Kansallisteatterin Toisen tasavallan sankari on Urho Kekkonen

Toinen tasavalta. Esa Leskisen kirjoittama ja ohjaama näytelmä Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kuvaa Suomen poliittista historiaa toisesta maailmansodasta presidentti Urho Kekkosen kuolemaan ja Neuvostoliiton romahdukseen.

Kansallisteatterin pääohjaajan Esa Leskisen Suomen historiaa käsittelevien näytelmien sarjassa haukataan nyt melkoinen pala maamme lähihistoriaa. Toinen tasavalta kuljettaa Suomen tarinaa toisen maailmansodan päättymisestä aina EU-jäsenyyden kynnykselle saakka.

Leskisen edellinen Kansallisteatterille kirjoittama ja ohjaama näytelmä Ensimmäinen tasavalta kertoi itsenäisen Suomen syntyvaiheet ja ensimmäiset mustat kaksi vuosikymmentä presidentti K. J. Ståhlbergin laillisuustaistelun kautta kuvattuna.

Astellessani Kansallisteatterin rappusia suuren näyttämön toiselle parvelle minua vaivasi lievä ennakkoepäily, että edessä saattaisi taas olla viimeisen parin vuosikymmenen aikana monta kertaa nähty, kuultu ja luettu Suomen lähihistorian vääristely ja pahoinpitely.

Niin poliittisesti kuohuttava ja toisaalta myös yllättävän arka aihe tuo Urho Kekkonen, sekä 1960- ja 70-luku on Suomessa edelleen, ja erityisesti juuri nyt. Onneksi näin ei käynyt. Kansallisteatteri ja Esa Leskinen hienoine näyttelijöineen ei kaikkialta tulvivasta propagandasta ja historian uudelleenkirjoittamisinnosta huolimatta ole suostunut ala-arvoiseen tervoiluun ja välttää myös lasselehtismäisen historian vääristelyn pahimmat karikot.

Toisen tasavallan ehdoton sankari on Urho Kekkonen. Hyvässä ja pahassa. Politikkaa tehdään ja viinaa juodaan. Videokankaalle heijastetut aikakauden oikeiston Kekkos-vihaa tihkuvat valeotsikot voi helposti tulkita viittauksena tämän päivän valtamedian lööppeihin ja vihapuheeseen. Myös J. K. Paasikivi saa ansaitsemansa roolin viisaana vanhenevana valtiomiehenä ja Kekkosen mentorina.

Mutta sanomistakin toki jää. Toista tasavaltaa katsoessa vaikuttaa välillä siltä, että vuonna 1970 syntynyt käsikirjoittaja- ohjaaja Leskinen on oman jälkimodernin ”sekä- että”, tai ”niin tai näin” aikakautensa tasapainottelevien standardiajattelutapojen vanki. Siis eräänlainen 2020-luvun nuorallatanssija, joka ei halua, eikä lopulta uskalla teatterissaan sanoa oikein mitään selkeää ja ratkaisevaa omaa tulkintaansa.

Dokumenttiteatteri tyylinä kiinnostaa tietysti historian harrastajia, aikakauden itse eläneitä tai muuten käsiteltävästä aiheesta jo etukäteen suhteellisen paljon tietäviä. Kuulun itse jossain määrin kaikkiin edellä mainittuihin ryhmiin, mutta silti Toisen tasavallan videokerronnan tiukkaan tahtiin tykittämät faktatiedot sisä- ja ulkopolitiikasta, läpi vuosikymmenien jatkuneesta hyvinvointivaltion rakennusprojektista yksittäisine lakeineen ja päivämäärineen alkaa jopa uuvuttamaan.

Vilahtihan sekin siellä videokankaalla. Nimittäin Kansanterveyslaki 1.4.1972. Itselleni se on tietysti sosiaalihistoriaan perehtyneenä varsin mukavaa katsottavaa, mutta miksi sitä ei näytelmässä oikein osattu liittää muuhun kokonaisuuteen. Hyvinvointivaltio on itsessään tärkeä asia, mutta se ei ole syntynyt itsestään. Voisin kuvitella, että tätä on varmaan korostanut ohjaaja Leskisen yhtenä haastattelulähteenä näytelmän taustatyössä käyttämänsä Päivi Uljas. Ilman toisen maailmansodan lopputulosta ja Neuvostoliittoa Toisen tasavallan Suomessa ei olisi aloitettu hyvinvointivaltioprojektia, eikä saavutettu niitä tuloksia, joihin pohjoismainen hyvinvointivaltio Suomessa parhaimmillaan ylsi, ennen uusliberalismin aloittamaa hävitystyötä.

Toisen tasavallan dramaturgisesti suurin ongelma syntyykin siitä, että esityksen kaksi suurta historiallista elementtiä – Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka Kekkosen aikakaudella ja hyvinvointivaltion rakennusprojekti eivät oikein sen enempää materiaalisesti kuin historiallisestikaan jäsenny yhtenäiseksi kertomukseksi.

Tästä voi syntyä katsojalle ainakin kaksi vakavaa väärinkäsitystä. Toisaalta voidaan ajatella, että Kekkosen johtama ulko- ja turvallisuuspolitiikka on se suuri ja ehdoton historian ykkösasia. Sen sijaan hienosti, erityisesti SKDL:n naiskansanedustajia esiin nostava hyvinvointivaltion rakennusprojekti olisi vähäisempi, ikään kuin historian sivuseikka.

Vielä vakavampi ongelma syntyy, jos ymmärretään tämä niin, että näillä kahdella asialla ei ole mitään historiallisloogista yhteyttä. Tätä jälkimmäistä tulkintaa nimittäin ajavat yhä aktiivisesti ne tahot, jotka haluavat vääristellä ja mitätöidä koko Kekkosen aikakauden ja sen suurimman saavutuksen eli Suomessa harjoitetun puolueettomuus- ja rauhanpolitiikan ja, jotka ovat usein samalla myös valmiita hävittämään sen hyvinvointivaltionkin.

Toisen tasavallan loistavimman näyttelijäsuorituksen tekee vanhenevaa Kekkosta näyttelevä Vesa Vierikko. Kertooko se itse Urho Kekkosen ylivertaisuudesta, että myös nuorta Kekkosta näyttelevä Janne Reinikainen vetää hienosti valtaa hamuavan ja lopulta valtaan pääsevän, jyrkkiin käännöksiin ja ideologisiin uudelleenarvioihin valmiin maalaisliittolaisen porvarisjätkän roolin.

Kolmantena hienosti onnistuneena roolityöskentelynä nousee esiin Jukka Puotilan näyttelemä J. K. Paasikivi. Iso liuta neuvostorooleja on sälytetty Valtteri Simoselle. Tästä joukosta Andrei Ždanov, Nikita Hruštšov, Aleksei Kosygin, Dmitri Ustinov ja Juri Derjabin mieleenpainuvimmat ovat vuonna 1968 Kekkosen kanssa jäänmurtaja Tarmolla kalastellut Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja Kosygin ja kymmenen vuotta myöhemmin Kekkosen kanssa Tamminiemessä ankarasti saunonut puolustusministeri Ustinov. Erinomaisessa kohtauksessa gruusialaista viiniä nuorelle Kekkoselle tarjoilevaa Josif Stalinia näyttelee Taisto Oksanen. Pidättekö siitä herra pääministeri, tätä viiniä meillä kyllä riittää, sanoo Stalin.

Vanhan ja muistisairaan Kekkosen viimeisien vuosien fyysisen ja psyykkisen haurastumisen ja lopulta harhamaailmaan vajoamisen yksityiskohtaista kuvaamista voidaan arvostella monella tavalla. Toisaalta tämä on vanhenevassa nyky-Suomessa reaalista arkea sadoille tuhansille kansalaisille, toisaalta vanhenemisen demokraattinen ulottuvuus, jolta kaikkein viisaimmat ja terävimmätkään aivot, kuten Kekkonen, eivät riittävän kauan elettyään voine välttyä.

Näytelmä päättyy monitulkintaiseen kohtaukseen, eräänlaiseen historialliseen imaginaatioon, jossa Tamminiemeen lukittu, muistisairas Kekkonen ja kuollut J.K. Paasikivi keskustelevat menneistä ja tulevista, rauhalliseen sävyyn pohdiskellen, samalla kun näytelmän päättyessä videokankaalle ilmestyy Stalin. Onko tämä toive vai enne, vai historian dialektikkaa, sen viekkautta?

Rooleissa: Vesa Vierikko, Janne Reinikainen, Taisto Oksanen, Jukka Puotila, Esa-Matti Long, Katariina Kaitue, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Valtteri Simonen, Antti Pääkkönen, Sari Puumalainen, Kristiina Halttu, Erik Rehnstrand, Jussi Tuurna.

Lavastus: Kati Lukka, Pukusuunnittelu: Tarja Simone, Musiikki: Jussi Tuurna, Valot: Ville Toikka, Videosuunnittelu: Paula Lehtonen, Livevideosuunnittelu: Ida Järvinen, Äänisuunnittelu: Esa Mattila, Naamiointi: Petra Kuntsi, Taustoittava tutkija: Riku Luostari.

Arvostelu on julkaistu aikaisemmin Kansan äänessä.