Ukrainan kuolleet siviilit ja Amnestyn alasammuttu raportti

Uutisoinnit Itä-Ukrainan rintaman lukuisista siviiliuhreista ovat antaneet kuvan, että Venäjän armeija tappaisi itäukrainalaisia siviilejä tahallaan.

Helmikuusta 2022  joulukuun 2024 loppuun mennessä sodassa on kuollut YK:n mukaan 12 456 siviiliä. Jos siihen lisätään Itä-Ukrainan sisällissodan (2014-2021) siviiliuhrit, 3 400, kokonaismäärä on n. 16 000, joista lapsia 821. Nämä luvut ovat todennäköisesti alakanttiin.

”Ukrainan taistelutaktiikka vaarantaa siviilit”

Siviiliuhrien syy on usein ollut se, että Ukrainan armeija on sijoittanut sotilaitaan ja aseitaan tiheästi asuttujen alueiden keskelle, evakuoimatta asukkaita. Se on myös ottanut sotilaskäyttöön tyhjiä kouluja, joiden läheisyydessä on paljon asutusta. Näin siviilit ovat voineet joutua Venäjän tulitukseen. 

Tästä Ukrainan armeijan sodankäynnin tavasta Amnesty International julkaisi 4.8. 2022 lehdistötiedotteen, jonka otsikko oli: ”Ukrainan taistelutaktiikka vaarantaa siviilit”. Amnestyn tutkijat olivat keränneet useiden viikkojen ajan tietoa Venäjän iskujen kohteista ja haastatelleet henkiinjääneitä, silminnäkijöitä sekä uhrien sukulaisia. He olivat myös tehneet aseanalyyseja ja tutkineet satelliittikuvia. 

Tutkijat keskittyivät tutkimaan Ukrainan sodankäynnissä kolmea asiaa, joita koskee kansainvälisen humanitäärisen oikeuden (IHL) artikla 58. Se asettaa konfliktin osapuolille seuraavat velvoitukset, jotka on toteutettava ”maksimaalisesti mahdollisuuksien mukaan”, ”feasibly”:

1) on pyrittävä evakuoimaan asukkaat sotatoimialueelta

2) sotilaskalustoa ei saa sijoittaa tiheästi asutun alueen sisälle tai lähelle

3) on ryhdyttävä tarpeellisiin toimiin, jotta asukkaita varoitetaan sotilaallisesta toiminnasta.

Amnestyn tutkijat raportoivat, että Ukraina oli sijoittanut aseita ja sotilaita 19 itäukrainalaiseen kylään evakuoimatta asukkaita. Sotilaallista toimintaa oli sijoitettu koulujen lisäksi myös viiteen sairaalaan. 

Tutkijat todistivat itsekin useasti tilannetta, että Ukrainan armeijan iskua siviiliasutuksen keskeltä seurasi Venäjän vastatuli. He näkivät esimerkiksi myös, että Ukrainan armeijan sotilaita oli sijoitettu asuintaloon, joka oli vain 20 metrin päässä kylän asukkaiden maanalaisen suojan oviaukosta.

Amnesty totesi raportista kertovassa lehdistötiedotteessaan, että Ukrainan puolustava asema ei vapauta sitä kansainvälisen humanitäärisen oikeuden noudattamisesta. Amnestyn pääsihteeri Agnès Callamard sanoi, että Ukrainan pitäisi siirtää joukkonsa pois asutuilta alueilta tai evakuoida siviilit sekä huomautti, että armeijan ei koskaan pitäisi yhdistää sairaaloita sotilaalliseen toimintaansa.   Amnesty myös viittasi kansainväliseen lakiin siitä, että jos välttämättömät sotilaalliset syyt pakottavat armeijan aseelliseen toimintaan tiheästi asutulla alueella, sen pitäisi varoittaa asukkaita ja huolehtia mahdollisesta evakuoinnista. 

Tiedotteessa pääsihteeri Callamard sanoo myös, että ”tutkijat ovat dokumentoineet Ukrainan armeijan toimintatavan (”pattern”), kun se operoidessaan vaarantaa asutettujen alueiden siviilejä ja rikkoo sodankäynnin lakeja”.

Tiedotteesta nousi lännessä mahdoton äläkkä. Zelenskyi syytti Amnestya uhrin syyllistämisestä, Ukrainan Amnestyn johtaja erosi vastalauseena tiedotteelle, ja Callamardiakin vaadittiin eroamaan. ”Amnesty got it terribly wrong”, kirjoitti Politico. ”Zelensky Slams Amnesty International Over Report: ’Cannot Be Tolerated’”, otsikoi Newsweek. ”Ukraina-kohuraportti oli kaikin tavoin kyseenalainen”, uutisoi Iltalehti. 

Raportin arvostelijat, Zelenskyi etunenässä, moittivat Amnestyä ankarasti siitä, että se syytti Ukrainan armeijaa kansainvälisen humanitäärisen oikeuden rikkomisesta, vaikka Venäjä on hyökkääjä. 

Logiikka – ja etiikka – on tässä kohtaa hämärä. Pitäisikö puolustaville osapuolille sodissa siis sallia ihmisoikeusrikkomukset? Ja onko aina helppo edes pitävästi todeta, kumpi konfliktin perimmältään aloitti, niin kuin Ukrainankin tapauksessa? 

Amnestyä syytettiin aseiden antamisesta Venäjän mielipidevaikuttamiselle, ja koko raportin todenmukaisuus kiistettiin. Järjestö kiirehti pahoittelemaan aiheuttamaansa mielipahaa, mutta pysyi raporttinsa takana todeten, että kansainvälinen humanitäärinen laki velvoittaa konfliktien kaikkia osapuolia. Pääsihteeri sanoi, että Zelenskyin reaktio raporttiin vaarantaa keskustelun aiheesta kokonaan, minkä se tekikin. Tiedote tutkijahavaintoineen on edelleen Amnestyn sivuilla.

Lainoppineiden analyysi Amnestyn tutkijoiden johtopäätöksistä

Kohun takia Amnesty perusti viisihenkisen tutkijapaneelin raportin johtopäätöksiä ruotimaan, sen jäsenet olivat kansainvälisen lain asiantuntijoita Englannin, USA:n, Sveitsin ja Tanskan yliopistoista. Paneelin lausunto valmistui huhtikuussa 2023.

Paneeli sanoo, että Amnestyn todisteiden perusteella näyttää ”riittävästi todennetulta”, että Ukrainan asevoimat olivat asettuneet siviilikohteisiin mukaan lukien sairaalat ja tyhjät koulut. Armeija ei ollut evakuoinut asukkaita eikä ollut varoittanut heitä sotilaallisista toimistaan. 

Paneeli kuitenkin huomauttaa, että IHL:n artikla 58 ei käske taistelevia osapuolia evakuoimaan siviilejä, vaan käskee ”pyrkimään evakuointiin”. Evakuoinnin puuttumista ei paneelin mielestä voi juridiselta kannalta kritisoida myöskään siksi, että Amnestylla ei ollut tietoa siitä, olisivatko sotatoimien alueella olevien kylien asukkaat edes halunneet lähteä kodeistaan. Olisiko näillä ihmisillä ollut kenties jopa huonommat humanitääriset olosuhteet jossain muualla sen sijaan, että pysyivät kotonaan, kysyy paneeli.

Paneelin mukaan raportin painoarvoa laski myös se, että siinä ei ollut Ukrainan armeijan selvitystä syistä, miksi joukkoja oli sijoitettu siviilikohteisiin. Amnesty oli lähettänyt raporttinsa Ukrainan puolustusministeriölle kommentteja varten ennen sen julkaisua, mutta ei ollut saanut vastausta. (Amnesty on huomauttanut tässä yhteydessä, että valtiot eivät yleensä vastaa sen raportteihin.)

Oikeusoppineiden mielestä Amnestyn olisi kuitenkin pitänyt yrittää raporttinsa vahvistamiseksi olla aktiivisemmin yhteydessä Ukrainan hallintoon saadakseen tietoja. Sitten todetaan hieman arvoituksellisesti: ”Paneeli uskoo, että tällainen yritys olisi pitänyt tehdä, vaikka oli merkkejä siitä, että tällaiset ponnistelut eivät olisi olleet hedelmällisiä.”

Tiedon puute heikensi paneelin mielestä myös Amnestyn toteamusta siitä, että Ukrainan armeija ei ollut antanut varoituksia siviileille. Koska varoitusten puuttumisen syistä ei ollut saatu Ukrainan armeijan selvitystä, Amnestyn olisi pitänyt ilmaista asia ”ehdollisemmin”.

Paneelin analyysissa avainsana oli ”feasible” eli ”toteutettavissa oleva”: siviilien suojelun täytyy olla ”maksimaalisessa mitassa toteutettavissa olevaa”.  

Kun näitä sodankäyntiä sääteleviä lakeja 1949 Genevessä rustattiin, valtioiden edustajat kantoivat huolta siitä, että laki siviilien suojelutoimista ei saisi häiritä tehokasta puolustusta. Siksi lakitekstiin  lisättiin termi, ”toteutettavissa oleva”, joka asettaa sotatoimet ykkössijalle, jos tilanne niin vaatii. Ukrainan armeijankin sotarikokselta näyttävä passiivisuus siviilien suojelemisessa Itä-Ukrainassa voidaan selittää kansainvälisen lain kannalta sillä, että evakuointi ja varoitukset eivät olisi tuolloin olleet jostain sotilaallisesta syystä ”maksimaalisesti toteutettavissa olevia”.

Paneelin mielestä aineistosta voi päätellä, että Ukrainan asevoimat ”saattoivat loukata” tai ”ovat voineet loukata”  (”could or might have violated”) kansainvälistä humanitääristä lakia. Mutta  Amnestyn johtopäätös, että ne tosiaan loukkasivat sitä, oli Ukrainan armeijan puuttuvan informaation takia ”liian kategorinen” ja Amnesty käytti raportissaan ”liian painokkaita ilmaisuja”. 

Mielestäni kuitenkin jo kuolleiden siviilien suuri määrä todistaa sen, että humanitääristä oikeutta on järjestelmällisesti rikottu, riippumatta lakipykälien sananmuodoista. Vaikuttaa siltä, että Ukrainan nykyhallinnon toimintatapaan ei ole pätenyt kansainvälisen oikeuden laatijoiden yksi olettamus:  ”hallitukset haluavat säästää omaa väkeään ja toimivat siksi väestönsä parhaaksi”. Ei ainakaan silloin, kun kyse on Itä-Ukrainan venäjänkielisistä kansalaisista, joista Ukrainan hallinto ilmeisesti haluaakin päästä eroon. 

Ukraina väisti taitavasti Amnestyn raportin tuoman hetkellisen mainehaitan. Se ei kommentoinut saamaansa raporttia Amnestylle, mikä heikensi sen uskottavuutta. Kun raportti julkaistiin, Ukraina väitti, että on väärin tehty, sillä perusteella, että Ukraina on puolustavassa asemassa. Kun paneelin analyysi raportista puolen vuoden päästä tuli, uutisoinnissa jätettiin yleisesti kertomatta paneelin toteamus, että  Amnestyn havainnot siviilien vaarantamisesta olivat ”riittävästi todennettuja”, vaikkakaan sotarikoksen juridiset kriteerit eivät täyttyneet puuttuvan informaation takia. 

Kaikesta tästä info-sotkusta ihmisille kuitenkin tuli vaikutelma, että syytökset Ukrainan armeijan siviilejä vaarantavasta toiminnasta eivät olleet ollenkaan totta. Lisäksi käsitys, että Venäjä tuhoaisi siviilejä tarkoituksellisesti, vahvistui entisestään. 

Nähtyäni, millaisen tykityksen kohteeksi Amnesty joutui raporttinsa takia, mietin, kuinka muut järjestöt kuten Human Right Watch, ETYJ  tai edes YK:n eri elimet pystyvät säilyttämään integriteettinsä näinä aikoina. Voiko niihinkään enää luottaa? Odottelen ajan kulumista, ja muistelen vanhaa sananlaskua: aika on totuuden äiti.