että lännen johtajien julistukset Venäjästä vaarana koko Euroopalle perustuvat lähinnä heidän omiin puheisiinsa. Kuitenkin hän itse kirjoittaa toistuvasti Venäjän aggressiivisuudesta, jolta rajanaapurien pitäisi suojautua. Tällähän on perusteltu näiden rajavaltioiden hakeutumista Natoon.
Nykyisen Venäjän federaation (1991- ) sotilaallista aktiviteettia Euroopassa on ilmennyt kahta valtiota, Ukrainaa ja Georgiaa, kohtaan. Krimin Venäjä otti haltuun lähestulkoon verettömästi vuonna 2014, kävi sotaa Georgian kanssa viikon vuonna 2008 ja Ukrainan sota alkoi vuonna 2022. Georgian sotaan EU tuomitsi syyllisiksi molemmat valtiot, Georgian ja Venäjän. Tällä perusteella ei voi sanoa, että Venäjä ”hyökkäilisi” naapurivaltioihinsa, niin kuin mediasta saa lukea.
Geopoliittinen katastrofi
Tuominen kritisoi länsimedian uskomusta, että Putin haluaisi palauttaa Neuvostoliiton. Todisteena tästä aikomuksesta on käytetty presidentin yhtä lausetta: ”Neuvostoliiton hajoaminen oli 20. vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi.” Kuitenkin, kuten kirjailija aiheellisesti huomauttaa, on sivuutettu lauseen jatko, jossa Putin määrittelee tämän katastrofin: ”Kymmenet miljoonat venäläiset entisistä neuvostotasavalloista jäivät äkillisesti loukkuun Venäjän rajojen ulkopuolelle.”
Tämän loukkuunjäämisen pitkäkantoisia seurauksia ovat olleet konfliktit entisten neuvostotasavaltojen kansallisten enemmistöjen ja venäjänkielisten vähemmistöjen välillä. Tuominen kertoo, että itsenäistyneet hallinnot alkoivat syrjiä venäjänkielisiä, kuten Virossa ja Moldovassa, sekä Ukrainassa vuoden 2014 jälkeen. Mielestäni juuri näitä konflikteja ja Venäjän puuttumista niihin läntiset toimittajat ja poliitikot usein tarkoittavat viitatessaan epämääräisesti ”Venäjän imperialismiin”.
Kuten olemme nähneet, Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti toisenkin geopoliittisen katastrofin: maailmanpolitiikasta katosi Yhdysvaltain hillitsijä. Tähän liittyen Tuominen kirjoittaa, että Bill Clintonin kaudella 1990-luvulla syntyi USA:n uusi ulkopoliittinen doktriini, jonka idea oli: Neuvostoliiton aikaisesta patoamispolitiikasta Naton laajenemispolitiikkaan.
”Yhdysvallat ryhtyi laajentamaan etupiiriään. Samalla ryhdyttiin puhumaan, ettei etupiirejä oikeastaan enää olekaan ja että valtiot voivat halutessaan liittoutua, kenen kanssa haluavat naapurivaltioiden intresseistä piittaamatta.”
Kirjailija muistuttaa Etyjin Astanan kokouksessa v. 2010 päätetystä asiasta, että mikään maa ei saa vahvistaa turvallisuuttaan muiden valtioiden kustannuksella. Ukrainan Nato-jäsenyys heikentäisi Venäjän turvallisuutta. Mielestäni Etyjin päätös on tarkoituksella unohdettu.
Kirjassa tuodaan ohimennen esille myös, että USA:n yksi tavoite tässä sodassa on heikentää Venäjää (ja kilpailija-Eurooppaa), mikä on harvemmin suomalaisisten asiantuntijoiden sota-analyyseissa mainittu seikka.
Kosovo vs. Krim – säännöt à la carte
Tuomisen mukaan Kosovon itsenäistyminen Serbiasta on ollut Venäjän hampaankolossa siitä saakka, kun se tapahtui vuonna 2008. Kansainvälinen tuomioistuin päätti, että Kosovon itsenäisyysjulistus ei rikkonut kansainvälistä lakia. Sen sijaan kuusi vuotta myöhemmin länsi piti laittomana Krimin irrottautumista Ukrainasta kansanäänestyksen perusteella, vaikka äänestystulosta pidettiin suhteellisen luotettavana, ainakin Ylen uutisen mukaan.
Kirjailija kiteyttää: ”Putin on kuitenkin oikeassa rinnastaessaan Kosovon ja Krimin. Kosovon tapauksessa länsi katsoi, että itsemääräämisoikeus on asetettava alueellisen koskemattomuuden edelle ja Krimin tapauksessa taas niin, että alueellinen koskemattomuus on asetettava itsemääräämisoikeuden edelle. Ei ihme, että kansainvälinen sääntömääräinen järjestys murenee, kun länsimaatkin tulkitsevat sitä vaihtelevin moraaliperustein.”
Krimin tasavallan ja Sevastopolin itsenäisyysjulistukseen oli lainattu suoraan osia Kosovon itsenäisyysjulistuksesta, huomauttaa Tuominen. Venäläistä feedbackia. Kosovon ennakkotapaus ja sen vaikutus kansainväliseen lakiin on herättänyt keskustelua lainoppineiden ja politiikan tutkijoiden kesken.
Venäjän ideologinen vientituote?
Venäjän käsitys kansallisesta paremmuudestaan on Tuomisen mielestä lähes pakkomielteistä. Sen juuret ovat hänen mielestään ortodoksisen uskonnon messiaanisessa velvoitteessa, että Venäjän on johdettava koko ihmiskunnan uudistumista. Tuominen: ”Neuvostoliiton ideologinen vientituote oli kommunistinen utopia, kun taas nyky-Venäjän ideologinen vientituote on homofobia.”
En ole huomannut, että Venäjä yrittäisi levittää omia homopropaganda-lakejaan muulle ihmiskunnalle, ainakaan läntiselle. Päinvastoin, Venäjä tuntuu olevan enemmänkin puolustuskannalla lgbtq-aatteen kulttuuri-imperialistisia pyrkimyksiä kohtaan, joita EU haluaa edistää Itä-Euroopassakin. Venäjä tahtoo säilyttää omaan ortodoksiseen uskontoon perustuvan konservatiivisen kulttuurinsa, mutta tajuaa kyllä, että se ei ole vetävä vientituote Länsi-Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin.
Putinin toisessa sotapuheessaan vetämä linja ns. liberaaleihin arvoihin on jyrkkä:
”- – -länsi yrittää tuhota meidän perinteiset arvomme ja pakkosyöttää meille omia pseudoarvoja, jotka kalvaisivat meitä, kansaamme sisältäpäin. Niitä näkemyksiä, joita he ajavat jo aggressiivisesti läpi omissa maissaan ja jotka johtavat suoraan degeneraatioon ja rappioon, koska ne ovat vastoin itse ihmisen luontoa. Niin ei tule tapahtumaan, se ei ole koskaan eikä keneltäkään onnistunut. Eikä onnistu nytkään.”
Myös filosofi Aleksandr Dugin on kirjoittanut lännen degeneraatiosta, mikä ilmenee muun muassa siten, että sosiaalisia yhteisöjä koossa pitävät kollektiiviset identiteetit hajoavat yksi toisensa jälkeen. Identifioituminen perheeseen, kansaan, uskontoon ja jopa biologiseen sukupuoleen on katoamassa. Viimeisenä etappina on Duginin mielestä häviämässä samaistuminen ihmiskuntaan, josta ensioireena on se, että joillekin on ilmaantunut tarvetta identifioitua vaikkapa eläimeksi, demoniksi, kyborgiksi tai avaruusolioksi.
Itä-Eurooppa ja EU
Kirjassa esitellään Suomen lisäksi Venäjän seitsemän rajamaata: Norja, Puola, Liettua, Latvia, Viro, Valko-Venäjä, Ukraina, sekä lisäksi Moldova, jolla ei ole yhteistä rajaa Venäjään, ja Kaliningrad, joka kuuluu Venäjään.
Baltiaa käsitellessään Tuominen tuo esiin sen harvoin mainitun faktan, että toisen maailmansodan aikana liettualaiset, latvialaiset ja virolaiset olivat hyvin oma-aloitteisia juutalaisasukkaidensa tuhoamisessa Saksan miehitettyä maat. Yleensähän nämä kansat esitetään enemmänkin natsien uhreina. Tel Avivin yliopiston juutalaisen historian professor emerita Dina Porat väittää jopa, että itse asiassa liettualaiset fasistit totuttivat saksalaiset SS-joukot tappamaan myös naisia ja lapsia. Invaasion alussa saksalaiset tappoivat pääasiassa miehiä. Tällainen kansallinen historia tekee ehkä jossain määrin ymmärrettäväksi Itä-Euroopan maissa ilmenevät oudot natsisympatiat, koska monessa suvussa voi olla natsien toimiin osallistuneita ihmisiä.
Tuominen pohtii kirjassa EU:n laajenemista ja toivoo, että se ei sortuisi imperiumien yleiseen virheeseen: levittäytymiseen liian laajalle, jolloin ongelmaksi nousee valloitettujen maiden integroiminen keskusvaltaan.
Hän kirjoittaa, että Itä-Euroopan maita EU:hun houkuttelevat paitsi viisumivapaus, myös runsaat tuet. Tuomisen mukaan esim. Puolan arvioidaan saavan vuosina 2021-2027 tukea 76 miljardia euroa. Hän luonnehtiikin EU:ta ”Naton geopoliittiseksi siiveksi”.
Puuttuvat palaset
Tuomisen Venäjä-analyysistä puuttuu muutama olennainen pala, erityisesti Ukrainan kokonaiskuvaan liittyvä.
Krimin Sevastopolin laivastotukikohdan strateginen merkitys Venäjälle Mustallamerellä jää täysin mainitsematta. Ilman sitä on vaikea käsittää Krimin haltuunottoa.
Itä-Ukrainan kahdeksanvuotinen sisällissota tulee kirjassa vain vähän esille, vaikka se oli Nato-kysymyksen ohella toinen iso syy Venäjän hyökkäykseen.
Tuominen ei myöskään esittele vuoden Ukrainan vuoden 2014 jälkeisten hallintojen koostumusta, sisäpoliittisia toimia ja tavoitteita juurikaan. Fasististen voimien vaikutukseen Ukrainan sisäpolitiikassa hän viittaa vain yhdessä lauseessa. Aihe kaipaisi syvällisempää analyysia mediassa, mutta siihen ei ole haluttu tarttua.
Tuominen ei pohdi amerikkalaisten ajatushautomoiden pitkäaikaista vaikutusta Itä-Euroopan konflikteissa, esim. Maidanin mielenosoituksissa, Moldovassa tai Georgiassa.
Ketkä hallitsevat Ukrainaa?
”Ukraina on joutunut maksamaan kovan hinnan pyrkiessään määrittelemään omaa tulevaisuuttaan ja suuntautumistaan”, kirjoittaa Tuominen. Mutta onko Ukrainan kansa todella päässyt määrittelemään näitä asioita?
Zelenskyi pääsi presidentiksi hyvin suunnitellulla mainoskampanjalla, jossa suuri merkitys oli hänen roolillaan ”Kansan palvelija” -draamasarjassa. Siinä näkyi selvästi amerikkalaisen show-alan työntekijöiden ammattitaito. Mutta Zelenskyin 70 prosentin kannatus romahti muutamassa vuodessa 20 prosenttiin, johon se on taas sodan aiheuttaman hetkellisen nousun jälkeen putoamassa.
Juuri paljastuneen korruptioskandaalin yhteydessä on käynyt ilmi, että Zelenskyi ei ehkä olekaan todellinen presidentin vallan haltija maassa, vaan hänen sittemmin syrjäytetty kansliapäällikkönsä Andrei Jermak. Ukrainan politiikkaa tarkkailevissa piireissä on kiertänytkin vitsi, jonka mukaan Jermakin hallinnossa Zelenskyillä on presidentin virka, kertoi Aamulehti.
Vuonna 2014 Maidanin mellakoiden ja vallankaappauksen aikaan Kiovassa vilisi korkean tason amerikkalaisia poliitikkoja kuin Vilkkilässä kissoja. Yksi heistä oli varaulkoministeri Victoria Nuland, jonka puhelu Yhdysvaltojen Ukrainan suurlähettiläälle on jäänyt YouTube-historiaan. Siinä Nuland ilmoittaa, kenet on valinnut Ukrainan uudeksi pääministeriksi ja kuittaa EU:n roolin Ukrainan tapahtumissa amerikkalaisten rakastettavaan tyyliin: ”Fuck EU!”.
33 kommenttia julkaisuun “”Pelon vyöhyke” – kommentteja Arvo Tuomisen kirjasta”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Saksasta puheenollen….
Professori Jeffrey Sachs on lähettänyt avoimen kirjeen Saksan liittokansleri Friedrich Merz`ille koskien Saksan vastuuta Ukrainan tapahtumiin…
https://www.youtube.com/watch?v=GbyXNj2P9KE
Suomi ei nouse tästä suosta ennenkuin rajat aukeaa Venäjälle ja aloitetaaan uudelleen ystävällinen poliittinen ja kaupallinen toiminta.
Ennen sitä pitää tapahtua paljon. Suomen hallitus vaihdettava. Presidentti vaihdettava. Kansan aivopesu loputtava YLEn ja median toimesta. Kaikenlainen tuhlaus lopetettava asevoimille.
Tehdään Uusi YYA-sopimus Venäjän kanssa.
”Helpommin sanottu, kuin tehty”.
Yhdysvalloissa asuva venäläinen sotilasasiantuntija Andrei Martyanov ja Venäjällä asuva USA:n entinen upseeri Stanislav Krapivnik, molemmat kertovat Venäjän saaneen tarpeekseen eurooppalaisten ikuisesta ryssävihasta, ja siksi ”kääntää selkänsä”
EU-/Euroopalle. Linkki proff. Glenn Diesen`in talk-show-ohjelmaan, jossa haastateltavana Krapivnik.
https://www.youtube.com/watch?v=63U_iZ-YVx0
Nythän minä olen eri mieltä kaikkien kanssa :). Tatu Tyni painotti juuri äsken Tyrnävä Showssa (hyviä juttuja siellä enimmäkseen, ei sen puoleen), ettei Suomi olisi voinut välttyä osallistumasta toiseen maailmansotaan.
Itse ajattelen, että jos Suomi ei olisi ollut käytännössä Saksan aseveli ryssävihoineen jo ennen sotia (tai vielä parempi, jos olisi julistautunut puolueettomaksi), ei sen enempää Saksalla kuin Neuvostoliitolla olisi ollut tarvetta eikä mieltä hyökätä tänne ottaen huomioon sotilaallisen ja poliittisen vastustuksemme. Asemamme olisi ollut saman tapainen kuin Ruotsilla.
Neuvostoliiton kannalta ajatellen olisimme siis toimineet turvatekijänä (kuten toimimme Venäjälle ennen kääntymistämme Venäjä-vihaan 1990-luvulta alkaen) eli sillä ei olisi ollut mitään syytä ajatella meitä ainakaan vihollisina. Tuskin Saksakaan olisi haaskannut voimavarojaan hyökkäämällä Suomeen, jolta ei olisi ollut luvassa mitään apua elintilansa laajentamiseen.
”Itse ajattelen, että jos Suomi ei olisi ollut käytännössä Saksan aseveli ryssävihoineen jo ennen sotia (tai vielä parempi, jos olisi julistautunut puolueettomaksi), ei sen enempää Saksalla kuin Neuvostoliitolla olisi ollut tarvetta eikä mieltä hyökätä tänne ”
Neuvostoliitolla ei olisi ollut mitään tarvetta, jos rajaa Kannaksella olisi siirretty jonkin verran heidän oman ehdotuksensa mukaisesti. Mannerheim ja Paasikivi olisivat olleet tähän valmiita, jos sillä tavoin olisi vältetty sota. Enemmistö valtaapitävistä (mm. Kekkonen vielä tuohon aikaan) olivat kuitenkin samaa mieltä kuin ulkoministeri Erkko – ei tuumaakaan ”ryssille”. Stalinin kerrotaan siihen tokaisaseen, että koska tsuhnat eivät ymmärrä järkipuhetta, puhukoot sitten aseet. Niin kävikin. Tuli sota ja se hävittiin.
Saksa on sitten ihan eri asia. Natsi-Saksalla oli varmasti jo tuohon aikaan valmiina suunnitelmat Neuvostoliiton kimpuun hyökkäämisestä. Suomi oli niissä laskelmissa jo mukana liittolaisena. Jos jossitellaan, että Suomi olisi ollut puolueeton (mitä se ei de fakto ollut sen paremmin Neuvostoliiton kuin natsi-Saksankaan suhteen), olisi Saksa joka tapauksessa hyökännyt Suomeen ja sitä kautta edelleen Neuvostoliittoon aivan kuten kävi todellisuudessa Suomen ollessa Saksan liittolainen. Tässä Tyni on minusta oikeassa. Eihän natsi-Saksa kunnioittanut Norjan ja Tanskankaan tahtoa.
Ruotsi on mielenkiintoinen tapaus. Ruotsalaiset ovat aina olleet fiksumpia kuin suomalaiset. He tiesivät ihan varmasti mitkä intressit natsi-Saksalla on Ruotsin suhteen, mutta halusivat puolueettomana maana ehdottomasti välttää sodan. Mikä tahansa muu vaihtoehto kuin sota on aina parempi.
Ruotsalaiset päättivät käyttää ”keppiä ja porkkanaa” Saksan suhteen. Ruotsi linnoitti 1930-luvulla rannikkoaan ja valmistautui muutenkin aseelliseen sotaan antaen näin Saksan ymmärtää, että mikäli tulette tänne väkisin, tulee se teille hyvin kalliiksi. Toisaalta he kuitenkin suostuivat myymään natsi-Saksalle rautaa ja sen lopputuotteita, mikä oli juuri sitä, mitä Saksa Ruotsilta halusi. Lisäksi he sallivat saksalaisten joukkojen kauttakuljetukset Norjasta (aseita ja lomalaisia) pohjanlahden rantaan.
Näiden jälkimmäisten ”porkkanoiden” on täytynyt olla ruotsalaisille hyvin vastenmielisiä, sillä olihan Ruotsi jo tuohon aikaan sosialidemokraattien yksinkertaisella enemmistöllä hallitsema maa. Siihen aikaan kaikki maailman sosialidemokraatit vielä vihasivat natseja sydämensä pohjasta (toisin kuin nyt). Näillä toimenpiteillä Ruotsi kuitenkin säilyi sodan ulkopuolella ja sai näin tasoitusta sodan jälkeisessä taloudessa miltei kaikkiin muihin Euroopan valtioihin verrattuna.
Suomi oli jälleen kerran maantieteellisesti ”väärässä paikassa” eikä olisi millään säilynyt natsi-Saksan hyökkäykseltä, vaikka olisi ollut puolueeton. Suomi olisi kuitenkin saattanut säilyttää nyt itänaapurille menetettyjen alueiden valtaosan, jos ei olisi ollut natsi-Saksan liittolainen. Tai sitten ei. Turha jossitella, sillä tuohon aikaan Suomi oli vain ”kolmen vartin” demokratia ja kiistattomasti saksamielinen.
Ilman SKF:n kuulalaakereita ei olisi ollut saksalaisia panssaridivisjoonia NL:n aroilla…
Ja jotenkin kummallisesti Ruotsi on onnistunut luomaan mielikuvan, että olisi ollut puolueeton maa toisessa maailmansodassa. Esim. Matti Klinge pitää sitä valheena.
”Tatu Tyni painotti juuri äsken Tyrnävä Showssa (hyviä juttuja siellä enimmäkseen, ei sen puoleen), ettei Suomi olisi voinut välttyä osallistumasta toiseen maailmansotaan.”
Niin yksityiset kuin yhteisöllisetkin tapahtumat sisältyvät sen ajankohdan ”kontekstiin”, ja siihen johtaneisiin (juuri)syihin. Joku historioitsija on todennut, että niin talvi- , kuin jatkosodankin siemenet kylvettiin sisällissodan lopputulemassa, (ryssävihaisessa) ”Valkoisessa Suomessa. Se osallistui n.s. heimosotiin nuorta, muotoaan etsivää Neuvosto-Venäjää vastaa Vienan Karjalassa samaan aikaan, kun Länsimaat, Ranska ja Britannia, osallistuivat bolshevikkeja vastustavien joukkojen mukana taisteluihin. Väirauhan aikana sukkuloitiin Helsingin ja Berliinin välillä solmien sopimuksia odotettavissa oleva ”aseveljeys” mielessä. Se, ja ryssäviha yhdistyi voimakkaana uhona, joka sumensi geopoliittisen realismin. Toisaalta se vähäinen rauhanoppositio, mikä yritti saada järjen ääntä kuuluviin, vaiennettiin lopulta viranomaistoimin. Näin ollen Suomi ei voinut välttyä (, ilman konditionaalia,) HYÖKKÄYSsodasta Saksan aseveljenä Neuvostoliittoa vastaan.
Ennustaminen on helppoa – etenkin menneisyyden. Emme voi tietää olisiko Suomi voinut välttyä toiselta maailmansodalta, mutta olisi kannattanut ainakin yrittää. Toisin sanoen syksyllä 1939 suostuttu maanvaihtoon Kannaksella ja tarjottu vuokrattavaksi joku saari Suomenlahdelta. Tai kenties osa Hankoniemeäkin, muttei itse kaupunkia. Saksan kanssa olisi voitua alistua Ruotsin verran eli myyty nikkeliä. Kauttakulkuoikeus Norjaan olisi ehkä ollut tarpeeton sillä sinne pääsi suoremmin Ruotsin kautta, mutta siihenkin olisi voitu suostua. Mutta ei yhtään enempään. Saksa tuskin olisi pyrkinyt miehittämään Suomea. Peruste: se olisi jo toteutuneessa sodassa hyökännyt Kannaksen kautta jos olisi nähnyt siinä jotain strategista hyötyä. Suomi oli, ja on, Keski-Eurooppaan nähden saari, jonka huoltoreitti on epävarma. Siksi Natokaan ei pysty puolustamaan Suomea mikäli sen ja Venäjän välinen sota toteutuu, ja mitä euroherrat ja -narrit haluavat.
Jätin maanvaihtoasian pois, koska pointtini oli spekuloida sellaisella tilanteella, ettei Suomessa olisi ollut merkittävässä määrin ryssävihaa tai Saksan saati natsi-Saksan ihailua, vaan päinvastoin tahtotila puolustaa maata kaikin keinoin kaikkia mahdollisia tunkeutujia vastaan. Ikävä kyllä, maassamme oli aivan liikaa ryssävihaa ja jopa natsismin ihailua.
Nyt on aika tavalla sama tilanne, sota van vielä puuttuu. En osaa sanoa, kuinka merkittävästi 1930-luvulla sosialismi oli todellisena tai muodollisena syynä ryssävihaan. Nyt muodollinen syy on Ukrainan kriisi ja siitä johdettu pelko Venäjän hyökkäyksestä muuallekin. Jälkimmäinen on pelkkää kuvittelua ja harhauttamista ja edellinen on pitänyt vääristellä propagandan avulla, jotta sitä voisi käyttää tekosyynä.
Markku Siiralla on usein hyviä blogeja, mutta tämänpäiväisen (Ukrainan sota: Resurssien jako ja suurvaltojen kylmät laskelmat) joistain kohdista olen eri mieltä, esimerkiksi tästä: ”Ukraina ei voi lopettaa sotaa yksipuolisesti, sillä se merkitsisi antautumista.” Antautumista kylläkin, mutta myös sopimista. Venäjä saavuttaisi tavoitteensa, mikä olisi Ukrainan kriisin historia ja varsinkin sen nykytilanne huomioiden pelkästään hyvä asia myös Ukrainalle ja ukrainalaisille itselleen.
Tosin länsimaat ovat satsanneet Ukrainaan paljon käyttäessään sitä geopoliittisena välineenään Venäjää vastaan. Niinpä jos Ukraina antautuisi vaikkapa mitä pikimmin, nämä saattaisivat – huolimatta Ukrainan valtavista uhrauksista USA-Naton etujen ajamiseksi – pitää antautumista jonkinlaisena petturuutena ja ruveta laistamaan Ukrainan jälleenrakentamisen kustantamista.
Vielä pari sanaa EU:sta ja Natosta. Joutaisivat kaatua ja maailma olisi mitä luultavimmin parempi paikka ilman niitä, mutta en vain vieläkään jaksa ymmärtää – kuten kuulee usein väitettävän – miksi ns. Venäjän voitto johtaisi niiden hajoamiseen. Sen sijaan sodan jatkaminen kyseisten tahojen tahdon mukaisesti saattaa johtaa niiden hajoamiseen – ainakin todennäköisemmin kuin rauha.
Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta käsitykseni mukaan Georgia aloitti sotatoimet vuonna 2008. Ilmeisesti Georgian tarkoituksena oli valloittaa Naton avulla Etelä-Ossetia ja Abhasia, jotka olivat Georgian itsenäistymisen yhteydessä irtaantuneet siitä. En tiedä, mikä motiivi Etelä-Ossetialla tai Abhasialla saati Venäjällä olisi ollut aloittaa sotiminen Georgiaa vastaan. Konflikti kestikin vain muutaman päivän, mikä sekin kertoo siitä, ettei Venäjällä ollut esimerkiksi valloitustarkoituksia. Georgia itsekin on jälkikäteen tuominnut Saakashvilin syylliseksi konfliktiin.
Kiitos tästä, ettei tarvinnut itse lukea tuota kirjaa. Sen otsikko antoi jo ymmärtää mitä se sisältää, eikä ennakkoaavistus mennyt kovin paljon pieleen.
Arvo Tuominen epäilemättä tietää Venäjästä paljon mutta tulkintansa on, ei ehkä yllättävästi, oudon vino. Tämän huomasin eräässä Venäjäseuran luentotilaisuudessa jo ennen Ukrainan kriisiä. Laihaa lientä, muistan ajatelleeni. Ei tarvitse Tuomisen pelätä Jacques Baudin saamaa käsittelyä. Kun Baud puhuu asiaa tulee niin että jytisee. Ja Baud on useasti sanonut, ettei hän käytä venäläisiä lähteitä lainkaan kirjoissaan. Ei siksi, että ne olisivat epäluotettavia vaan siksi, että hän haluaa välttää tulemista leimatuksi. No, eipä sekään onnistunut. Eikä edes Sveitsin kansalaisuus auta kun Sveitsikin on luopunut itsenäisyydestään ja noudattaa Brysselin ukaaseja.
Baud’iin kohdistetut sanktiot saattavat osua EU:n omaan nilkkaan, sen verran julkisuutta tapaus on jo saanut. Ainakin Trump pääsee sanomaan, että mitäs me sanoimme, EU:ssa ei enää vallitse sananvapaus. Tästähän varapresidentti JD Vance puhui Münchenin turvakokouksessa. Surkealla EU:lla ei ole ketään jonka voisi laittaa väittelemään Baudia vastaan. Siksi Baud on vaiennettava. Briteissä tunnettu toisinajattelja ja vuosikymmeninä parlamentissa istunut George Galloway joutui viisituntiseen kuulusteluun Gatwickin lentoasemalla pari viikkoa sitten. Galloway’ta kuulusteltiin terroristilain nojalla, joka tarkoittaa, että asianajajaa ei saa kutsua paikalle eikä myöskään itse saa tietää mistä epäillään. Aitoa natsimeininkiä. Galloway vaimoineen olivat lopen uupuneita ja hänellä todettiin sydämen rytmihäiriö heti sen jälkeen. Koska hän kuitenkin pääsi lähtemään maasta hän on päättänyt olla toistaiseksi palaamatta.
Kun Saksan hallituksen lehdistötilaisuudessa kysyttiin, mitä Saksa tekee suojellakseen kansalaisiaan kun EU vie heidän kansalaisoikeutensa, kyseessä oli tuolloin Thomas Röper ja Alina Lipp, hallituksen edustaja levitteli käsiään vinosti hymyillen: ”emme mitään”. Lipp’iltä Saksa oli jo itsekin vienyt oikeutensa, hänen pankkitilinsä oli suljettu ja rahat takavarkoitu. Lipp ei ollut erityisen tunnettu mutta hänen syntinsä oli, että hän oli käynyt itse Donbassissa ja kertonut kokemastaan. Verboten, verboten !
Suomessa päiväkodin lapset osaavat jo tehdä vinosilmiä. Onko se pahaa ? Ehkä, jos tarkoitus on paha. Entäpä jos tarkoitus ei olisikaan paha vaan kunnioittava. Kuka silloin on rasisti ? Ajatteleeko Suomen hallitus, että vinosilmäisyys on rumaa ja siksi siitä ei saa puhua ? No, mutta sehän vastaa rasistista onkin, hyvä hallitus. Eihän vinosilmäisyydessä mitään hävettävää ole. Itse ajattelen, että aasialaiset siksi näyttävät viisaammilta koska silmänsä saavat aikaan vaikutelman mietteliäisyydestä. Ja viisaampia he saattavat ollakin, ainakin nykyaikana.
Suomessa joutuu viralta jos tekee vinosilmät. Jos sen sijaan Suomessa kannattaa Israelin valtion kansanmurhapolitiikkaa se ei ole rasistista lainkaan vaan maan tapa, hallituksesta ja mediasta alkaen syvälle kirkon uumeniin. Palstatilaa ja media-aikaa on tarjolla ihan omia kanavia myöten. Euroopan maista Suomessa lienee ollut vähiten protesteja palestiinalaisiin kohdistuneesta kansanmurhasta. Eikä muutosta ole näköpiiriissä. Outoja ovat maan arvot.
Jacques Baudia koskevista kommenteista olen samaa mieltä. EU tekee informaatiosodassa samoja virheitä kuin talouspakotteissaan, eli ampuu omaan jalkaansa kun se toiminnallaan kumoaa omat arvonsa.
Silmien venytyskuvien loukkaavuudesta/huvittavuudesta pitää kysyä niiltä, joiden etniseen taustaan kuvat kohdentuvat, eivätkä he ole olleet huvittuneita. Kysymys on sivistyneestä käyttäytymisestä, siis nyt sivistyksen puutteesta.
Aivan, missin tekemät vinosilmät olivat ainakin halventavaan suuntaan. Niin syvälle rasisimi tältä osin on levinnyt, että kohteetkin omaksuvat pilkan. Japanissa oli joku vuosikymmen sitten muotina tehdä silmäkulmaleikkauksia. Niistä ei viime aikoina ole kuulunut. Mutta olisihan aasialaisilla mahdollisuutensa keksiä läntisiä ominaispiirteitä joille nauraa, mutta heillä on enemmän sivistystä, siinäpä se.
Taiwanissa, Japanissa ja Koreassa lasten silmien laajentamisleikkaukset ovat yleisiä. USA:ssa ”aasialainen silmäleikkaus” on aasialais-amerikkalaisten yleisin valitsema toimenpide.
USA:ssa myös aasialaistaustaisten lasten länsimaiset adoptiovanhemmat usein leikkauttavat lastensa silmiä pyöreämmiksi. Trendi vauhdittui jostain syystä vuodesta 2005.
Ihanteena on siis länsimainen ulkonäkö.
Voiko olla kauniimpaa kuin japanilainen kaunotar.
Viime päivien tapahtumien ja kokousten perusteella voi vain todeta, että sota Venäjän kanssa on lähempänä kuin koskaan aikaisemmin konfliktin aikana. Tuetaan niin kauan kuin tarvetta on, tästä tuleekin mieleen Fredin aikoinaan esittämä kappale kolmatta linjaa takaisin.
Irvistelykuvilla ollaankin päästy kertaheitolla koko maailman tietoisuuteen loukkaamalla ahkeria ja toisiaan kohtaan kunnioittavasti käyttäytyviä aasialaisia. Kyllä Suomessakin ennen teititeltiin toisiaan, kun kansassa oli tasoa sivistyksessä, mutta ennen oli ennen ja nyt on nyt.
Minäkin taisin kuunnella noihin aikoihin jossain Arvo Tuomista. Odotin Venäjän näkökulmia ymmärtävää puhetta, mutta petyin. Ehkä kirja on saman tyylistä rumasti ja ehkä liioitellen sanottuna sekoilua.
”Arvo Tuominen epäilemättä tietää Venäjästä paljon mutta tulkintansa on, ei ehkä yllättävästi, oudon vino.”
Niin, tietäminen ei vielä ole ymmärtämistä.
”Baud’iin kohdistetut sanktiot saattavat osua EU:n omaan nilkkaan, sen verran julkisuutta tapaus on jo saanut. ”
Jaques Baud kertoo saamastaan sanctiosta Daniel Davis`in haastattelussa…
https://www.youtube.com/watch?v=VwNH3FLeZLA
Jos sallitaan, käytän tätä kirja-arviota aasinsiltana kommentoidakseni eurooppalaisia arvoja. Tuomista ei varmaan kirjan perusteella tuomita Putinin kätyriksi, kuten EUn komissio langetti sillä verukkeella pakotteita sveitsiläiselle eläkkeellä olevalle tiedustelun kenraalille Jacques Braudille. Näin eurooppalaiset arvot, sananvapaus ja oikeusvaltioperiaate, laitetaan syrjään kun halutaan vaientaa kriittiset näkemykset. Sitten on vielä erikseen perussuomalaisten perusarvot, kun maatamme markkinoidaan aasialaisille naaman-vääntely-kuvilla. Kohta ei kehtaa sanoa olevansa suomalainen.
Muuten, tilasin heti Braudin kirjan Operation Z.
Eversti e.v. p…
Kiitos tarkennuksesta.
EU on täysin ansainnut nimityksen ”Eurostoliitto”. Vertaillaanpa hieman.
Neuvostoliiton parlamentti oli Neuvostoliiton korkein neuvosto. Sinne edustajat toki valittiin vaaleilla, mutta ehdokkaiksi nimettiin yleensä vain kommunistisen puolueen jäseniä. Tavallinen kansa sai vaaleissa joko hyväksyä tai hylätä ehdokkaan. Käytännössä tällä ”parlamentilla” ei kuitenkaan ollut päätäntävaltaa. Kaikki valta oli NKP:n politbyroolla, jonka jäseniä kansa ei voinut valita millään vaaleilla. Politbyroo täydensi itse itseään.
Eurostoliiton europarlamentin jäsenet valitaan vaaleilla eri jäsenmaiden kiintiön mukaan. Tälläkään ”parlamentilla” ei kuitenkaan käytännössä ole mitään päätäntävaltaa. Kaikki päätäntävalta on EU:n ”politbyroolla” eli komissiolla. Komissioonkaan ei valita jäseniä yleisillä vaaleilla ja sekin täydentää tarvittaessa itse itseään.
Neuvostoliitto ei kuitenkaan peitellyt sitä tosiasiaa, että sosialistinen valtio Neuvostoliitto oli Marxin mukaan ”proletariaatin diktatuuri” (käytännössä usein vain diktatuuri) . Sen sijaan Eurostoliitto (EU) ei sanallakaan myönnä olevansa sitä mitä se on eli (miljardööri)globalistien diktatuuri.
Vanha kun olen, unohtelen asioita. Edeltä unohtui mainita paljonko palkkaa tai palkkioita maksettiin noiden parlamenttien jäsenille.
Neuvostoliiton korkeimman neuvoston (perus)jäsenille ei maksettu lainkaan palkkaa – vain pieni kokousajan korvaus normaalista palkkatyöstään saamansa palkan lisäksi. Olisi muuten hyvä järjestelmä Suomenkin kansanedustajille. Kaikenlaiset opportunistit ja omaan napaan tuijottelijat jäisivät pois jo ehdokkaiden joukosta. Valituksi tulisivat vain ne, jotka todella ajavat omien valitsijoidensa etua, ja vain todelliset kulut kuitteja vastaan hyväksyttäisiin korvattaviksi. Mahdollisen palkan pitäisi olla niin pieni, että se sinänsä ei houkuttelisi edustajaksi pyrkimiseen.
Eurostoliiton europarlamentin jäsenen peruspalkka on n. 10 927€ bruttona kuukaudessa, josta maksetaan verot. Lisäksi tulee erilaisia kulukorvauksia. Laskekaan itse millaisia summia EU:ssa maksetaan europarlamentti-nimisen ”vallattoman” keskustelukerhon ylläpitämisestä (eikä se kaikki pelkästään edustajien palkkoihin rajoitu).
”’tiedot ChatGPT:ltä***
Pari lisäystä sallittanee…NL:ssä oli ”psykologinen” äänestyspakko, siis ei lailla pakotettu, kuten Belgiassa, jossa äänestämisen laiminlyönnistä seuraa sakko. Nähtävästi sosiaalisesta paineesta johtunut, länsimaita hämmästyttänyt äänestysprosentti olisi tervetullut tuontitavara meillekin.
Länsi tuntuu todella olevan sokea omalle imperialismilleen. Moititaan Venäjää ja samaan hengenvetoon esitetään tavoite saada kaikki kansat demokratian ja oikeusvaltion ihanuuteen. Jos tuo olisi edes rehellinen aie mutta epäilen, toisaalta menneisiin tapahtumiin perustuen ja toisaalta sen paljon hokemisen vuoksi, että se on hämäystä jolla halutaan peittää todelliset aikomukset. Lännen viedessä tätä ilosanomaa, mitkään ihmisuhrit eivät näy olevan liikaa tai tarpeeksi. Ajattelen, että kysymys on valtioiden rajat ylittävän kapitalismin oikeuksista ja edusta. Ja vaikka nyt uskottaisiin tuohon ”liberaali demokratia ja oikeusvaltio” -hokemaan, niin järjen ääntä edustaa mielestäni Jukka Korpelan yleisönosastokirjoituksesta vuodelta -23 poimittu ajatus: ” Olisi ymmärrettävä, että nykyinen maailmanjärjestys ja sen oikeudenmukaisuus arvoineen on länsimaiden luomus eikä mikään absoluuttinen totuus. Siksi maailmassa voidaan toimia perustellusti toisinkin.”
Kun eurooppalaiset johtajat omien puheidensa mukaan tietävät että sota Venäjän kanssa on tulossa, heidän velvollisuutensa olisi avata kaikki diplomaattiset ja poliittiset yhteydet Venäjälle ja aloittaa vakavat keskustelut sodan välttämiseksi. Sen sijaan he näyttävät tekevän kaikkensa että sota todella syttyisi.
”Kun eurooppalaiset johtajat omien puheidensa mukaan tietävät että sota Venäjän kanssa on tulossa, heidän velvollisuutensa olisi avata kaikki diplomaattiset ja poliittiset yhteydet Venäjälle…”
Talonpoikaisjärkikin sen sanoo, mutta Euroopan eliitille lienee ”hepreaa”..Kokoustellaan vain keskenään, ja todetaan Stubb`in tavoin:”Nyt on rauha lähempänä kuin koskaan”…
”Tuominen ottaa esille tosiasian, että Venäjä on kokenut Naton laajenemisen turvallisuusuhkana, mutta että sen huolta ei ole otettu vakavasti Euroopan kokouksissa.”
Näin on! Liekö kirjassa taustoitettu Venäjän/NL/Venäjän ”historiallista” huolta Euroopan suunnalta ilmenevästä uhasta..Jo vuonna 1899 järjestetty Haag`in Euroopan rauhankonferenssi, samoin kuin 1907:nkin konferenssi, järjestettiin Venäjän aloitteesta. Kylmän sodan aikana, vuonna 1969, NL ehdotti järjestettäväksi Euroopan turvallisuuskonferenssi, joka sitten toteutuikin 1975 Helsingissä järjestettyyn ETYK”in merkeissä.
Näiden lisäksi 1954 NL esitti pyynnön päästä NATOn jäseneksi, Pyyntö evättiin, samoin kuin Jeltsininkin ehdotus 1992. Putin`in tultua valituksi vuonna 2000 Venäjän presidentiksi, hän kysyi Naton silloiselta pääsihteerltä:”Koska Venäjä kutsutaan Naton jäseneksi”….
Lisättäköön tähän, että tultuaan torjutuksi Naton jäsenyydestä, NL:n epäluulo sen tarkoitusperistä lisääntyi, ja niin 1955 päätettiin perustaa ”Varsovan liitto”. Tähän liittyen…Paljon ylistystä ympäri maailmaa kerännyttä kylmän sodan liennyttäjää, Mihail Gorbatshov`ia on moitittu sinisilmäisyydestä hänen toiminnastaan kyseisen liiton purkamisesta ”ilman ehtoja”.
Niin. Venäjän federaatio veti Neuvostoliiton hajottua joukkonsa Itä-Euroopan maista, ja heti Nato alkoi hivuttaa sinne omia joukkojaan ja tukikohtiaan, ensin Puolaan. Nyt Venäjä on Naton lähes saartama. Nato on iso uhka maailmanrauhalle – ja Euroopan turvallisuudelle.