Ukraina: tragedia kolmessa näytöksessä.

Ukrainan sota on kaksinäytöksinen tragedia, ja kolmas on todennäköisesti tulossa. Ensimmäinen näytös tapahtui vuoden 2021 lopusta helmikuuhun 2022, jolloin Venäjän sopimusluonnos hylättiin ja Ukraina kieltäytyi panemasta täytäntöön vuosien 2014–15 Minsk I ja II -sopimusten keskeisiä määräyksiä, jotka olisivat [a] lopettaneet vihollisuudet Ukrainan Donetskin ja Lukanskin alueita vastaan ja [b] tasoittaneet tietä kansanäänestyksille näillä rajoitetun autonomian itäisillä alueilla, jonka mukaan ne pysyisivät Ukrainan rajojen sisällä.

Toinen teko on verilöyly ja tuho Ukrainan ihmisille, infrastruktuurille ja taloudelle, jotka johtuvat Venäjän hyökkäyksestä helmikuussa 2022 – nyt yli vuoden kestänyt umpikuja, jota rytmittävät päivittäiset väitteet molempien osapuolten etenemisestä, skenaario, joka muistuttaa aavemaisesti vuosisadan takaista konfliktia.

Kolmas näytös – jota monet pelkäsivät ja ennustivat alusta alkaen – olisi Ukrainan sisäisen ja sen alueelle rajoittuvan konfliktin kehitys täysimittaisiin vihollisuuksiin Naton ja Venäjän välillä, [ei täysin mielikuvituksellisella] mahdollisuudella ydinaseulottuvuudesta [mahdollisesti Venäjän taktiset ydinaseet Naton sotilaallisiin laitoksiin Itä-Euroopassa]

Tämän kolmannen ja mahdollisesti apokalyptisen ulottuvuuden tuovat entistä lähemmäksi todellisuutta Ukrainan viimeaikaiset hyökkäykset Venäjälle – Brjanskin ja Belgorodin eteläisillä alueilla. (Ja suorat droneiskut Moskovaan 30.5.2023- KA). Kuten ACURAn johtokunnan jäsen Anatol Lieven on aivan oikein huomauttanut, Ukrainalla, joka on joutunut Venäjän yli vuoden kestäneen säälimättömän hyökkäyksen kohteeksi, on täysi oikeus kostaa tällä tavalla.

Venäjän näkökulmasta juonta synkentää ainakin kaksi muuta tekijää, jotka ovat olleet pelissä paitsi Ukrainan konfliktin viimeisen vuoden ajan, myös luultavasti kylmän sodan päättymisestä lähtien.

Tarkastelkaamme ensin niin kutsuttujen ”värivallankumousten” tukemisen historiaa. NATO ei vain laajentunut itään – huolimatta toistuvista päinvastaisista lupauksista – vaan Moskova näki, kun erivärisiä vallankaappauksia tehtiin länsimaiden hyväksynnällä Tbilisissä, Kiovassa, Biškekissä ja Belgradissa [ja päättäväisyys vuonna 2008 toivottaa Ukraina ja Georgia tervetulleiksi Natoon vahvisti varmasti signaalia lännen aikomuksesta].

Tässä – Venäjän kannalta – epävakauttavassa tapahtumien kulussa Kremlissä on pelätty, että lopullinen palkinto on Moskova. Ottaen huomioon Yhdysvaltojen aiemmat kommentit, puolustusministeri Lloyd Austinin ja muut, tätä ei voida sivuuttaa pelkkänä putinistisena vainoharhaisuutena.

Toiseksi, hyökkäykset Venäjän maaperälle, vaikka ne ovat peräisin Ukrainasta [ja oletettavasti Kiovan valtuuttamia] sisältävät toisinajattelevia venäläisiä joukkoja. Tämä on myrkyllinen yhdistelmä, ottaen huomioon, että sodan [tai ’sotilasoperaation’, kuten herra Putin sitä kuvailee] kotimaista vastustusta on kohdeltu ankarasti. Toinen raskauttava tekijä on se, että oppositiovoimien joukossa on äärinationalistisia tai jopa uusnatsisia aineksia.

Vaikka Venäjän sisällissodan haamu tai jopa vakava keskitetty Putinin vastustaminen tuntuu kaukaiselta, Venäjän vastausta on vaikea ennustaa. Meidän puolestamme – eikä ensimmäistä kertaa lähihistoriassa – Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten on oltava varovaisia valitessaan puolensa.

On väitetty, että suurin kompastuskivi molemminpuolisesti kriittisessä tehtävässä välttää tässä kuvattu katastrofaalinen kolmas teko on se, että Venäjällä ei ole rakentavaa keskustelukumppania, jonka kanssa keskustella.

Tähän haluaisin esittää kaksi kysymystä. Ensimmäiseksi, johtuuko Venäjän haluttomuus istua alas ja neuvotella ehkä skeptisyydestä sen suhteen, mitä voisimme nähdä tuotavan pöytään – Venäjän oikeutettujen turvallisuusetujen kannalta? [Tämä oli varmasti myötävaikuttava tekijä diplomaattisen sitoutumisen epäonnistumisessa vuosina 2021-22 ja vielä myöhemmin Turkin presidentin Erdoganin epäonnistuneissa pyrkimyksissä.]

Ja toiseksi, kun otetaan huomioon kolmenkymmenen kylmän sodan jälkeisen vuoden aikana peruutettujen sitoumusten historia, sotilasliiton laajentumisesta kumottuihin asevalvontasopimuksiin [ABM] huono-onnisiin ja valheellisiin hyökkäyksiin [Libya], olemmeko todella toimineet Moskovan mielestä hyvässä uskossa? Toistuva viestimme Venäjälle, erityisesti Naton laajentumisesta, on ollut ”tämä on vanhaa historiaa – pitää päästä siitä yli”.

No, ensinnäkin, siitä yli pääseminen ei ole asia, jossa olemme erityisen hyviä, ehdottaisin toiseksi, Naton laajentuminen ei ole pelkkää ”vanhaa historiaa” Venäjälle, jolla on aito ja ymmärrettävä huoli ohjuspuolustuspaikoista Puolassa ja Romaniassa. Kuten tiedämme, ohjuspuolustus on mahdollisesti hyökkäävä ase.

Lopuksi palatakseni tämän jatkuvan tragedian ensimmäiseen näytökseen: se on tavallaan synkin – niin vastenmielinen, tuhoisa Ukrainalle [ja itselleen] Venäjälle kuin hyökkäys on ollutkin, se olisi voitu estää. Kolmas näytös saattaa vielä olla, mutta sen saavuttaminen vaatii annoksen kahden ensimmäisen pelaajan virhearviointia.

David C. Speedie oli vanhempi tutkija ja Yhdysvaltain globaalin sitoutumisen ohjelman johtaja Carnegie Council for Ethics in International Affairs -neuvostossa New Yorkissa vuosina 2007–2017. Hän on ACURAn hallituksen jäsen.

ACURA on lyhenne sanoista American Committee on United States-Russian Accord. Se on yhdysvaltalainen komitea, joka pyrkii edistämään Yhdysvaltain ja Venäjän välisiä suhteita. ACURA:n hallituksen jäsenenä toimii David C. Speedie, joka on myös tämän artikkelin kirjoittaja¹.

+++