EU-parlamentti

Analyysit

Valeoppositio vie Suomea syvemmälle Eu-nieluun

Olli Kotro / 5.6.2025
Olli Kotro

Eu-integraatio etenee entistä pitemmin askelin ja Suomesta on tullut ”kollektiivisen lännen” vasallivaltio, joka hyppää juuri niin korkealle, kun ulkomaan isännät käskevät, kirjoittaa Naapuriseuran Sanomien Brysselin kirjeenvaihtaja Olli Kotro.

Vasemmistoliitto pääsi aikoinaan kuuluisaksi tulleeseen Paavo Lipposen sateenkaarihallitukseen ja sai samalla kaksi merkityksetöntä ministerinpaikkaa, opetusministerin (Suvi-Anne Siimes, Claes Andersson) ja sosiaaliministerin (Terttu Huttu-Juntunen). Sitä ennen SKDL oli hallituksessa 1980-luvun alkupuolella.

Vasemmistoliitto jakautui 18.11.1994 pidetyssä äänestyksessä eduskunnassa, mutta kääntyi vahvasti Eu-mieliseksi heti jäsenyyden alettua vuoden 1995 alussa. Eu-mielisyys myös palkittiin, sillä se takasi pääsyn Lipposen tuleviin hallituksiin ja avasi Suvi-Anne Siimekselle uran ison rahan palvelukseen.

Vasemmistoliiton kannatus on vaihdellut eduskuntavaaleissa (1991-2023) noin seitsemän ja yhdentoista prosentin välillä. Se on tehokkaasti puhunut koulutuksesta, työstä, syrjäytymisestä, oikeudenmukaisuudesta, naisten oikeuksista ja puolustanut humanitaarista maahanmuuttoa. Suomesta on koko vasemmistoliiton olemassaolon ajan löytynyt kriittinen massa, johon vasemmistoliiton viesti on uponnut.

Puolueen toiminnalla on yhtymäkohtia perussuomalaisuuteen. Vähäosaisten ja oikeudenmukaisuuden puolustaminen on ollut retorisesti taitava valinta. Siinä missä vasemmistoliitto on löytänyt ilmastonmuutoksesta ja sosiaalisesta epätasa-arvosta monille weltschmerziä tuottavan alustan, ovat perussuomalaiset löytäneet saman kolikon toisesta puolesta loistavan tematiikan. Luonnollisesti maahanmuutto on erityisesti Jussi Halla-ahon puheenjohtajakaudella (2017-2021) toiminut oivana pontimena massoja puhutellen. Jollain tapaa voisi jopa sanoa, että ns. vihervasemmisto on tarvinnut perussuomalaisia ja perussuomalaiset vihervasemmistoa.

Järjestelmän tukena

Kun asiaa tarkastelee etäisyyden päästä, havaitsee kuitenkin ison yhtäläisyyden: siinä missä vasemmistoliitosta tuli etabloitunut järjestelmäpuolue viimeistään 1990-luvun puolivälissä, tapahtui sama perussuomalaisille heti, kun puolue kasvoi isommaksi. Etabloituneen puolueen tunnistaa siitä, että se ei pyri ns. vasemmisto- tai oikeistoretoriikalla kyseenalaistamaan vallitsevaa järjestelmää, vaan toimii järjestelmän sisällä. Saumakohdissa järjestelmäpuolue ryhmittyy kuitenkin järjestelmän tueksi tavalla tai toisella.

Seuraavat esimerkit ovat kuvaavia. Kun eduskunta äänesti 17.4.1998 Suomen osallistumisesta euroalueeseen, rankaisi vasemmistoliitto kolmea kansanedustajaansa (Jaakko Laakso, Pentti Tiusanen ja Reino Laine) siitä, että äänestivät tiedonantoa vastaan. Kun Suomen Nato-jäsenyydestä päätettiin eduskunnassa 1.3.2023, jakaantui vasemmistoliitto äänestyksessä (8 puolesta, 6 vastaan), mutta se sallittiin, koska muutoinkin esityksen läpimeno oli varmaa. Sama näytelmä toistui kun ns. elvytysrahastopäätöksessä kaikki kaksitoista vasemmistoliiton kansanedustajaa (4 poissa) äänestivät puolesta.

Perussuomalaiset kannattivat yksimielisesti Natoa, vaikka puolueen tuolloin voimassaolevassa ohjelmassa sotilasliitto torjuttiin. Elvytysrahaston osalta perussuomalaiset kyllä vastustivat pakettia, mutta lopettivat jarrutuskeskustelun, joka jatkuessaan kuukausia olisi voinut estää Suomen osallistumisen maallemme tuhoisaan elvytysrahastoon.

Hallitusneuvotteluja kokoomuksen kanssa käytiin kuitenkin jo 2021 ja siksi oli Riikka Purralle tärkeää, että jarrutuskeskustelu ei jatku. Koska Eu:n budjetti tarvitsee yksimielisyyden, olisi Suomen kielteinen kanta voinut muuttaa koko pelin. Ei sovi unohtaa, että Timo Soinille kelpasi oikein hyvin Kreikan tukipaketti, kun perussuomalaiset olivat hallituksessa.

Mihin valeoppositiota tarvitaan?

Esimerkit osoittavat, miten tärkeä rooli ns. valeoppositiopuolueilla on. Ensinnäkin, ne luovat kansalle toivoa, että perussuomalaisia tai vasemmistoliittoa äänestämällä yhteiskuntaan voisi saada radikaaleja muutoksia. Siksi tällaisten puolueiden retoriikka ja tempaukset (kuten Paavo Arhinmäen graffitikohu) ovat äärimmäisen tärkeitä. Sutkautusten ja tempauksien avulla huomio viedään pois todella suurista kysymyksistä.

Toisekseen, estetään äänien valuminen ulkoparlamentaarisille voimille. Olisi nykyisen establishmentin kauhu, jos eduskuntaan nousisi aidosti suverenistisia, Eu-vastaisia tai vaikkapa kansallis-bolševistisia voimia.

Kolmanneksi, valeoppositiopuolueet vetoavat vain laitoihin, joten keskellä olevat ryhmät vaikuttavat ”maltillisilta” ja ”järkeviltä” puhuessaan vakavalla äänellä A-studiossa vaikkapa tarpeesta leikata suomalaisten sosiaaliturvaa.

Syvemmälle Eu:n nieluun

Suurin merkitys suomalaisilla valeoppositiopuolueilla on kuitenkin ollut ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Niiden vankkumaton tuki Eu-jäsenyydelle on ollut tärkeää, sillä Eu-integraatio on edennyt ja etenee huimaa vauhtia. Elvytysrahastolla avattiin portti yhteisvelalle ja Eu-imperiumisuunnitelmille. Naton myötä Suomi menetti lopullisesti kokoomuksen ja kollektiivisen lännen toiveen mukaisesti puolueettoman asemansa ja muuttui kansainvälisen politiikan lääkäristä muiden ohjaamaksi syyttäjäksi ja agitaattoriksi. Pettämällä äänestäjänsä Riikka Purran johtamilla perussuomalaisilla on ollut olennainen rooli jälleen uuden yhteisvelan hyväksymisessä.

Nykyisin hallituksessa oleva perussuomalaiset tarvitaan myös siunaamaan valtionyhtiöiden myynti, sillä VR, Posti ja valtion lentoasemayhtiö Finavia on tarkoitus yksityistää. Kysymyksessä on merkittävä strateginen toimi, kun näin tärkeää omistusta siirretään ulkomaisiin käsiin. Kun media keskittyy epäolennaisiin ”pöyristymisiin”, eduskunnan taksikortin käyttöön tai vaikkapa inttämiseen sote-rahoituksesta, etenevät isot strategiset askeleet kulisseissa.

Suomen talous on kriisiytynyt, valtionomaisuutta myydään, Eu-integraatio etenee entistä pitemmin askelin ja Suomesta on tullut ”kollektiivisen lännen” vasallivaltio, joka hyppää juuri niin korkealle, kun ulkomaan isännät käskevät. Maailma on kuitenkin murroksessa ja moninapaistuu voimakkaasti.

Euroopan unionin imperiumihanke etenee, mutta entä jos seuraava eurokriisi lannistaa Brysselin yli-itsevarmat valtiaat ja heidän suomalaiset lakeijansa? Silloin pikkunäppäryydet, Sanomatalon ”asiantuntija-analyysit” ja Suomen valtamedian peli eivät enää toimikaan. Suomella nimittäin ei ole vaihtoehtoja, vaan ainoa tie on aina vain syvempi uppoaminen integroituneen Eu:n nieluun.

Euroglobalismi vaatiikin jatkuvasti uusia uhrauksia ja tarvitsee aisankannattajia agendalleen. Olennainen rooli tässä vastuuttomassa näytelmässä on ollut vasemmistoliitolla ja perussuomalaisilla ja sen roolin hoidosta heille voi antaa täydet pisteet.

Tags: ,

18 kommenttia julkaisuun “Valeoppositio vie Suomea syvemmälle Eu-nieluun”

  1. On ainakin kaksi tapausta jossa Ä-teoria ei selvästikään päde. Ensinnäkin puoluepolitiikassa persut, jossa kaikki ovat änkyröitä. Toinen on presidentti-instituutio. Viime vaaleissa pääsi läpi henkilö, jonka suhtautuminen erääseen naapurivaltioon oli jollei ensimmäiseksi niin ainakin toiseksi vihamielisin. Lopuilla oli edes pientä diplomatian häveliäisyyttä. Myös Kekkonen oli aikanaan oman puolueensa yleistä mielipidettä vastaan taistellut änkyrä. Ts. änkyrä voi toisinaan olla myös se ainoa viisas.

  2. Valeopposition käsite on keskustelun arvoinen. Kiinnostava on myös änkyrän käsite.
    Sosiaalinen media on tulvillaan päätöksentekijöiden voimakasta kritiikkiä. Poliitikot vieraantuvat kansasta pian sen jälkeen kun heidät on luottamustehtäväänsä valittu. Poliitikot pettävät vaaleissa kansalle antamansa lupaukset. On sitten kysymys Sanna Marinista, Petteri Orposta, Sauli Niinistöstä tai melkein kenestä tahansa vastuullisessa poliittisessa tehtävässä olleesta, niin aina kansaa on petetty.

    Jokaisessa puolueessa on omat änkyränsä. Änkyrä on omasta mielestään aina oikeassa, minkä takia hänen ei koskaan tarvitse suostua tekemään kompromisseja toisten kanssa. Änkyrä voi kyllä uusia paikkansa valtuustossa, joskus eduskunnassakin, mutta mihinkään yhteistyökykyä vaativaan tehtävään häntä ei valita. Se saa änkyrän yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että vaalien jälkeen kansan tahto aina unohdetaan. Änkyrä näet on sitä mieltä, että hänen oma mielipiteensä on kansan tahto, ja toisella tavalla ahattelevat ovat täysiä kusipäitä, kuten toinen kaenae tällä keskustelupalstalla esittää.

    Esson baareissa ja sosiaalisessa mediassa on paljon änkyröitä. Puolueiden jäsenistössä heitä on jo suhteellisesti vähemmän, luottamustehtäviin valittujen keskuudessa vielä vähemmän ja vastuullisiin, yhteistyökykyä edellyttäviin tehtäviin valittujen keskuudessa ei enää juuri lainkaan. Enimmäkseen änkyrät julistavat oikeassa oloaan puolueiden ulkopuolella samanmielisten sosiaalisissa kuplissa toistensa oikeassa olon uskoa vahvistaen. Poliittisista puolueista änkyrät usein lähtevät ovet paukkuen siirtyäkseen toiseen puolueeseen, mistä taas saattavat lähteä ovet paukkuen.

    Poliittisessa rekrytoitumisessa toteutuu suppiloteoria. Suppiloon menee sisälle kirjava joukko ihmisiä. Rekrytoitumisen eri vaiheissa, vaaleissa, luottamustehtäviin valikoitumisessa, änkyröitten suhteellinen osuus pienenee ja suppilon kapeaan loppupäähän änkyröitä ei juuri enää valikoidu. Se saa änkyrän vakuuttuneeksi siitä, että kansaa on petetty ja päättäjät ovat kusipäitä.

  3. Äänestin aikoinaan EU:n liittymisen puolesta. Sitä EU:ta, johon liittymisen puolesta kuvittelin äänestäneeni ei vain koskaan ollut eikä tullut. Kuvittelin äänestäneeni sellaisen EU:n puolesta, joka rakentaisi taloudellisesti ja kulttuurisesti vahvaa ja omaleimaista Eurooppaa, joka toimisi tasapainottavana tekijänä USA:n meri-imperiumille ja Natolle. Itä-rajan aukeaminen näytti luonnollisesti lupaavan hyvää tällaisen avoimemman Euroopan tulevaisuudelle. Sen EU: piti olla rauhan projekti.

    Vähitellen kuitenkin huomasin, että EU oli aivan jotain muuta kuin olin kuvitellut. Toisin kuin oli markkinoitu, se ei ollutkaan minkäänlainen tasapainottava tekijä USA:n mahdille, vaan toimi pikemminkin valtioita yhteen kuristavana lassona ja köyden toista päätä piteli USA – tai ehkä pikemminkin sitä hallitsevat oligarkkiset tahot. Suomenkin poliittinen liikkumavara vaikuttaa EU:n myötä kuristuneen lähes olemattomiin.

    Enpä olisi nuorena ihmisenä koskaan osannut arvata, että EU kääntyisi tällaiseksi militaristiseksi painajaiseksi, joka kanavoi kansalaistensa varallisuutta käydäkseen sotaa siihen kuulumattomien maiden puolesta ja ajaa sensuurilakeja joiden tarkoituksena on estää kansalaisia havahtumasta tähän kaikkea järkeä ja kohtuutta loukkaavaan todellisuuteen. Mutta voiko havahtumista loputtomiin estää kun railo ideologian ja todellisuuden välillä yhä vain levenee?

    2. Puhut kuin omasta itsestäni. Olin 1994 ekan vuoden kauppatieteilijä yliopistossa ja äänestin EU:n puolesta samoin perustein. Myöhemmin sitten tajunnut, että kyseessä oli suuri huijaus. Samoin olin jopa Nato -myönteinenkin 1990 -luvulla ymmärtämättä Naton mätää ja sotaisaa roolia.
      Siitä ei mielestäni voi vielä ihmistä liikaa moittia, jos on nuorena ollut harhaan johdettu kunhan vaan herää ja tajuaa edes myöhemmin. Mutta jos vieläkään ei ole ymmärtänyt asioiden todellista tilaa niin sitten on kyseessä toivoton typerys.

    3. Minä olin sen verran kartalla jo tuolloin, etten edes harkinnut muuta vaihtoehtoa kuin äänestää liittymistä vastaan. Muistaakseni tärkein peruste kannalleni oli yksinkertaisesti Suomen itsenäisyyden menetys.

  4. *Hiljainen päätös on jo tehty*

    Suomen tulevaisuus ei ole enää avoin kysymys. Hiljainen päätös olla enää vain EU-alueella sijaitseva markkina-alue ja hallintoyksikkö, ei itsenäinen kansakunta – on jo tehty. Se tehtiin ilman laajaa kansalaiskeskustelua, ilman poliittista kamppailua, ja ennen kaikkea: ilman äänestäjien selkeää ymmärrystä päätöksen seurauksista.

    Valinta ei ehkä ollut yksittäinen päätöspiste, vaan sarja luopumisia, hiljaisia hyväksymisiä ja pois katsomisia, jotka ovat johtaneet tilanteeseen, jossa omaehtoinen strateginen ajattelu on korvautunut ulkoa ohjatulla sopeutumisella.

    Kansallinen suvereniteetti, väestörakenteen jatkuvuus ja kulttuurinen eheys on vaihdettu byrokraattiseen lohdutukseen yhteisestä eurooppalaisesta tiestä – jonka päämäärää ei kuitenkaan enää päätetä Helsingissä, vaan Brysselissä, Strasbourgissa ja Frankfurtissa.

    Tämä suuntaus näkyy erityisesti väestörakenteessa. Suomalaisten syntyvyys on romahtanut historiallisen alhaiselle tasolle, erityisesti kantaväestön osalta. Samaan aikaan maahanmuutto – usein kulttuurillisesti ja normatiivisesti hyvin erilaisista yhteiskunnista – on kasvanut nopeammin kuin EU:n keskiarvo. Suomeen on muodostumassa uusi väestöpohja, jonka arvot, väestödynamiikka ja yhteiskunnallinen osallistuminen poikkeavat yhä selvemmin perinteisestä suomalaisesta mallista. Muutos ei ole enää väliaikainen – vaan pysyvä.

    Samanlainen demografinen kehitys on nähtävissä monissa Länsi-Euroopan maissa. Esimerkiksi Ruotsissa, Saksassa ja Ranskassa kantaväestön suhteellinen osuus on laskenut tasaisesti vuosikymmenien ajan, samalla kun monikulttuuristen väestösegmenttien määrä ja vaikutus ovat kasvaneet. Näissä maissa poliittinen keskustelu on usein polarisoitunut kysymyksen ympärille: jatketaanko integraatiota yhä syvemmälle – vai onko aika määritellä kansallinen olemassaolo uudelleen?

    Historiallisesti kansakuntien murroshetkiin on liittynyt juuri tällaisia väestörakenteen ja identiteetin siirtymiä. Rooman valtakunnan myöhäiskausi, Itävalta-Unkarin hajoaminen tai Neuvostoliiton viimeiset vuosikymmenet tarjoavat esimerkkejä siitä, kuinka valtiot menettivät otteensa omasta väestöstään – ensin kulttuurisesti, sitten poliittisesti ja lopulta valtiollisesti.

    Suomella olisi vielä mahdollisuus tarkastella omaa kehitystään avoimesti ja rehellisesti. Kysymys kuuluukin: haluammeko enää olla kansakunta – vai pelkkä järjestelmän osa, hallittava muuttuja jonkun toisen strategiassa?

    1. Käsittääkseni Suomen itsenäisyyden tietoista kadottamista perustellaan etenkin Venäjä-uhkalla. Oikeastihan mitään uhkaa ei olisi, ellei Suomi itse järjestäisi kyseistä uhkaa ensin Venäjää kohtaan Suomesta käsin – kuten on nyt tehnyt ja tekemässä.

  5. Kun oli EU:hun liittymisen äänestys, olin 20-vuotias. Äänestin liittymistä vastaan. Tiedän monia ihmisiä, jotka äänestivät liittymisen puolesta ja ovat sitten katuneet sitä. Nämä samat kaverit ovat kääntyneet kannattamaan nyt Natoa ja tulevat katumaan sitäkin tulevaisuudessa. Jotku eivät sitten kertakaikkiaan opi virheistään. Ovat valtamedian ja massan vietävissä.

    1. Median, poliitikkojen ja ns. asiantuntijoiden luoma yleinen mielipide on yhtä kuin totuus, uskoo varmaan noin 90 % suomalaisista riippumatta esimerkiksi heidän älykkyystasostaan. Syntyy itseään ruokkiva kierre, jonka pyörteissä nekin, jotka näkevät sumutuksen taakse, menevät massan mukana säilyttääkseen omat sosiaaliset ja taloudelliset asemansa.

    2. Eu.ta mainostettiin rauhanliittona….mitä hyvää se on tuonut suomelle? Ei yhtään mitään…nyt on sitten lopullinen ruuperä ottassa kun vei suomen vielä sotaan yhdessä maanpetturi hallituksen kanssa…

Vastaa