Kesä ja kesälomat ovat mielessä juhannusaikaan. Sota muistuu kuitenkin mieleen eikä sattumalta nykyoloissa. Sotamuistot ovat tärkeä yhteisaihe Venäjän ja Suomen ihmisille. Rauha on venäläisen sotamuiston ytimessä.
Sodasta kulki tie hyvään naapuruuteen ja ystävyyteen. Varsinkin täällä Karjalan tasavallassa on korostettu tällaisen naapuruuden tahtoa. Toisen maailmansodan tuloksia ei kuitenkaan kyseenalaisteta. Emme hyväksy niiden kyseenalaistamista.
Muiston ja surun päivä ajoittuu juhannusaikaan Venäjällä. Tätä päivää vietetään Suuren Isänmaallisen sodan alkamispäivänä 22. kesäkuuta vuosittain. Muisto sodan kauhuista ja kärsimyksistä liittyy vahvasti siihen.
Presidentti Alexander Stubbin lausunnot Ukraina–konferenssissa herättivät huomiota täällä. ”Suomella on pitkä yhteinen raja Venäjän kanssa ja olemme käyneet Venäjää vastaan useita sotia. Venäjä hyökkäsi Suomeen toisen maailmansodan aikana. Menetimme kymmenen prosenttia alueestamme”, Stubb tulkitsi historiaa ja korosti Naton merkitystä nykyään.
Meilläkin on käyty sotaa Suomen kanssa. Suomalaiset sukellusveneet ja sotalaivat miinoittivat Itämeren neuvostoaluetta ja saksalaisia sotakoneita lensi Suomesta Neuvostoliiton pommituksiin jo 22. kesäkuuta 1941 – samana päivänä kuin Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Suomalasiset ja saksalaiset sotajoukot hyökkäsivät Suomesta neuvostoalueelle 29. kesäkuuta 1941. Suomalaiset miehittivät suurta osaa Neuvosto-Karjalan aluetta kolmen vuoden ajan 1941–1944.
Aina sodan jälkeen meillä on katsottu, että sotatapahtumat on kuitattu ja hyvä naapuruus on parempi kuin vanha kauna. Sota oli ja sota muistetaan, mutta rauha maailman perii. Suomessa ollaankin eri mieltä, päätellään suomalaisen valtiojohdon asenteesta meillä nykyään.
Suomi on liittynyt Natoon ja amerikkalaisia sotilastukikohtia on tulossa Suomeen Venäjän rajan, myös meidän Karjalan läheisyyteen. Nato on itse asiassa sotimassa Venäjää vastaan Ukrainan puolella. Ihmekö että Suomen asenne huolestuttaa meitä.
Suomi kasvoi ja kehittyi YYA-aikaan. Nyt on Suomi valinnut jälleen vastakkainolon Venäjän kanssa. Suomi kärsi tappion sodassa viimeksi.
Typerää tehdä sama virhe kahdesti, Muumipappa puhui. Suomi soti usean kerran Venäjää vastaan 1900-luvulla. Tulos oli jokseenkin sama joka kerta.
5 kommenttia julkaisuun “Sotamuistot ja Muumipappa ”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Näinkin sen voi nähdä:
Viimeisessä Ruotsin ja Venäjän välisessä sodassa Venäjä valloitti koko Suomen 1809. Keisari Aleksanteri I antoi Suomelle erityisaseman tehden siitä Venäjään kuuluvan itsehallintoalueen Suomen suurruhtinaskunnan.
Ilman tuota tekoa ”vi skulle nu alla tala bara svenska som svenskar”. Suurruhtinaskunnan aika oli ikään kuin itsenäisyyden harjoitteluaikaa, jonka Venäjä siis lahjoitti Suomelle.
Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomen porvarillinen senaatti julisti Suomen itsenäiseksi 6.12.1917. Yksikään ulkovalta ei kuitenkaan tunnustanut Suomen itsenäisyyttä – ei edes ”rakas naapuri” Ruotsi.
31.12.1917 Neuvosto-Venäjän johtaja Vladimir Iljitsh Lenin allekirjoitti paperin, jolla Suomesta tuli kokonaan itsenäinen. Venäjä siis lahjoitti suomelle tällä kertaa täyden itsenäisyyden.
Tarton rauhanteon aikaan 1920 Neuvosto-Venäjä kävi edelleen sotaa ”valkoisia kenraaleja” vastaan eikä ollut lainkaan varmaa säilyykö Neuvosto-Venäjä. Siksi Suomi sai rauhanteossa paljon enemmän kuin muutoin olisi saanut. Tähän sisältyi kuitenkin seuraavan sodan siemen. Raja kulki alle senaikaisten tykkien kantaman päässä Pietarin kaupungista.
Siemen iti haittakasviksi 1930-luvun lopulla. Neuvostoliitoksi muuttunut Neuvosto-Venäjä tiesi oikein hyvin, että natsi-Saksa tulee jossain vaiheessa hyökkäämään sinne myös Karjalan kannaksen kautta. Suomen ei uskottu pystyvän estämään sitä etenkään, kun se tunnetusti jo veljeili Saksan kanssa. Myös Saksa ja Suomi tiesivät nämä tosiasiat. Silti Suomi kieltäytyi vaihtamasta alueitaan Leningradin lähialueelta kaksi kertaa suurempiin alueisiin Neuvostoliitosta (Karjalasta, mutta kauempaa Leningradista).
Siis Neuvostoliitto oli pakotettu siirtämään rajaa asevoimin. Syttyneessä ”talvisodassa” Suomelle oli käydä kalpaten. Täällä varmaan luotettiin jo silloinkin kaukaa hankittuihin ystäviin, että kyllä ”länsivallat” tulevat apuun. Eivät tulleet. Suomi oli ihan vähällä tulla valloitetuksi kokonaan. Neuvostoliitto kuitenkin suostui rauhaan ja lahjoitti Suomelle näin jo kolmannen kerran itsenäisyyden.
Suomen kansa haluaa rauhaa, mutta Suomen hallitsijoilla oli yhä mielessä suur-Suomen luominen ja Neuvostoliiton pilkkominen osiin (kuten Rytin ja natsien salaisissa papereissa oli sovittu). Kuulostaako tutulta? Niinpä Suomi yhdessä natsi-Saksan kanssa hyökkäsi kesällä 1941 Neuvostoliittoon. Kesällä 1944 tilanne oli jo se, että Neuvostoliitto olisi niin halutessaan valloittanut koko Suomen. Se ei kuitenkaan tehnyt sitä vaan lahjoitti Suomelle itsenäisyyden jo neljännen kerran.
Kiittämättömyys on maailman palkka sanotaan. Viidettä kertaa tuskin kuitenkaan tulee. Jos emme lopeta vihanpitoa ja opi elämään naapurin kanssa rauhassa, on se sitten ”Finis Finlandiae”. Naapuria ei tarvitse rakastaa – naapurista ei tarvitse edes pitää, mutta naapurin kanssa pitää tulla toimeen. Eletään ihmisiksi.
Häpeän Suomen valtionjohtoa.
Häpeän kuulua Natoon.
Häpeän DCA-sopimusta (koska eduskunta sen ratifioi?).
Häpeän Suomen mediaa.
Häpeän suurinta osaa suomalaisista.
Häpeän olla suomalainen.
Anteeksi Heidän tyhmyys.
Olin aikuisikään asti russofobi. Mitään karkeaa russofobiaa ei ilmennyt missään, mutta pientä vähän joka puolella ja niinpä russofobia hiipi jostain minunkin puseroni alle. Oikeastaan se oli kohdallani aika harmitonta kuitenkin. Jääkiekossa olin yleensä Neuvostoliiton vastustajien puolella, jne. vaikka toisaalta ihailin punakonetta. Luullakseni epäluulo Neuvostoliittoa kohtaan johtui varsinaisen russofobian lisäksi sosialismin pelosta.
Oman arvioni mukaan russofobiasta vapautumiseni johtui oikeudentunnostani. En juurikaan seurannut maailman tapahtumia, mutta Ukrainan kriisin alkumetreillä panin merkille, kuinka vääristelevästi siitä ja Venäjästä puhuttiin ja kirjoitettiin, mikä herätti kiinnostukseni ja muutti asenteeni. Kiovan vallankaappauksen voimakas kannattaminen Suomessa oli mielestäni niin pöyristyttävän väärin, että se viimeistään karisti russofobian harteiltani.
Suomessa asuu paljon Karjalasta lähtöisin olevia sukuja, kuten minäkin. Ajatukset ovat positiivisia itänaapuria kohtaan. Pietarissa tekisi mieli lähteä käymään, ja varmasti lähdetäänkin, kunhan rauha saadaan aikaiseksi Ukrainaan. Suomen väki ei muista entistä YYA-aikaa, eikä sitä, että se oli pitkä ajanjakso positiivisessa hengessä. Toivotaan, että äly palautuu kansalaisten aivoihin ja saadaan takaisin menneet hyvät ajat.
Kuten minäkin.
Täysin samat ajatukset on minullakin.