Suomen kesäsäässä risteilyn järjestäminen pienellä aluksella on uhkapeliä. Jos sade tulee, kannella istuminen aurinkoisissa tunnelmissa ei onnistu. Ja saattaa kuvitella, ettei matkustaminen sateessa muutoinkaan ole mukavaa.
Naapuriseuran Vanajaveden sunnuntairisteilyä 20.8.2023 siunasivat säiden jumalat. Matkan tunnelmia muistellen mukana saattoi olla muitakin suojelijoita.
Lähtöpaikka oli Hämeenlinnan satama. Risteilyn käännekohta ja taukopaikka oli Valkeakosken Sääksmäellä sijaitseva kuvanvesitäjä Emil Wikströmin kotimuseo, Visavuori. Kolme ja puoli tuntia suuntaansa. Taidemuseolla puolentoista tunnin pysähdys.
Risteily kantoi nimeä Vanajaveden risteily. Suuri osa matkasta ajetaan kapeampia reittejä. Mutta nekin kuuluvat historiallisesta Vanajan kirkkopitäjästä alkunsa saavaan Vanajaveden vesistöön. Aulanko-Hattula-Lepaa-Sääksmäen silta-Visavuori, siinä matkan tukipisteet ja koordinaatit.
Ohjelmaa oli suunniteltu sen verran, että Mauno oli lupautunut soittelemaan haitariaan ja niin tapahtuikin. Tämän kirjoittaja oli havitellut matkalle töitäkin tehtäväksi. Kun mukana olisi iso joukko asiantuntijoita, niin heiltä voisi kerätä aikamoisen annoksen kehitysideoita sekä yhdistyksen työtä, että lehteä, siis tätä tässä, ajatellen.
Haitarin soittoa kuultiin ja Maunon lisäksi myös allekirjoittanut pääsi haitarin kahvaan. ”Oikeaoppista” ryhmätyötä ei sen sijaan kyetty organisoimaan. Huoli oli kuitenkin tarpeeton. Juttu kulki pöytäkunnissa ristiin rastiin sekä meno-, että tulomatkalla. Myös ideoita syntyi.
Puolentoista tunnin ajon jälkeen tullaan Vanajanselälle. Se on suuren järven suurempi puolisko. Sääksmäen riippusillan ali päästään Rauttunselälle. Sen rannalla sijaitsee Visavuori. Riippusilta on yhden omankin laulun arvoinen. Se vihittiin käyttöön 1963. Kutsuvieraiden joukossa olivat muiden muassa Hämeen läänin maaherra Jorma Tuominen, ministeri Eemil Luukka, vuorineuvos Juuso Walden ja Sääksmäen kunnanvaltuuston puheenjohtaja, rehtori ja kansanedustaja Olli Aulanko.
Noin puolen tunnin ajon jälkeen tullaan perille, Visavuoren laituriin. Se on yksi pysäkki Hämeenlinnasta Tampereelle johtavaa vesiliikennereittiä. Nousu laiturilta ylös Visavuoreen on jyrkkä. Heikompijalkaiset tai esimerkiksi sauvoja käyttävät tuskin mäestä ylös pääsevät. Meidän joukkomme selvitti portaat ja polun, kuka enemmän, kuka vähemmän hengästyen. Ylhäällä odotti linnamainen päärakennus ja uudempi näyttelytila. Päärakennuskokonaisuus on taiteilija Wikströmin kotimuseo. Alhaalla näyttelyrakennuksessa on lipunmyynti ja vaihtuvien näyttelyiden lisäksi Kari Suomalaisen, sen Hesarin Karin, töiden pysyvä ja kattava näyttely.
Päärakennus on muodoltaan tuttu Visavuorta esittelevistä teoksista ja mainoksissa. Sen kupumainen katto tuo mieleen tähtitornin, eikä aivan suotta. Suomalaisen taiteen kultakauden suuriin nimiin ja yksi aikakaudelle visuaalista tunnusmerkistöä luonut taiteilija halusi katsoa ja nähdä kauas. ”Vähintä, mitä sellainen mies todella tarvitsee, on oma tähtitorni laitteineen”. Torniin on lipun ostaneelle vapaa pääsy edellyttäen, että rohkenee kiivetä muutamat jyrkät portaat. Myös kaukoputki on näytteillä, tosin omassa vitriinissään lasin takana.
Jutellessani seuralaisten kanssa ilmeni, että Wikström ja hänen työnsä, samoin kuin Visavuori olivat jääneet monille tuntemattomiksi. Ja silti on aika selvää, että ainakin yhden, taiteilijan sadoista töistä, on enemmistö suomalaisista nähnyt, vaikka ei ehkä ole tekijästä ollut tietoinen. Työ on Eliel Saarisen suunnitteleman Helsingin rautatieaseman monumentaalinen portaali Lyhdynkantajineen. Lyhdynkantajat on eräs Wikströmin tunnetuimpia töitä.
Lyhdynkantajien tarina voisi olla suomalainen kansansatu, joka kertoo siitä, miten maailma sai valon. ”Aseman veistosryhmä koostuu neljästä graniittisesta mieshahmosta, jotka kannattelevat pallolamppuja. Jykeväleukaisilla hahmoilla on lihaksikas ylävartalo, mutta niiden alaosana on Saariselle tyypillisellä tavalla kuvioitu pylväselementti. Miesten hiukset on leikattu niin sanotun körttiläisen mallin mukaan. Kerrotaan, että hahmojen mallina oli 1800-luvun lopulla syntynyt torppari Jalmari Lehtinen. Visavuoren puutarhurina palvellut Lehtinen oli toiminut muulloinkin Wikströmin veistosten mallina”(Wikipedia).
Visavuoren näyttelyjen katsominen ottaa aikaa. Naapuriseuralaisilla oli käytettävissään puolitoista tuntia. Jonkinlainen yleiskuva museosta siinä ajassa varmaankin ennätti syntyä. Kierroksen päätteeksi oli hyvä poiketa kahvilaan ja nauttia vaikkapa kupillinen porkkanaleivoksen kera.
♥
Paluumatkalla illan viileneminen tyhjensi vähitellen Kulkurin yläkannen. Sorina sakeni matkustamossa. Mauno otti haitarin vielä kerran syliinsä. Laulettiin ja hyräiltiin hanuristin mukana tai ainakin sävelten innoittamana.
Puheenjohtaja piti vielä yhden pienen puheen, tunnelmasta ilmeisen liikuttuneena. Hämeenlinnassa odotti iloinen yllätys. Ei pysäköintisakkoa!
Risteily oli päättynyt.
+++
