Jos joku olisi parikymmentä vuotta sitten todennut, että pian tarvitaan Mannerheimin apua russofobian ja venäjävihan torjunnassa, harva olisi uskonut, vaikka ensimmäisiä merkkejä huonommista ajoista oli jo näkyvissä. Eli tässä se tulee – Gustaf Mannerheimin vastaus vihapolitikoille ja vihamedialle:
Mannerheim oli Venäjän kenraali alusta alkaen, ja olisi ollut sitä loppuun asti, ellei Eurooppa olisi syössyt itseään kaaokseen täysin turhan mutta eräiden valtapiirien ja median (silloinkin) janoaman sodan takia.
Kun Mannerheimin kouluttautuminen upseeriksi ei onnistunut Suomessa, hän suuntasi Pietariin, jossa hänen opintonsa pääsivätkin nopeasti alkuun. Siellä hänen uransa kesti kolmekymmentä vuotta ja päättyi huipulle, niin korkealle kuin ulkomaalta tullut voi edellyttää. Ainoa polku mikä häneltä jäi käymättä oli Sota-akatemia, johon olisi tarvittu venäjän kielen täydellistä hallintaa mikä häneltä jäi saavuttamatta.
Mannerheim ylennettiin kenraalimajuriksi v. 1912 ja kenraaliluutnantiksi 1917. Hän kuului tsaarin henkikaartiin ja oli siinä ominaisuudessa raportointivelvollinen henkilökohtaisesti tsaarille. Viimeinen sellainen tapaaminen oli niinkin myöhään kuin helmikuussa 1917.
Venäjän kielen hän hallitsi arkisia tarpeita varten hyvin, sillä vaikka sikäläinen ylimystö saattoi keskustella ranskaksi, ei pelkällä ranskalla päässyt pitkällekään. Niinpä Mannerheim heittäytyi täysin rinnoin pietarilaiseen seuraelämään, pääsi parhaisiin piireihin ja löysi niistä vaimonsa, jonka kanssa perusti perheen ja sai kaksi lasta – hänen ainut avioliittonsa ja ainoat lapsensa.
Mannerheimin oman henkilöhistorian takia Venäjä ei luonnollisestikaan ollut osa hänen viholliskuvaansa vaan sellaiseksi muodostui maan uusi vallankumoushallinto. Tätä hallintoa vastaan hän suunnitteli lukuisia kaatoyrityksiä, ensimmäistä jo ennen (!) bolshevikkien valtaannousua ollessaan komentajana eteläisellä sotarintamalla Romaniassa. Sitten hän yritti kaataa bolshevikkeja Suomesta käsin yhteistuumin Venäjän aristokratian kanssa, sekä lopuksi yhdessä Saksan kanssa jatkosodassa.
Talvisodan hän olisi kuitenkin jättänyt väliin ja tehnyt aluevaihdon, jos olisi saanut päättää. Olisiko sitten jatkosotaa tullutkaan, on toinen kysymys.
Mannerheimin hankkeita ei tarvitse pitää perusteltuina tai viisaina. Tärkeintä on havaita, että hänen kohdallaan ei ollut kyse venäjävihasta vaan vahvasta vihasta bolshevikkeja kohtaan. Perustan tälle loi hänen kokemuksensa, johon kuului tsaarin syrjäyttäminen sekä sen jälkeen seurannut anarkia ja kurittomuus, joka ulottui kaduilta aina hänen komentamiinsa eteläisillä rintamilla toimiviin joukkoihin saakka. Enimmillään hänen alaisuudessaan oli 40 000 miestä.
Mannerheim oli myös ainut henkilö Suomen johdossa sodan aikana, joka kavahti tajutessaan, ettei Saksan hävitysvimma tuntenut mitään rajoja. Kun Saksan yhdysupseeri kenraali Erfurth totesi Leningradin saarron yhteydessä, että ”Saksan sodanjohdon päämääränä on tuhota se kokonaan maan tasalle”, Mannerheim vastasi Erfurthin mukaan vakaalla äänellä, että ”sitten venäläiset rakentavat uuden Pietarin kaupungin”. Tämä oli mitä vahvin kritiikki meneillään olevaa sotimistapaa kohtaan koska se ei ainoastaan tuominnut kokonaisen suurkaupungin hävitystä vaan sisälsi myös vihjauksen siitä, ettei Saksan valta Pietarin kulmilla tulisi olemaan tuhatvuotinen: ”venäläiset rakentavat”.
Mannerheim kantaa oman osansa vastuusta siitä, ettei Suomi kuunnellut länsivaltojen neuvoja ja pysynyt erossa liitosta Saksan kanssa. Mutta marsalkka oli päättäjien joukossa ensimmäinen, joka jo varhain ymmärsi, että sota tulee päättymään Saksan tappioon, ja hän olisi myös ollut valmis irtautumaan siitä länsivaltojen kehotusten mukaisesti, jos ilmapiiri kotimaassa olisi sen sallinut. Tästä on Paasikiven todistus. Mutta taas kerran media oli takonut sanomaansa sellaisella voimalla, ettei irtautuminen ollut mahdollinen aiemmin kuin se lopulta tapahtui.
Mannerheim kaavaili Venäjälle perustuslaillista monarkiaa; se olisi hänelle, monarkin uskotulle, sopinut mitä parhaiten. Mutta ajat muuttuivat, ja voinemme olettaa, ettei Mannerheim uusien aikojen myötä olisi vieroksunut porvarillista Venäjääkään. Sellainen hallinto olisi sallinut myös hänenlaiselleen siviilielämän jatkamisen järjestyneellä tavalla, vaikkapa ratsujen parissa.
Nyky-Suomen kasvattamaa venäjävihaa, jossa persujen natsihenkisyys ja kokoomuksen länsihurmos yhtyvät, Mannerheim olisi voinut vain halveksia. Jos hän olisi joutunut kohtaamaan tämän hetken presidenttiehdokkaiden höyrypäisyyden, olisi tarvittu enemmän kuin yksi ryyppy. Ja sen jälkeen lentolippu Pietariin Istanbulin kautta.
Lähteitä:
Matts Dumell: Kun Mannerheim valitsi Suomen
Henrik Meinander: Gustaf Mannerheim
Pekka Visuri: Saksan kenraali Suomen päämajassa
6 kommenttia julkaisuun “MANNERHEIM OLISI HALVEKSINUT VENÄJÄVIHAA”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
*Esimerkiksi miten Mannerheim sitten suhtautui vallalla olevaan ”ryssävihaan”. Sehän ainakin sanana kuulostaa juurikin vihalta venäläisiä – ei bolshevikkeja – kohtaan.*
Mielenkiintoinen kysymys, sillä sisällisodan alla pohjanmaalla valkoisille sotilaille valehdeltiin, että he ovat lähdössä taistelemaan ryssää vastaan – ei toisia suomalaisia (punikkeja) vastaan. Tämä tehtiin siksi, että sotaan työväestöä vastaan ei meinannut ilmaantua riittävästi vapaaehtoisia. Ylipäällikkö Mannerheiminhan piti olla russofiili ei russofoobikko. Ilmeisesti tarkoitus pyhitti keinot tuollakin kertaa.
Luin tuon Heikki Ylikankaan kirjasta ”Väkivallasta sanan valtaan”. Tuossa kirjassa Ylikangas selvittää muun muassa laajaa 5 vuotta kestänyttä hyökkäystä häntä vastaan koskien hänen historian tutkimustaan. Hyökkääjillä ei ollut minkäänlaista historian tutkimuksen kompetenssia. Tukea Ylikangas saikin lähinnä toisilta historioitsijoilta.
Voin olla väärässä, koska en ole näitä asioita tutkinut tai edes lukenut niistä juurikaan, mutta käsittääkseni Neuvostoliitto tiesi tai arvasi Saksan hyökkäävän kimppuunsa. Oli ennakoitavissa, että Saksaa ihaileva Saksan aseveli (jos ei muodollisesti, niin ainakin käytännössä) russofobinen (silloinkin, joskaan ei ennen sotia siinä määrin kuin nykyään) Suomi olisi mukana hyökkäyksessä. Ollakseen paremmin varustautunut tulevaan hyökkäykseen ja turvatakseen entistä pääkaupunkiaan Neuvostoliitto halusi Suomelta alueita Leningradin läheltä. Vaihdossa Suomi olisi saanut paljon isommat alueet pohjoisempaa.
Jos Suomi olisi suostunut vaihtoon, ei talvisotaa olisi ymmärtääkseni koskaan käyty. No, Suomi ei suostunut ja Stalin otti väkisin haluamansa alueet. Huoli Leningradin ja koko Neuvostoliiton kohtalosta sekä Suomen osallistumisesta hyökkäykseen oli aiheellinen, minkä myöhempi historia todistaa. Autonomia oli Suomelle hyvää aikaa ja Stalin, ym. olivat myöntäneet Suomelle itsenäisyyden, mistä syystä Suomen asenne saattoi vaikuttaa röyhkeältä kiittämättömyydeltä itärajan takaa katsottuna.
Suomessa talvisota sälytettiin ja edelleen sälytetään kokonaan Neuvostoliiton syyksi. Entä mitä olisi tapahtunut, jos Neuvostoliitto olisi tyytynyt Suomen jääräpäisyyteen eikä tavisotaa olisi käyty. Olisiko Suomi huokaissut helpotuksesta, kiitollisuudesta luopunut aseveljeydestä Saksan kanssa eikä olisi koskaan hyökännyt Saksan rinnalla Neuvostoliittoon? Ehkä ryssäpuheetkin olisi jätetty sikseen.
Tai sitten Leningradille ja koko Neuvostoliitolle olisi käynyt vieläkin huonommin kuin kävi, Saksa olisi menestynyt itärintamalla paremmin kuin tosielämässä menestyi, jne. Talvisodan uhrit olisivat jääneet puolin ja toisin antamatta, joten jos sota kuitenkin myöhemmin olisi puhjennut, voimasuhteet Suomen rajoilla olisivat olleet kutakuinkin samat kuin ennen talvisotaa, mutta Suomi ja Saksa jo valmiiksi lähempänä mm. Leningradia.
Kokonaisuutta ajatellen ilman talvisotaa ja Suomi tukenaan Saksa olisi ilmeisesti ollut vieläkin vahvempi vihollinen Neuvostoliitolle kuin oli. Varmaan Saksa olisi silti hävinnyt sodan, mutta olisiko suomalaisia sotilaita kuollut ilman talvisotaa enemmän vai vähemmän kuin kuoli todellisuudessa, vaikea sanoa. Olisiko neuvostoliittolaisia kuollut 25 miljoonaa 23:n sijasta? Entä saksalaisia?
Joka tapauksessa Neuvostoliitto jätti Suomen itsenäiseksi. Sitä on selitelty mm. neuvostosotilaiden tarpeella muilla rintamilla, mutta uskoakseni Neuvostoliitto olisi halutessaan voinut Suomen miehittää. Jos ideologialtaan erilaisella Neuvostoliitolla ei silloin – Saksan konkreettisen uhan alla tai Saksan hyökättyä yhdessä Suomen kanssa ja hyökkääjien kukistuttua – ollut halua miehittää Suomea, niin ideologialtaan samanlaisella Venäjällä ei ole ollut minkäänlaista tarvetta tai halua edes ajatella edes Suomen uhkaamista millään tavalla hyökkäämisestä puhumattakaan.
Lopetan tämän lyhyellä toteamuksella, että jos Suomen ja Venäjän välille syttyy lähiaikoina sota, niin (ellei jotain odottamatonta tapahdu) se on 100 %:sti meidän aiheuttama johtuen siitä eksistentiaalisesta uhkasta, jonka me olemme halunneet Venäjän tärkeälle rajalle järjestää pelkästä russofobiasta ja ehkä joistakin häikäilemättömistä tavoitteista johtuen, ilman mitään totuuteen tai oikeudenmukaisuuteen pohjautuvia syitä.
Toi on ikuinen spekuloinnin kysymys, että olisiko tullut talvisotaa, jos olisi suostuttu NL:n aluevaateisiin?
Ainakin on syytä pohtia samalla Baltian maiden kohtaloa. Nehän saivat pienempinä maina paljon pidemmälle menevät ”ystävällismieliset ehdotukset” ja kuinkas kävi vaikka eiväthän ne olisi pystyneet itseään puolustamaan asein – no mutta kenties Suomea kohtaan sovellettiin vaiheittaista hivuttautumisstrategiaa.
Varmaan nykyjohtajien mielestä Mannerheim taistelisi nytkin Venäjää vastaan. Perusteeksi he esittäisivät (jos asiaa kysyttäisiin), että Neuvostoliittoa piti vihata sosialistisen järjestelmänsä vuoksi ja nykyinen Venäjä on samanlainen laajentumishaluinen imperialistinen kaikkia naapureitaan uhkaava roistovaltio, jolle pitää saada parempi (lue länsialisteinen) hallinto.
Nykyjohtajat selittäisivät, etteivät he rasisteja ole, vaikka kaikki todistaa päinvastaista. Väitteensä Venäjän aggressiivisuudesta ja arvaamattomuudesta on puhdasta propagandaa, mihinkään tosiseikkoihin perustumatonta mustamaalausta. Historiaa vääristellään valkopesemällä omia ja ylipäänsä lännen likoja ja vastaavasti Venäjän päälle roiskitaan likaa päivittäin.
”Ei ollut kyse venäjävihasta vaan vahvasta vihasta bolshevikkeja kohtaan.” Varmaan kirjoittaja on oikeassa, mutta asioista perillä oleville (jollaiseksi en laske itseäni) jää kuitenkin monia kysymyksiä.
Esimerkiksi miten Mannerheim sitten suhtautui vallalla olevaan ”ryssävihaan”. Sehän ainakin sanana kuulostaa juurikin vihalta venäläisiä – ei bolshevikkeja – kohtaan. Ja eikös Mannerheim kuitenkin ollut vastuussa Itä-Karjalan keskitysleireistä (vai peräti suunnittelemassakin niitä), joissa kuoli paljon venäläisiä ja varmaan riippumatta siitä, mitä poliittisia mielipiteitä heillä mahdollisesti oli (lapsilla tuskin mitään). Paikallinen väestö oli (vai oliko) tarkoitus siirtää jonnekin kauemmaksi, pois Suur-Suomesta. Selittyykö sekin vihalla bolshevikkeja kohtaan.
Joka tapauksessa Stalin taisi kunnioittaa Mannerheimia. Sotapäällikkönä vai venäläistaustansa vuoksi, en tiedä. Ei kai häntä muuten oltaisi istutettu presidentiksi ja vapautettu sotarikossyytteiltä.
Jos Suomi tästä jotenkin selviää, edessä on kaikkien aikojen krapulaherääminen.