Maailma – ja sen mukana Eurooppa – muuttuu yhä hullummaksi: Lähi-Idässä on juuri käyty lyhyt mutta tuhoisa sota, jonka Israel aloitti hyökkäämällä Irania vastaan; Iran iski ohjuksilla takaisin, sitten myös USA iski Irania pommeilla ja ohjuksilla ja lopuksi Iran vastasi siihen.
Kaikki päättyi kovin hauraalta vaikuttavaan aselepoon. Israel ja USA tekivät juuri sen kansainvälisen lain ja YK:n peruskirjan vastaisen rikoksen, mistä Venäjää kolme vuotta sitten syytettiin: hyökkäsivät provosoimatta Iranin, itsenäisen valtion kimppuun. Euroopan valtioiden reaktio oli kuitenkin tällä kertaa täysin erilainen: mitään moraalista närkästystä ei syntynyt, hyökkäystä ei tuomittu, puhumattakaan siitä, että diplomaattisuhteita olisi katkaistu ja ryhdytty asettamaan sanktioita. Päinvastoin: Saksa, Ranska ja Englanti ovat valtioina antaneet tukensa Israelille, ja Saksa vieläpä sopinut tiedusteluyhteistyön syventämisestä Israelin kanssa.
Olemme siirtyneet sellaiseen aikaan, jossa ainoa oikeus on vahvemman oikeus. Englannissa, Ranskassa ja Saksassa hajotetaan palestiinalaisia tukevia mielenilmauksia kovakätisesti poliisivoimin, ja Englannissa on tuen ilmaisut palestiinalaisille suorastaan kriminalisoitu. Jos Israelin toimien arvostelu voidaan katsoa rikokseksi, niin samoin perustein rikollisena voitaisiin pitää mitä tahansa valtaapitävien vastaista mielipidettä. Euroopassa ollaan vaarallisesti luisumassa autoritaarisen poliisivaltion suuntaan.
Lisää rahoitusta NATO:lle
Sotiminen on muutenkin ollut esillä eurooppalaisessa keskustelussa, NATO:n huippukokouksen valmisteluissa ja päätöksissä. NATO:n päättäjien keskeinen viesti on ollut se, että Venäjä uhkaa hyökätä pian Eurooppaan, ja tämän takia tarvitaan nopeasti massiivista asevarustelua. Sotilasmenot pitää kasvattaa viiteen prosenttiin kansantuotteesta, muuten Venäjän uhasta ei selvitä. Itse huippukokous oli aika irvokas näytelmä kaikkine Trumpin nöyristelyineen, mutta tuohon 5% velvoitteeseen siellä päädyttiin, paljolti juuri USA:n hyvittelemiseksi.
Tämä olisi iso lisäys. Vertauksen vuoksi voi muistaa, että USA itse käyttää sotalaitokseen kansantuotteestaan noin 3%, ja sotaa parhaillaan käyvä Venäjä 6,5% – ja molemmat ylläpitävät lisäksi mitä raskainta ydinpelotetta. Vaikka viiden prosentin tavoitteeseen on sisällytetty erilaisten sotimista potentiaalisesti tukevien infrastruktuurien kehittämistäkin, tavoitteeseen pääsemiseen Suomessa tarvittaisiin puolustusvoimille lisärahoitusta ainakin kaksi miljardia euroa. Tämä voitaisiin rahoittaa esimerkiksi lopettamalla Suomen koko korkeakoululaitos – joten tarvittavat leikkaukset olisivat valtavia.
Päätös 5% panostuksesta aseisiin vaikuttaa täysin epärealistiselta talousvaikeuksien kanssa kamppailevassa Euroopassa. Espanja on jo ilmoittanut, että se ei tule toteuttamaan sellaista leikkausta. Jos vaatimusta ajetaan kovalla kädellä jotkut maat, kuten Unkari ja Slovakia, jotka eivät usko Venäjän hyökkäysuhkaan, voivat jopa pyrkiä irti NATO:sta.
Mihin rahat käytetään
Jeffrey Archer on äskeisessä haastattelussaan todennut, että Euroopan johtajien nykyisessä politiikassa ei vaikuta olevan mitään järkeä. Hänen mukaansa puheilla Venäjän hyökkäysuhasta ei ole mitään perää, vaan kysymys on vain yleisen mielipiteen muokkaamisesta sotilasmenojen kasvattamiseksi. Mihin noita rahoja sitten tullaan tarvitsemaan, jos ei Venäjän uhan torjumiseen?
Kolme mahdollisuutta tulee mieleen. On mahdollista, että koko hurja lisäys tarvitaan USA:n jatkuvan tuen varmistamiseen – mafian suojelurahojen tapaan: ostetaan lisää USA:n sotateollisuuden tuottamia aseita. Ukrainan kokemusten jälkeen kiinnostus USA:n aseisiin maailmalla on saattanut hiipua, ja lisää ostajia tarvitaan. Myös Euroopan omaa sotateollisuutta voidaan haluta tukea. Tähän ainakin viittaa Macronin ja Starmerin välille jo syntynyt kiista, kun Macronin mukaan EU:n asehankinnat tulisi suunnata EU:n sisälle, mitä Starmer EU:sta eronneena luonnollisesti vastustaa.
Kolmas vaihtoehto on kaikkein pelottavin: Euroopan johtajat haluavat sotaa. Vaikka Eurooppa ei kykenekään itse suoraan hyökkäämään Venäjää vastaan, niin ainakin Englanti ja Ranska ovat jo kauan olleet hyvin aktiivisesti mukana Ukrainan sodassa, ja sitä on mahdollista jatkaa ja tukea aina ”viimeiseen ukrainalaiseen” – kyllä siihen rahaa tarvitaan. Tämä viimeinen vaihtoehto on erityisen huolestuttava Suomen kannalta, koska Ukrainan armeijan miestappioissa pää on ennemmin tai myöhemmin tulossa vetävän käteen, ja jos Euroopan johtajat haluavat jatkaa sotimista, niin mistä taistelijat sitten otetaan? Suomessa on asevelvollisuuden vuoksi yksi NATO:n suurimmista reserveistä, jonka kokoa Bidenkin Suomen hakemuksen aikoihin innostui ihailemaan.
Puolueettomuus kutsuu – mutta kuka sinne johdattaa?
Tulevaisuus NATO-Euroopassa tulee olemaan vaarallista ja kallista, kun puolueeton Suomi voisi sen sijaan maksumieheksi joutumatta katsoa hulinaa sivusta, ja jo olemassaolollaan pienentää jännityksiä. Mutta miten Suomesta voisi tulla taas puolueeton? Tämä vaatisi poliittista toimintaa, joka meillä on perinteisesti organisoitunut puolueiksi. Spontaanimmat liikkeet, kuten Elokapina, kykenevät kyllä herättämään ajatuksia ja keskustelua, mutta niiltä puuttuvat joukkopohja ja välineet laajamittaisten muutosten ajamiseen eteenpäin. Mitkä puolueet Suomessa olisivat kykeneviä ajamaan puolueettomuuden asiaa? Mauno Saari pohdiskeli äskeisessä kolumnissaan, josko seuraavissa vaaleissa pääministeriksi mahdollisesti nouseva SPD:n puheenjohtaja kykenisi tarttumaan asiaan. Olisiko toinenkin mahdollisuus?
Hallituksen johtavat puolueet, kokoomus ja perussuomalaiset, ovat tietenkin mukana NATO-hurmoksessa. Oppositiopuolueista vasemmistoliitto oli aikoinaan kaikkein NATO-vastaisin ja puolueettomuuden vankin tukija, mutta nykyjohto, varmaankin Marinin hallitukseen pääsemiseksi, käänsi puolueen linjan päinvastaiseksi ja on kahlannut niin syvälle NATO-suohon, että irtipääsy voi olla vaikeaa. Johto on kiinnostuneempi erottamaan NATO:on kriittisesti suhtautuvia jäseniä kuin harkitsemaan sotaliittoon kuulumisen haittoja ja puolueettomuuden mahdollisia etuja. Jäsenistössä puolueettomuutta varmaan edelleen laajasti kannatetaan, mutta suunnanmuutos vaatisi mullistusta. Vihreitten linja on aika yllättävä: vaikka sodat ovat pahimpia ympäristörikoksia, Euroopan vihreät puolueet ovat hyvin sotaisia: Saksan vihreät on ollut Baerbockin aikana kaikkein sotakiihkoisin, ja Suomen vihreilläkin on samaa vikaa. Näkyvää sisäistä oppositiotakaan ei taida olla olemassa.
Kaksi suurinta oppositiopuoluetta, sosiaalidemokraatit ja keskusta, sopisivat taustansa vuoksi hyvin ajamaan puolueettomuuden asiaa. Vaikka sosiaalidemokraateissa on näkyvää NATO-myönteisyyttä ja Ahtisaari vei maata aikoinaan aktiivisesti NATO:n suuntaan, siellä elää myös edelleen tuomiojalainen puolueettomuuslinja, ja merkittävimmät puolueen presidentit, Koivisto ja Halonen, olivat tiukasti puolueettomuuden kannalla. Suuret puolueet ovat kuitenkin ennen kaikkea vaalikoneistoja: auttaisiko jonkin teeman esiin nostaminen tuomaan lisää äänestäjiä? Tässä suhteessa ennuste on huono: sosiaalidemokraatit nauttivat parhaillaan huonon hallituspolitiikan vastavirran nosteesta, ja galluppien mukaan voivat haaveilla pääministerin paikasta seuraavissa vaaleissa. Heillä olisi siis vähän voitettavaa ja paljon hävittävää, eikä ristiriitaisen puolueettomuuskysymyksen tuominen vaalitaisteluun varmaankaan houkuta.
Entä sitten keskustapuolue, jota historiallisesti voi hyvällä syyllä pitää koko puolueettomuuslinjan keskeisenä arkkitehtinä ja takuumiehenä? Kekkosen perintö elää puolueessa vahvana, ja sen kannattajien valtaenemmistö on aina ollut puolueettomuuspolitiikan takana. Siellä on käsillä sama myönteinen ongelma kuin sosiaalidemokraateillakin: hallituksen toimet, ennen kaikkea pettymys perussuomalaisiin, sataa myös keskustapuolueen laariin. Puolue on noussut alhostaan takaisin suurten joukkoon, ja voi odottaa olevansa seuraavien vaalien jälkeen keskeinen peluri tulevissa hallitusneuvotteluissa. Puolue on kuitenkin nyt niin paljon pienempi kuin SDP tai kokoomus, että mahdollisessa tulevassa hallituksessa se joutuisi soittamaan toista viulua. Jos tämä tavoite riittää, ei myöskään keskustalla ole vahvaa houkutusta alkaa keikuttamaan venettä puolueettomuuden kaltaisilla avauksilla.
Ajatusleikki
Mutta – ajatusleikkinä – riittääkö toisen viulun soitto keskustalle, joka vuosikymmenet on kamppaillut Suomen johtavan puolueen asemasta? Tämä kysymys askarruttaa varmasti keskustapuolueen johtoa: Euroopassa on yleistä, että oikeiston johtava puolue on juuri keskustaoikeistolainen eikä siitä oikealle oleva puolue, kuten meillä. Miten keskustapuolue voisi nousta kamppailemaan johtavan puolueen asemasta? Tämä edellyttäisi sellaista vaaliteemaa, jolla olisi puolueen perinteistä kannattajakuntaa laajempi tuki, joka sopisi luontevasti puolueen pitkään linjaan, ja jossa muut puolueet olisivat keskustaa heikommissa asemissa. Suomen puolueettomuus olisi periaatteessa juuri sellainen vaaliteema: sillä oli vain muutama vuosi sitten 60-70% kannatus suomalaisten keskuudessa yli puoluerajojen. Keskusta voisi luontevasti ottaa sellaisen liikkeen johdettavakseen, ja olettaa saavansa merkittävää tukea puoluerajojen ulkopuolelta.
NATO-propaganda on toki ollut armotonta ja jatkuvaa, ja monet ovat varmasti sen paineessa kääntäneet kelkkansa, mutta niin Trumpin presidenttiys kuin NATO:n epäonnistuminen Ukrainan tukemisessa ovat panneet usean taas miettimään NATO-jäsenyyden järkevyyttä. Kamppaillakseen johtavan puolueen asemasta keskusta tarvitsisi peräti kymmenkunta prosenttia lisää kannatusta, mutta uskon sellaisen äänestäjäpotentiaalin olevan olemassa. Puolueettomuuden kannatus Suomessa on propagandasta huolimatta varmasti edelleen selvästi suurempi kuin pääministeriyteen todennäköisesti riittävä 25%, ja kaikki nämä kannattajat tulisivat tällaisissa suuntavaaleissa olemaan teemalla ratsastavan puolueen potentiaalisia äänestäjiä – monet toki taktisia sellaisia, joitten pysyvyydestä ei ole takeita, mutta vaalit kerrallaan…
Olisiko Antti Kaikkosesta tällaisen pelin pelaajaksi? Hän on epäilemättä kokenut, pätevä ja kunnianhimoinen, ja keskustan puoluekoneisto on useasti nostanut esiin puoluejohtajia, jotka ajan paineissa ovat kasvaneet valtiomiesmittaan. Kaikkosen ongelmana voi olla hänen kautensa puolustusministerinä, ja sen aikana kehittyneet henkilösuhteet kenraaleihin ja muuhun Suomen NATO-eliittiin. Jos keskusta lähtisi vaaleihin puolueettomuutta tavoitellen, menisivät sukset tämän joukon kanssa pahasti ristiin. Puoluejohtaja joutuu kuitenkin katselemaan maailmaa laajemmasta näkökulmasta ja toisenlaista vastuuta tuntien kuin puolustusministeri, ja tulevaisuuden Suomessa NATO-intoilijat saattavat muodostua paremminkin painolastiksi kuin vetoavuksi niin keskustapuolueelle kuin Suomellekin.
Paasikiven-Kekkosen-Kaikkosen linjallako turvalliseen Suomeen?
26 kommenttia julkaisuun “Seis NATO-Eurooppa, tahdon ulos”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
”Poliittiseen johtoon ei voi luottaa Suomessa.”
Ei voi. Eikä myöskään virkamieskuntaan. Poikkeustapauksia virkamieskunnassa voi olla, mutta poliittinen johto on mätä. Sen tietää siitä, mikä on vallitseva tilanne Suomessa nyt.
Poliitikot upottavat käyttäytymisellään itsensä aina vaan syvemmälle kehittämäänsä mutakuoppaan, ja toistavat samaa virhettä kerta toisensa jälkeen. Seuraavassa vaiheessa puolustaakseen itseään ne, joilla ei ole suojatyöpaikkaa globalistien hoteissa, kuten Sanna Marinilla, niin ne joutuvat kääntymään kansalaisiaan vastaan ja käyttämään olemassoolevaa väkivaltakoneistoa siihen tarkoitukseen. Pilottiprojektihan nähtiin jo poliittisen johdon Koronahörhöilyyn liittyvien mielenosoitusten yhteydessä.
…”niin ne joutuvat kääntymään kansalaisiaan vastaan ja käyttämään olemassoolevaa väkivaltakoneistoa siihen tarkoitukseen.”
Näin Suomi on vähän kerrassaan luisumassa kehitysmaa-asteelle, josta esimerkkejä on eri puolilla Afrikkaa ja Etelä-Ameriikkaa, joissa diktatuuri, -poliittinen tai muuten vain hegemoniaalinen hallinto vallitsee. Vähän kerrassaan, lite på gången.
Kun suunnittelun aikajänne kansakunnan asioissa Suomen poliittisella johdolla käsittää valituksi tulemisen ja seuraavien vaalien välisen perioidin, ja eduskunnan sirkustaiteilun, niin tilanteen hallinta niiden ulkopuolisten toimesta, joilla tämä aikajänne on merkittävästi pidempi ei ole vaikeata.
Missä on Suomen valtion strategia käsittäen sosiaalisen ja teknillistaloudellisen infran ja sen kehittämisen? Sellaista johon kansalaiset aatemaailmoistaan riippumatta voisivat varauksetta yhteen henkeen identifioitua ja toimia kansakunnan hyväksi, ei ole.
Ainoa tällä hetkellä selkeästi nähtävissä oleva kansalaisille tarjoiltava aate, on joka tuutista propagoitu venäläisviha ja yleinen russofobia ulko ja puolustuspoliittinen selontekoineen.
Jos nämä parhaimmillaan ovat esimerkkejä Suomen selviytymisstrategiasta, niin päin persettä menee paitsi tänään, myös huomenna. Indikaatiot täysin vääristä arvioinnista ovat niin ilmiselviä että niiden pitäisi mahtua myös poliitikkojen aivokoppaan.
Tilanne on paha, kun kaikkien puolueiden edustajat ovat nurkan takana piilossa! Heillä on kuset housuissa, kun pelkäävät Venäjän hyökkäystä. Ei heitä kiinnosta Suomi, niin kauan kun sinne ei hyökätä, tai täällä ruveta tappamaan Venäläisiä. Venäläiset tuntien, he ovat (olivat) ystävällisempiä, kuin me!
Ja mitä politiikkaan tulee, maailmaa johtaa oligarkit, eli markkinavoimat, oli vallassa kuka tahansa!
Venäjä-uhkahan ei ole todellisuutta paitsi siltä osin, jos ja kun ”me” uhkaamme ensin Venäjää ja mahdollisesti pakotetaan Venäjä reagoimaan liian suureksi käyneeseen uhkaan. Luulisi poliitikkojemme ja sotilaidemme sen käsittävän. Jääkin kysymys, miksi sitten varustaudutaan. Vaikuttaa siltä kuin sota haluttaisiin saada aikaiseksi.
Tai ehkä on tarkoitus saartaa Venäjä epäystävällisillä valtioilla ja vakavilla sotilaallisilla uhkilla siinä toivossa, että ennemmin tai myöhemmin Venäjä luhistuu – ja alistuu länsiliitolle. Siinäkin mielessä Venäjälle on tärkeää huolehtia siitä, ettei Ukraina ole jatkossa yksi tällainen – ehkä kaikkein merkittävin – tulppa ja jatkuva uhkien lähde. Vihamielisen Suomen Venäjä varmaan sietää paremmin kunhan emme käy liian suureksi sotilaalliseksi uhkatekijäksi.
”Venäjä-uhkahan ei ole todellisuutta paitsi siltä osin, jos ja kun ”me” uhkaamme ensin Venäjää ja mahdollisesti pakotetaan Venäjä reagoimaan liian suureksi käyneeseen uhkaan. Luulisi poliitikkojemme ja sotilaidemme sen käsittävän. Jääkin kysymys, miksi sitten varustaudutaan. Vaikuttaa siltä kuin sota haluttaisiin saada aikaiseksi.”
Eläkkeellä oleva brittikommodori Steve Jermy `n mielestä Euroopan (, ja myös EU:n..) vallassa olevien on ylläpidettävä nykyinen narratiivi pysyäkseen vallassa.
Steve Jermy osuu asian ytimeen. Niin kauan kuin kansan enemmistö uskoo valtamediassa ja Yleisradiossa ylläpidettyyn valhenarratiiviin, ei mitään muutosta parempaan ole näkyvissä.
Jos valhe paljastuisi kansalle, poliittinen johto ja Suomenkin ”deep state” vaihtuisi nopeasti. Mutta mitenkäs sen teet? En usko mihinkään Keskustan tai demarien ”ihmeheräämisiin” kun perinteisesti jyrkimmin Nato-vastainen äärivasemmistokin on aivan hakoteillä.
Ei edes Yhdysvalloissa, jossa sananvapaus on paremmalla tolalla kuin Euroopassa, ole saatu esimerkiksi Trumpin ja MAGA-liikkeen myötä oikeastaan mitään muutosta tässä asiassa aikaan. Trump taitaa olla syönyt jo kaikki vaalilupauksensa – lukuun ottamatta lupauksia Yhdysvaltain todellisille hallitsijoille Israelissa.
Yhdysvalloissakin miljardööriglobalistit pitävät valtaa median ja ”deep staten” kautta tiukasti hallussaan. Ei edes yksi (heidän kannaltaan) ”musta lammas” (miljardööri Elon Musk) ole saanut muutosta liikkeelle. Toivotan kuitenkin onnea Muskin yritykselle kammeta kehitys takaisin demokratian tielle Amerikka-puolueensa kautta.
Tuo on varmasti totta. Kun on valehdeltu näin paljon, niin ei yht’ äkkiä voida sanoa, että kun ei se Venäjä nyt luhistunutkaan, niin todettakoon että totuus tässä asiassa on suunnilleen päinvastoin kuin mitä on tullut aiemmin puhuttua.
Jos Suomi ryhtyy tyhmyyksissään haastamaan riitaa Kremlin kanssa, niin siinä käy huonosti. Ja paljon huonommin, kuin Ukrainalle käy nyt. Toivotaan, että Suomen armeijan porukka ei ole niin uhittelevia eikä tyhmiä kuin Ukrainan jengi. Poliittiseen johtoon ei voi luottaa Suomessa.
Loistavaa että nyt puhutaan jo myös Suomen Natosta-poistumisen optiosta. Kiitos artikkelin kirjoittajalle.
Nousi jostakin mieleen hymni, oi Suomi katso sinun päiväs koittaa, vaikkakin ties kuinka etuajassa. Nyt nykyinen kuitenkin jatkuu. Viro on Pietarissa asuvan toimittajan, Thomas Röperin mukaan koetellut kepillä jäätä Nato-drooneilla 100 kilometrin päässä sijaitsevaan Pietariin ja aiheuttanut lyhyitä katkoksia kaupungin lentokentällä.
Maailman tilanne on vaikea hahmottaa, joten on turvauduttava kuten Kari Kuuttikin ajatusleikkeihin tai -malleihin. Ainakin eri tavalla , ilman että ratkaisu olisi tiedossa, on asiaa tarkasteltu antroposofiassa.
Yleinen käsityksemmehän on että nykyinen vaikuttaa tulevaan. Mutta entäpä ajatusmalli, että myös tuleva vaikuttaa nykyiseen? Laajentamalla ajatteluamme voimme ainakin kokeilumielessä saada ties miten rationaalisen käsityksen tulevasta. Venäjä ja Kiina eivät sano ajavansa BRICS:iä ja moninapaista maailmaa vaan ovat ”auttamassa” tai vahvistamassa sen syntymistä.
Itse ajattelen ettei rauha ole tällaisessa ihmiskunnan evoluution tilassa ilman sodan eskaloitumista mahdollinen. Tulevassa saattaa meille suomalaisille silti siintää vanhojen Venäjäsiteiden kautta suuremmalta
tuholta säilyminen, sehän olisi myös Venäjän intressissä.
Minä kyllä ihan tavallisena Suomen kansalaisena, olen menettänyt kokonaan luottamuksen, koko poliittiseen systeemiin. Niin kauan kun se on MÄTÄ, en äänestä. Miksi ruokkia mätää järjestelmää äänestämällä. Suomen politiikan henkilöissä, ei ole enään ainoatakaan Valtiomiestä. Mielestäni on turhaa toiveajattelua, että puolueet korjaisi suomen surkean tilan. Ajattelen tilanteen korjauksen, täytyy tulla aivan jostakin muualta. Luotan, Uskon, Toivon siihen, että kun olot kurjistuvat tarpeeksi paljon, se muutos lähtee suomen kansalaisista.
Sama täällä. Tilanne on tällä hetkellä toivoton. Jotta joku muutos tapahtuisi, niin ensin on saatava hallitus, eduskunta ja presidentti vaihtoon. Sitä ennen no hope.
Mutta miten saadaan muutos aikaiseksi? Sanopa se. Luulen, että se vaatii Suomen talouden romahtamisen totaaaaalisesti ja kansan nousun kadulle. Odotellaan.
Minä taas äänestän, koska en kannata muuta kuin demokratian kautta tapahtuvaa muutosta (mikä se muu edes olisi). En usko väitteisiin vaalien epärehellisyydestä mitä tulee ääntenlaskentaan. Viime kuntavaaleissa tosin jätin äänestämättä, kun ei ollut kunnollista ehdokasta tarjolla.
Näin juuri. Kaikki nykyiset eduskuntapuolueet ovat globalisteja ja globalistit noudattavat ulkomailta tulevia ohjeita.
Nämä nykyiset puolueet eivät korjaa yhtään mitään ellei koko porukkaa saada vaihdetuksi ja sekin näyttää toivottomalta.
Hyvä analyysi, allekirjoitan. Ajatusleikki Keskustasta kampeamassa Suomea takaisin puolueettomuuspolitiikan linjalle ei ole lähtökohtaisesti niin hullu, kuin miltä se äkkiseltään kuulostaa. Kekkosen perintöä ei muissa puolueissa varmaan enää pidetä lämpimänä, mutta Keskustassa sillä on kannattajia, näin uskon minäkin. Kokonaan eri asia on, kuuluuko Keskustan johtoportaaseen Kekkosen arvostajia. Ainakin ulospäin puolue hyväksyi ulkopoliittisen linjan jyrkän käännöksen kohti Natoa vastalauseitta. Rauha Ukrainassa ja liennytys EUSA:n ja Venäjän välillä kai olisivat ehtoja sille, että kukaan Suomessa uskaltaa ehdottaa turvallisuuspolitiikan palauttamista vanhan puolueettomuuden pohjalle.
Suomalaisten puolueiden ongelmana ei uskoakseni ole historiallisesti poikkeavan tyhmien johtajien suuri määrä. Sen sijaan kaikki eduskuntapuolueitamme vaivaa poliittinen ylivarovaisuus, piiloutuminen yhteisen vihollisen avulla luotuun hämärään, josta mikään tai kukaan ei halua erottua puheella rauhasta, liittoutuimattomuudella tai edes itsenäisyystahdolla. Puoluejohtajamme ovat valinneet linjan myötäillä isoja (Saksa ja Yhdysvallat) ja varoa kaikkea niiden omaksumista kannoista poikkeavia näkemyksiä. On vaikea uskoa, että tämä opportunistinen varovaisuus (tai pelkuruus, jos asian sanoo suoraan) murtuisi omin voimin.
Sotilaallinen liittoutumattomuus ja kansainvälispoliittinen puolueettomuus olisivat minusta paras tapa turvata Suomen tulevaisuus. Nyt voimme hukkua Yhdysvaltain mukana, kun olemme kiinni irrottamattomin kahlein. Ehkei suomalaisia saada enää Paasikiven tai Kekkosen linjalle, mutta kuka tahansa valitsee mieluummin eloon jäämisen kuin hukkumisen. Löytyykö moista viisautta johtajistamme, se jää nähtäväksi. Sitä on toivottava, vaikka ei pitäisi mahdollisuuksia hyvinä.
Varovaisuuden lisäksi puolueitamme vaivaa mielestäni rasistinen russofobia, ellei asia ole niin päin, että ovat siinä mukana, koska kansa on ensin aivopesty Venäjä-vastaisella propagandalla. Minusta sotilaallinen liittoutumattomuus on niin itsestään selvästi turvallisin ja edullisin valinta Suomelle, että lapsikin sen ymmärtää, mutta juurikin asenteista johtuen on haluttu ruveta Venäjän viholliseksi.
EU-jäsenyys on meille taakka ja vienyt itsenäisyytemme (kuten esim. minä asian selvästi näin jo asiasta äänestettäessä), mutta muiden ikävien sitoumustemme ohella estänee näillä näkymin myös hedelmällisen kanssakäymisen Venäjän ja jopa Kiinan kanssa.
Saatamme tosiaan tuhoutua, jos emme pane stoppia sille sotilaalliselle uhkalle, joka kohdistuu maastamme käsin Venäjään. En tiedä, voivatko Venäjä-suhteemme palautua Ukraina-rauhan laskeuduttuakaan, mikäli haluamme edelleen uhata ja pilkata Venäjää; tuskin. Silloin kuitenkin po. puolueella olisi ehkä kysyntää, mutta etulyöntiasema luultavasti jo menetetty.
Olen sitä mieltä, ettei täällä tapahdu yhtään mitään ilman, että ulkopuolelta puututaan asiaan. Siinä voi olla yksi syy siihen, että puolueet ovat kiihkeästi ajaneet Suomea EU:hun ja Natoon. Pelätään, että Venäjä puuttuu tähän peliin ja pakottaa tavalla tai toisella Suomen takaisin ruotuun ja he menettävät asemansa. Sen takia on ollut ja on tärkeää syöttää kansalle jatkuvia vääriä mielikuvia Venäjästä. On myös poliittisesti tärkeää tukea LTGPQ kulttuuria, kuten Li Anderssonin ja Jussi Saramon esimerkki Budapestistä osoittaa.
”Sotilaallinen liittoutumattomuus ja kansainvälispoliittinen puolueettomuus olisivat minusta paras tapa turvata Suomen tulevaisuus”.
Väittäisin että muuta positiivista vaihtoehtoa kestävässä maailmanrauhassa ei Suomelle ole .
Kun Putin esitti keväällä Venäjän vaatimuksen että Zelensky on pakotettava rauhaan, Stubb globalistien asiamiehenä käänsi pakon toisinpäin: Putin on pakotettava rauhaan. Lienee kuitenkin jälleen mahdollista tai jopa todennäköistä, että Suomi Pariisin Rauhansopimuksen rikkojana tulee itse pakotetuksi rauhaan.
– Ja mielestäni hyvä niin.
”Ajatusleikki Keskustasta kampeamassa Suomea takaisin puolueettomuuspolitiikan linjalle ei ole lähtökohtaisesti niin hullu, kuin miltä se äkkiseltään kuulostaa.”
Ajatus paluusta puolueettomuuspolitiikan linjalle, on oikea, mutta ajatus siitä, että joku poliittinen puolue yksin ryhtyisi asiaa vetämään on lähtökohtaisesti väärä. koska kansakunta on saatu tuhon tielle näiden kaikkien yhteisin toimin ilman merkittävää oppoisitiota. Pakote on tultava kansan taholta tai ulkopuolelta.
Kun ameriikkalaisia joukkoja taannoin oli harjoittelemassa Lapissa, niin komentajansa sanoi jotain siihen tapaan, että emme me ole täällä Suomea puolustamassa, tai sitä harjoittelemassa, vaan USA: arktisia alueita koskevien intressien vuoksi. Voiko sen enää selkeämmin sanoa. Näin siis yhdellä lauseella tehtiin tyhjäksi koko Suomen poliitikkojen ”yhteisvoimin” aikaansaatu puolustuspoliittinen doktriini sipimuksineen.
Periaatteessa hyvä idea, että kohtuullisen suuri puolue lähtisi muuttamaan Suomen suuntaa ja kalastelemaan ääniä sieltä, missä ei ole muita kalastajia. Keskusta olisi – periaatteessa – varmaan juurikin sopiva puolue kyseiseen tehtävään. En kuitenkaan usko idean toteutuvan muutamastakin syystä.
Ensinnäkin kansa ja varmaan itse Keskustan puoluejohtokin on aivopesty aivan vääriin käsityksiin Venäjästä sekä Ukrainan kriisin syistä, taustoista ja motiiveista. Toiseksi, vaikka puoluejohdolla olisi oikeitakin käsityksiä ja ymmärtäisivät puolueettomuuden valtaisat edut Suomelle, edessä olisi ongelmia.
Mediapestyistä äänestäjistä iso osa pitäisi saada ymmärtämään ainakin se, miksi Venäjä käynnisti sotilasoperaationsa ja se, ettei Venäjä olisi uhka sotilaallisesti liittoutumattomalle Suomelle. Toisin sanoen kansan vihaa pitäisi pystyä lievittämään horjuttamalla harhaan johdettua yleistä. Jos Keskustan puoluejohto lähtisi kampanjoimaan em. asioita, se saisi niskaansa koko mediapoolin sekä tulisi leimatuksi kaikilla mahdollisilla valheellisilla ja pilkallisilla nimityksillä.
Keskusta joutuisi lisäksi poliittiseen boikottiin, joten – ellei jotain järisyttävää tapahtuisi – se ei pääsisi valtaan isollakaan kannatuksella. Toisin sanoen normaalioloissa (jos nykyoloja voi sanoa normaaleiksi) puolueettomuuden ajaminen merkitsisi kyseiselle puolueelle varmaa oppositioasemaa jos sitäkään. Eri asia sitten, että pitkässä juoksussa tuollainen kaukonäköisyys voisi tuoda kunnioitusta ja johtavan puolueen aseman pitkäksi aikaa.
Kokemuskaan ei puolla sitä, että Keskustan piiristä voisi ilmaantua järki-ihmisiä suunnannäyttäjiksi. Esimerkiksi Paavo Väyrynen on aina edustanut maltillista suhtautumista Venäjään (ei siis edes täysin oikeaa totuuteen perustuvaa, mutta sinne päin), mutta on juurikin noiden näkemystensä vuoksi tullut syrjäytetyksi.
Siis tuskin Keskustan johtopaikoilla on sen järkevämpää väkeä kuin muissakaan puolueissa. Tai jos on, niin ovat raukkamaisesti hiljaa pelätessään median, poliitikkotoveriensa, äänestäjiensä ja lähipiirinsä tuomiota. On helpompi kehua yleisen mielipiteen mukana keisarin vaatteita kuin kertoa totuus sosiaalisen ja taloudellisen aseman menettämisen pelossa.
Jäi näemmä sana pois. Kolmannessa kappaleessa pitäisi lukea ”yleistä mielipidettä”.
Pahoittelen sitä, että keskusta: maalaisliito olisi se puolue. Pohjanmaalta kotoisin olevana voin sanoa, että vaikka viljelevät ja tuottavat maitoa, he ovat työläisten suurempi vihollinen kuin kokoomus. Sanoin kerran maanviljelijän tyttärelle, kuka heidän tuotteita syö: työläiset, hän sanoi, ettei ole koskaan niin ajatellut! Keskusta oli Venäjän pakotteiden puolesta, kun niitä alettiin ajamaan! Ehkä oli ajatuksena, että saa kansallista maataloustukea enemmän, ei tarvitse tehdä töitä senkään vertaa! Kiusan tekijöinä heidät opin tuntemaan pohjanmaalla. Apu heille kyllä kelpasi vaikka kommunistilta! Oma isoisäni oli kylän suurin maan ja metsän omistaja, suojeluskuntalainen! Onneksi jälkipolvi viisastui! Kepu vei Suomen EUhun, Esko Ahon johdolla!
Minäkin olen kotoisin ja asun Pohjanmaalla, mutta omat kokemukseni tuntemistani kepulaisista ovat myönteisiä, oikein hyviä kaikkiin suopeasti suhtautuvia tyyppejä. Kotikylällä oli kepulaisenemmistö, mutta lisäksi ”kommunisteja”, mutta ei heillä ollut mitään kränää, päinvastoin. Henkilökohtaiset erot asenteissa puolueen sisällä ovat toki valtavia, vaikkakin nyt melkein kaikki on aivopesty Venäjä-vastaisiksi. Itsekin olin pitkään kepulainen, koska pienessä maalaiskylässä sen ns:sti imi äidinmaidosta.
Joo meidän maalaisliittolaiset olivat kilttejä, ajoivat joka ikinen vappu lehmän paskaa meidän talomme ikkunan taakse. Se piti tehdä juuri vapun päivänä! meillä oli itikoita omastakin takaa, mutta rauhoitimme Vapun!
Ilkeitä olivat! Ei meilläkään kotona vappua ns:sti vietetty, vaan se oli perinteinen siemenperunan nostopäivä kellarista. Ei kai se mikään protestikaan varsinaisesti ollut, vaan helposti muistettava päivämäärä siihen hommaan. Silloin vappu miellettiin meillä maalla pelkästään työläisten ja vasemmiston juhlaksi toisin kuin nykyään. Mutta kuten sanottu, yhtä hyviä ystäviä olivat kylällä kaikki poliittisesta vakaumuksesta riippumatta.
Sitä paitsi meidän pienviljelijäperhe oli varmasti paljon köyhempi kuin keskiverto työläisperhe ja joutui tekemään paljon ruumiillista työtä leipänsä eteen. Esimerkiksi minulle ei tullut koskaan mieleenkään, että voisi itse omistaa vaikka jalkapallon. Kyllähän sitä törsättiinkin, isä osti aina juhannukseksi 1/3 litran limsapullon jokaiselle. Kaikesta sanomastani huolimatta silloin oli ikäviä jakolinjoja. Esimerkiksi lapsuudessani kylällä oli kaksi kauppaa, osuuskauppa ja E-liike (tms.). En käynyt koskaan E-liikkeessä (enkä kyllä toisessakaan muuten kuin listan kanssa tekemässä äidille ostokset vastakirjalle, jonka maksamisessa oli usein vaikeuksia) paitsi raunioilla, kun se paloi.
”Kepu vei Suomen EUhun, Esko Ahon johdolla!”
Olisin hieman eri mieltä. Kyllä tunnustelut aloitettiin jo Kalevi Sorsan pääministerikaudella Sosialistisen internaatin kehyksissä. Mauno Koivisto oli varsinainen asian ajaja ja priimus moottori. Pariisin rauhansopimukseen liittyvä puoskarointi on myös läheisessä yhteydessä tähän asiaan. Pankkien vakavaraisuusaste Suomessa ei myöskään ollut riittävä EU liitännän suhteen ja taseet oli pantava kuntoon kuppaamalla pk-teollisuus, ja yksityistaloudet lainojen takaajina. Siinä Sirkka Hämäläisellä rohtoryhmineen on ollut merkittävä rooli. Asiapapereita ei tietenkään ole, mutta tieto on. Paavo Lipposen kanta EU:Iin liittyen oli sellainen, että meidän on oltava mukana niissä kovissa ytimissä, joissa asioista päätetään. Nyt siellä on oltu ja lopputuloksena on konkurssipesä, jonka poliittinen hallinto huutaa yhteen ääneen SOTAA!, ja pian. Suomen liityntää Euroopan Unioniin perusteltiin mm. sillä, että saa takaisi rauhanomaiset olosuhteet Euroopan alueella.
No nyt sitten mitä KePu ja Esko Aho?
Esko Aho pääministerin ominaisuudessa lähetti jäsenhakemuskirjeen Unionin silloin johtovuorossa olevaan Portugaliin. Kirjeen sisältö sanatarkasti on luettavissa muualta, mutta perussisältö oli seuraava: ”Suomi hyväksyy kaikki tähänastiset sopimukset omalta osaltaan ja myös myöhemmin tehtävät”. Allekirjoitus Esko Aho, pääministeri.
Esko Aho siis lähetti EU:lle Suomen valtion nimissä allekirjoitetun asiakirjan, jossa hyväksytään jo etukäteen mitä hyvänsä..!
Sillä lailla KePu ja Esko Aho. Jos tällainen tarjouskirje olisi tehty yksityissektorilla, niin Esko Aho olisi puupää edellä juoksutettu suoraan päin seinää, ja sitten annettu potku perseeseen ja kassan kautta kotiin heti.
Mutta Suomi on ihmemaa, täällä on mahdollista kaikki sekin, mikä muualla ei ole mahdollista, ja Esko Aho sen kuin porskuttaa edelleen, mm. UKK-seuran puheenjohtajan tehtävissä.