MITÄ ON ISÄNMAALLISUUS – JA MITEN SITÄ OSOITETAAN?

Onnistuin saamaan yleensä liiankin alhaisen verenpaineeni koholle törmätessäni Helsingin Sanomien verkkosivuilla juttuun, jonka mukaan Sauli Niinistön mielestä Lauri Markkasen päätös käydä armeija osoittaa syvää suomalaisuutta.

Täytyy sanoa, että minulla on hyvin erilainen näkemys syvästä suomalaisuudesta, kuin herra presidentillä… En ole käynyt armeijaa, mutta jokainen syvää suomalaisuuttani epäilevä saa minulta kyllä tulikivenkatkuisen vuodatuksen vastineeksi väitteeseensä! 

Olen haavoittuneen ja kotiseutunsa sodassa menettäneen sotaveteraanin jälkeläinen. Ja häneltä saamieni elämää suurempien oppien joukkoon kuului myös se, että sota on niitä vihonviimeisiä asioita, joita kenenkään tulisi kannattaa, tai ketään siihen – ja ylipäätään minkäänlaiseen militarismiin – kannustaa. Lisäksi opin myös sen, että paras kiitos ja kunnianosoitus veteraaneillemme olisi sen varmistaminen, ettei kukaan nuorukaisistamme koskaan enää joutuisi sotaan. Kertokoon se jotain minun juuristani ja saamastani kasvatuksesta.

Minulle syvä suomalaisuus tarkoittaa sitä, että ollaan “itsepäisen itsenäisiä”, omasta maastaan ylpeitä ja suoraselkäisiä kansalaisia, jotka eivät kumartele mihinkään suuntaan. Siitä kumartelusta kun väistämättä seuraa se, että pyllistetään  johonkin toiseen suuntaan – mikä puolestaan ei voi olla aiheuttamatta jonkin sortin murheita ennemmin tai myöhemmin.

En vielä tänä päivänäkään kykene ymmärtämään mitä vikaa puolueettomuudessa on? Tai miksi ihmeessä Suomen puolueeton asema piti heittää romukoppaan? Koko ikäni se on ollut yksi niistä kantavista voimista, joka minussa on saanut aikaan ylpeyttä kotimaastani ja omasta suomalaisuudestani. Unohtamatta tietenkään sitä suo, kuokka ja Jussi -asennetta, jota tuskin myöskään sain synnyinlahjana. Sekin taitaa olla seurausta kotoa saaduista opeista. Ja näillä saamillani elämän eväillä en aio jatkossakaan tätä sokeaa rähmälläänoloa tuon rapakon takaisen suurvallan suuntaan hyväksyä –  tai näistä mielipiteistäni vaieta, niin kauan kuin minussa henki pihisee. Ja se, jos mikä, on minun näkemykseni mukaista syvää suomalaisuutta! 

Ja minun velvollisuudentunteeni isänmaatani kohtaan tarkoittaa jotain aivan muuta kuin asepalvelusta. Minä katson velvollisuudekseni mm. toimia niin, että isänmaani säilyttäisi itsemääräämisoikeutensa (tai rehellisesti sanottuna: hankkisi sen takaisin), pysyisi erossa muiden kahinoista, ja että isänmaani vihdoinkin  omaksuisi täysin sen roolin, mihin sillä on maantieteellisen sijaintinsa johdosta ainutlaatuinen mahdollisuus: portti idän ja lännen välillä. Puhumattakaan siitä, että isänmaani oppisi hyödyntämään tätä (ansaitsematonta) etuaan täysin  edes omien kansalaistensa hyväksi – puhumattakaan toimimisesta kansainvälisesti tunnustettuna diplomaattina. Tosin tästä viimeksi mainitusta ei taida tällä hetkellä olla toivettakaan – niin kauan kuin nykyiset politiikantekijät ovat vallassa. Heillä kun ei vaikuta olevan edes alkeellista käsitystä siitä, mitä diplomatia tarkoittaa… 

Pidän velvollisuutenani myöskin etsiä totuutta, ja pitäytyä siinä – tuli mitä tuli. Tämäkin on niitä isältä saatuja oppeja. Hänen suustaan kuulin monen monituista kertaa: “Ennemmin kuolen kuin sanani syön!” Ja minulle henkilökohtaisesti tuo tokaisu on mitä syvin suomalaisuuden osoitus.

Tunne omasta vastuusta on myöskin istutettu minuun jo varhain. Ja siellä se on edelleen tallessa – syvällä sieluni sopukoissa. Siksipä en ole valmis ihan purematta nielemään – ja vielä vähemmän levittämään – kaikkea sitä puppua, mitä meille valitettavasti myös herra presidentin toimesta on tuputettu. Niinpä syvällistä vastuuta tuntevana Suomen kansalaisena kannan korteni kekoon jakamalla niitä vähemmän kuultuja – ja etenkin valtamediassa erittäin epäsuosittuja – tosiasioita mm. tähän nykyiseen konfliktiin liittyvistä seikoista.

Haluan myös ilmaista eriävän mielipiteeni herra presidentin arvioon siitä, että Lauri Markkasen päätös suorittaa asepalvelus jotenkin kertoisi amerikkalaisille (tai muiden maiden) päättäjille ja medialle yhtään mitään hänen syvästä suomalaisuudestaan – etenkin kun tuon päätöksen taustalla vaikuttaa olevan enemmän silkkaa mukavuudenhalua kuin mitään muuta. Mies kun ihan itse kertoi asiasta näin:  ”Ajattelin, että jos emme pääse pudotuspeleihin tänä vuonna, on hyvä aika tehdä se sen sijaan, että lykkäisin palvelusta ja joutuisin tekemään sen aikana, joka ei sopisi minulle niin hyvin”. Lisäksi Markkasen suunnitelma – monen muun huippu-urheilijan tavoin – on jakaa palveluksensa useammalle kesälle: ”Kesä ei tietenkään ole tarpeeksi pitkä, jotta voisimme tehdä sen yhdessä kesässä. Katsotaan, paljonko päiviä saan kerättyä tänä kesänä. En todellakaan halua sen vaikuttavan koripalloon, joten keksimme hyvän yhdistelmän.”

Eikä tämä hänen toinenkaan lausuntonsa juuri anna kuvaa mistään suuresta isänmaallisuudesta: ”Se on pakollinen. Meidän täytyy tehdä se, mutta samaan aikaan mukana on ylpeyttä. Mielestäni palveluksen suorittaminen asettaa esimerkin. Uskon pystyväni hoitamaan asian ilman, että sillä olisi vaikutusta ensi kauteen valmistautumiseen”, Markkanen sanoi ESPN:n mukaan. ”Harjoittelisin tietysti mieluummin kuten tavallisestikin [kauden jälkeen] teen, mutta olen kuullut, että tuolla [urheilukoulussa] pystytään yhdistämään harjoittelu ja palvelus hyvin.” 

Lisäksi tuo syvä isänmaallisuus asevelvollisuuden suorittamisen suhteen näkyi edellisvuonna näin: Markkasen piti astua palvelukseen jo vuosi sitten keväällä, mutta hän haki lykkäystä pelien ollessa kesken Cleveland Cavaliersissa.

Siispä suosittelisin lämpimästi herra presidenttiäkin osoittamaan syvään juurrutettuja suomalaisia arvoja pysyttelemällä lausunnoissaan niin lähellä totuutta kuin suinkin mahdollista. Ja ehkä sinne Linnan juhliinkin voisi Markkasen – puhumattakan muista tyhjänpäiväisistä julkimoista – sijasta kutsua joitakin todellisia isänmaanystäviä, jotka eivät ole säästelleet vaivojaan, eivätkä tulleet rikkaiksi ja kuuluisiksi tehdessään työtään tämän maan hyväksi. Ja vielä suurempaa isänmaallisuutta osoittaisi koko juhlien peruuttaminen, ja näin säästyneiden varojen ohjaaminen niille suomalaisille, jotka syystä tai toisesta todella tarvitsevat erilaista apua. Tosin en jää pidättelemään henkeäni näitä “ihmeitä” odotellessani…

Lopuksi lainattakoon vielä yhtä isänperintönä saamaani oppia: Kunnioitus pitää ansaita. Valitettavasti minun on todettava, että isänmaani tämänhetkinen johto ei ole ansainnut sen enempää minun kunnioitustani kuin luottamustanikaan.

Syvästi isänmaallisin terveisin,

Riitta Veijalainen

+++