SILLANRAKENTAJAN MUISTELMAT

Ei ole Jaakko Laakson vika, että luottamus on murentunut. Suomi maksaa nyt ja seuraavina vuosina kymmeniä ja taas kymmeniä miljardeja siitä, että luottamusta itänaapurin kanssa ei enää ole. Diplomatia olisi ilmaista, mutta sitä ei enää haluta eikä osata

Jaakko Laakso on julkaissut muistelmansa. Kustantaja määrittelee kirjan kannessa JL:n ”punaiseksi takapiruksi” ja ”Tehtaankadun kuiskaajaksi”. Pitää olla repäisevät kansiotsikot, ranskalainen minimalismi kirjankansissa ei ole suomalainen juttu. Voisin kuitenkin ajatella useita muitakin määreitä kuten ”tuntematon kansainvälinen vaikuttaja” tai entäpä ”viimeinen perustuslaillinen”.

JL:n perustuslaillisuus kaipaa tarkennusta, mutta luulen, että siltä osin kuin sitä tarkoitan, siinä onkin pääsyy miksi JL:sta ei pidetty valtapuolueiden johdossa. JL nimittäin oli viimeisiä kansanedustajia, joka piti kiinni perustuslain valtiosääntöpykälästä, minkä mukaan ”valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”. Tästä pääperiaatteesta kun on hivuttauduttu pois niin, että eduskunta on pelkkä ajopuu, kumileimasin ja keskustelukerho.

Valta on siirretty toimeenpanovallalle eli hallitukselle, joka on vuorostaan siirtänyt sen ulkomaille. Suomea hallitaan tänä päivänä ulkomaisista valtakeskuksista; Brysselistä, Washingtonista, ylikansallisista elimistä, Frankfurtista jne.. Omaa valtaa ei juurikaan enää ole eikä sen palauttamisesta ole toiveita lyhyellä tähtäimellä, koska se edellyttäisi kansallista yhteisymmärrystä sekä päättäväisyyttä, kun ulkomaan herrat alkaisivat heittää kuraa Suomen päälle.

JL edusti valiokuntatyössään puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajana kantaa, että eduskunnan on voidakseen hoitaa perustuslaillisen tehtävänsä saatava siihen kaikki tarvittavat tiedot ajallaan ja kokonaisuudessaan. Tämä asenne ei tietenkään ollut suurpuolueiden johdolle mieluinen, koska he halusivat junailla asiat kabineteissaan ja tuoda ne vasta valmiina eduskunnan eteen.

Paavo Lipponen halusi JL:n pois Euroopan neuvostosta

JL:n ikävä ominaisuus oli hänen asiantuntemuksensa, perehtyneisyytensä ja ahkeruutensa. Ei ole yllättävää, että Paavo Lipponen sekä hänen linjoillaan ollut media Helsingin Sanomien johtamana ottivat JL:n silmätikukseen.

JL:n toiminta sillanrakentajana näkyi siinä, että hän ymmärsi hyvien naapuruusuhteiden merkityksen kaikkiin ilmansuuntiin hallitusmuodoista riippumatta. Suureen itänaapuriin oli oltava luottamukselliset suhteet hallitsi maata sitten NKP tai Yhtenäinen Venäjä. JL on pitänyt huolen siitä, että Tehtaankadun kautta informaatio on kulkenut kumpaankin suuntaan. Tästä häntä on yritetty kampittaa, mutta Suomen turvallisuusviranomaiset eivät ole löytäneet hänen toiminnassaan mitään huomautettavaa.

Ei ole JL:n vika, että luottamus on murentunut. Suomi maksaa nyt ja seuraavina vuosina kymmeniä ja taas kymmeniä miljardeja siitä, että luottamusta itänaapurin kanssa ei enää ole. Diplomatia olisi ilmaista, mutta sitä ei enää haluta eikä osata. Suomi on tehnyt itsestään välikappaleen suurvaltaristiriitojen kentällä. Vanha viisaus, hae ystävät läheltä ja viholliset kaukaa, on heitetty yli laidan oman turvallisuuden kustannuksella.

Kansainvälisesti tunnetuksi JL tuli ennen muuta työssään Euroopan neuvostossa, jossa hän mm. toimi vasemmistoryhmän puheenjohtajana. Euroopan neuvosto on Euroopan vanhin poliittinen yhteistyöjärjestö, joka on perustettu v. 1949 ja keskittyy ihmisoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltion edistämiseen. Se ei ole osa Euroopan unionia. Lähes samannimisiä neuvostoja on kolme, kaksi EU:n puitteissa, joten sekaannus uutisvirrassa on mahdollinen. Jäsenmaita on 46, Venäjä erotettiin maaliskuussa 2022.

Euroopan neuvostossa kiinnitettiin myös huomiota JL:n asiantuntemukseen. Toisin kuin Suomessa, jossa sitä välteltiin, neuvostossa sitä kiitettiin ja hyödynnettiin. Kun Paavo Lipponen ärtyisään tapaansa halusi JL:n pois neuvostosta, JL:a tuettiin neuvoston sisältä laajasti yli puoluerajojen. Harvinainen kunnianosoitus. Mutta Lipponen veti tässäkin väännössä voiton kotimaan valta-asemansa turvin. Suomessa Euroopan neuvoston asiat olivat JL:n kaudella vain vähän esillä mediassa sen jäädessä EU:n varjoon.

Kotimaassa JL:n pragmaattinen toiminta politiikan kentässä ilmeni hänen yhteistyössään Ilkka Kanervan kanssa. Tiedostaen ja tunnustaen erilaiset näkemyksensä talous- ym. politiikassa Kanerva ja Laakso tekivät yhteistyötä niissä kysymyksissä jotka yhdistivät. Kanerva edusti kokoomuspuolueessa sitä siipeä, joka halusi hyviä suhteita Moskovaan. Tämän teeman sekä vastaavien yhdistävien aiheiden kautta yhteistyötä tehtiin noin viisikymmentä vuotta. Melkoinen saavutus puolueidensa ollessa niinkin etäällä toisistaan.

JL:n muistelmat on paksu nide, 400 sivua, mutta sujuvasti kirjoitettuna ja melko väljästi ladottuna lukeminen on vaivatonta. Esitys on pääosin kronologinen ja luvut ovat selkeästi otsikoituja aiheen mukaan. Politikointia siinä mielessä, että ideologisia teesejä pohdittaisiin tai vanhoja puoluepoliittisia riitoja vatvottaisiin, kirjassa ei ole. Ylipäänsä eduskunta-ajan kollegoista kerrotaan  ymmärtäväisesti, mutta silloin kun arvostelulle on aihetta, se sanotaan suoraan.

Julkistamistilaisuudessa kirjaa esitellyt toimittaja Pekka Ervasti sanoi, ettei halua pilata lukukokemusta paljastamalla sisällöstä liikaa. Mutta jos kirjaa ei tule luettua, on kuitenkin joitakin asioita, joista on hyvä tietää. Tällaisiksi olen valinnut Irakin sotaa v. 2003 edeltävät tapahtumat, niiden osoittamat muutokset Suomen ulkopoliittisessa ajattelussa sekä sodan alkamisen jälkeen seurannut arvoton näytelmä, jossa vaalivoittaja pääministeri Anneli Jäätteenmäki pakotettiin eroamaan, vaikka eron junaillut Paavo Lipponen olisi ollut oikea henkilö siirtymään syrjään.

Suomen poliittinen ja sotilaallinen kerma oli v. 2003 ja jo sitä ennen hakeutunut tiivisti Yhdysvaltojen kylkeen. Sen sijaan että Suomi olisi pyrkinyt tukemaan neuvotteluratkaisua, joka olisi estänyt Irakin sodan, osoitettiin sokeaa ymmärtäväisyyttä Yhdysvaltojen sotapyrkimyksille. Presidentti Tarja Halonen oli harvoja poikkeuksia.

Samaan aikaan alkoi kiehuvassa kermassa kuplia hellalle pidäkkeetön Nato-innostus. Korttinsa olivat jo paljastaneet Lipponen ja entinen presidentti Martti Ahtisaari ja useat muut. Kun Naton uusia jäsenmaita juhlittiin Prahassa syksyllä 2002 Tarja Halonen istui illallispöydässä presidentti George W. Bushin ja Naton pääsihteerin George Robertsonin välissä. Robertson oli todennut Bushille, että vain presidentti Halonen on enää esteenä Suomen Nato-jäsenyydelle. Ehkä Suomen presidentti olisi tehnyt viisaammin kieltäytymällä päivällisiltä, jotka olivat osoitus siitä, että Moskovalle annettua lupausta Naton laajenemisesta ei enää kunnioitettu.

Yhdysvaltain johto tiesi koko ajan valehtelevansa

JL kertoo kuinka hän valtuuskunnan jäsenenä kävi Irakissa v. 2002 ja tapasi siellä ulkoministeri Tariq Aziz’in. Häneen vedottiin jotta Irak päästäisi YK:n asetarkastajat takaisin maahan. Kun Laakso palasi Suomeen, juuri ketään eivät matkan tulokset kiinnostaneet, etenkään Yleisradiota tai Helsingin Sanomia.

Irak kuitenkin päästi tarkkailijat takaisin, ei tietenkään pelkästään JL:n valtuuskunnan ansiosta vaan useiden vetoomusten takia. Sotavalmisteluja ja sodan aloittamista tarkastajat eivät kyenneet estämään. JL mainitsee, että hän oli saanut tietoonsa Moskovan tilannearvion jonka mukaan Irakilla ei enää ollut joukkotuhoaseita ydinaseesta puhumattakaan. Selvennyksenä on paikallaan sanoa, että Yhdysvaltain johto tiesi koko ajan valehtelevansa. Sillä oli paitsi oikea tieto aseista kuin myös Irakin tekemästä tarjouksesta hyväksyä kaikki Yhdysvaltain vaatimukset, jos vain sota voitaisiin välttää. Irak tarjosi myös jälleenrakennusurakoita Yhdysvalloille ilman kilpailutusta. Tästä kertoo muistelmissaan Susan Lindauer, joka oli toiminut salaisena yhteyshenkilönä Yhdysvaltain ja Irakin hallitusten välillä. Tämäkin tarjous hylättiin, sota oli Yhdysvalloille itsetarkoitus, joka Britannian tuella käynnistettiin.

Jos Suomen johto ei tätä tiennyt, syitä voi olla vain kaksi: se ei tiennyt ja ei siis ollut tehtäviensä tasalla, tai se tiesi, mutta piti sotaa rauhaa parempana. Suomessa näet jo kadunmieskin tiesi, jos halusi tietää. Ennen sotaa ilmestyi asetarkastaja Scott Ritterin kirjanen, jossa todettiin, ettei joukkotuhoaseita ollut. Tähän yhtyi myös Britanniassa asetarkastaja David Kelly ja maksoi paljastuksen hengellään.

Samana keväänä kun sota Irakissa alkoi, pidettiin Suomessa eduskuntavaalit, jotka keskusta voitti ja Anneli Jäätteenmäestä tuli pääministeri. Hänet pakotettiin kuitenkin eroamaan vain muutaman kuukauden jälkeen eriskummallisessa ja arvottomassa näytelmässä, jossa moitteet kohdistuivat väärään henkilöön, mutta jossa räyhäämällä ja huutamalla pakotettiin kokematon väistymään röyhkeyden edessä. JL antaa tämän tapahtumasarjan osalta uutta ja selventävää tietoa, jota kansalaisille ei aikanaan annettu.

Lipposen puheita ja lupauksia oli Suomessa laimennettu.

Kun media vyörytti kohu-uutisia ns. vuodetuista ja muka salaisista muistioista, ei ollut tiedossa, että Jäätteenmäelle oli muistioista tullut nähtäväksi vain lyhyitä katkelmia. Muistiot kokonaisuudessaan oli vuodettu medialle tätä ennen eikä vuotajaa vieläkään ole paljastettu. Vuodon tarkoituksena lienee ollut aiheuttaa sekaannusta vaalitaistossa keskustan ja demareiden välillä ja siinä onnistuttiin täydellisesti. Medialla oli käytössään muistiot kokonaisuudessaan ja se olisi voinut ne julkaista, muttei sitä tehnyt. Outoa.

Asiallisesti oli kysymys siitä, miksi ja miten Lipponen oli toiminut käydessään Valkoisessa talossa joulukuussa 2002. Parhaaksi erotuomariksi näin jälkikäteen nousee esille entinen ulkoministeri Keijo Korhonen, joka tuolloin toimi yliopiston professorina Yhdysvalloissa. Korhonen oli näet saanut käsiinsä myös isäntien laatiman kokousmuistion. Vertailemalla sitä ulkoministeriön muistioon Korhonen saattoi päätellä, että Lipposen puheita ja lupauksia oli Suomessa laimennettu.

Korhonen ei myöskään voinut nähdä, että muistioissa olisi ollut mitään sinänsä salattavaa. Korhonen toteaa isäntien muistiota lainaten, että Lipponen oli mm. luvannut, että Suomi lähettää rauhanturvaajia Irakiin. Tämä lupaus oli annettu ennen kuin sodasta oli YK:n turvaneuvoston hyväksyntää, jota ei koskaan saatu, sekä tilanteessa, jossa olisi pitänyt puhua sodan välttämisestä eikä sen seurauksista.

Suomen presidentin kanta oli ilmeisesti toinen ja näin ollen Lipposelta puuttui valtuudet lupausten antamiselle. Lipponen oli siis ensinnäkin astunut tasavallan presidentin tontille ja mennyt Valkoiseen taloon käsittelmään asioita, jotka olisivat kuuluneet presidentille, joka lisäksi oli vastustanut Lipposen matkaa. Sekä Lipposen itsensä että Valkoisen talon kannalta syy oli ilmeinen; Halonen vastusti Suomen Nato-jäsenyyttä eikä hänellä ollut halua esittää Yhdysvaltojen valmistelemasta hyökkäyksestä niin ymmärtäväisiä kantoja kuin Lipposella. Selkeästi keskustelujen tulos näkyy siinä, että Suomi kutsuttiin informaatiotilaisuuteen, johon Yhdysvallat kokosi kaikki itseään tukeneet maat ennen sotaa. Ranska ja Saksa eivät saaneet kutsua, Suomi sai.

Sota Irakissa alkoi kuten oli odotettu eikä YK:n turvaneuvosto antanut sille hyväksyntäänsä. JL mainitsee, että hyökkäyssodassa kuoli yli satatuhatta irakilaista. Näin saattaa olla varsinaisen hyökkäyksen osalta. Irakissa on kuitenkin kuollut muutama miljoona ihmistä sen jälkeen, kun Yhdysvallat ensimmäisen kerran hyökkäsi maahan v. 1991. Irakilaiset kuolivat nykysotien tyypillisimpien seurausten johdosta, jotka eivät ole luodit tai pommien sirpaleet vaan sanktioiden aiheuttamat puutteet ja niistä syntyvät aliravitsemus ja sairaudet. Yhdysvalloissa toimiva Brownin yliopisto on laatinut useita arviota sanktioiden tuhovaikutuksista. Arvoiden alaraja liikkunee 40 miljoonan ihmisuhrin tietämissä jos laskenta aloitetaan 1990-luvulta jolloin sanktiot nousivat länsivaltojen tärkeimmäksi aseeksi globaalia etelää vastaan.

Vaalien jälkeen Jäätteenmäen vaalikeskustelussa käyttämät väitteet Lipposen toimista ja niiden lähteistä kaivettiin uudestaan esille. Lipposen ja median huutoäänestyksellä Jäätteenmäki pakotettiin eroamaan pääministerin virastaan ennenkuin se oli kunnolla ehtinyt alkaakaan. Oikea henkilö eroamaan luottamustehtävistään ei kuitenkaan olisi ollut Jäätteenmäki vaan Lipponen itse. Huutamalla ”ottakaa varas kiinni” varas jatkoi hommiaan kuten mitään ei olisi tapahtunut. Suomessa valtaa käyttävät media ja sen myötäjuoksijat. Keskustalle Jäätteenmäen erottaminen oli erityisen häpeällistä, koska puolue ei puolustanut omiaan vaan antoi demareiden jyrätä. Yksi vaikuttaja taustalla oli Esko Aho, vaikka ei enää ollutkaan puolueen johdossa: Aho tuki Lipposta mieluummin kuin oman puolueensa johtajaa.

Tässä ammuttiin jo riviä suoriksi Nato-jäsenyyttä varten. Kaikki Nato-vastustajat haluttiin syrjään, isäntämaasopimusta valmisteltiin, vaikka sitä ei vielä saatu vietyä läpi. Presidentti Halonen totesi JL:lle heinäkuussa 2003, että ”joku porukka oli jo sopinut Suomen Nato-jäsenyydestä”.

Kirja: Jaakko Laakso, punainen takapiru, 2025, 416 s. Docendo.