Sauli Niinistön elämäkerta on nostanut keskustelun kohteeksi myös hänen presidentti Putinilta vuosien aikana saamansa lahjat. Niiden sisältämiä mahdollisia piiloviestejä on pähkäilty presidentin kansliassakin.
Niinistön mielestä Putin ”vihjasi” toistuvasti lahjoillaan ja puheillaan Suomen kuulumisesta aikoinaan Venäjään. Näin muun muassa Pietarin kansainvälisen talousforumin päivällisillä v. 2012, joilla Putin tarjosi madeira-viiniä vuodelta 1845. Putin otti pöytäpuheessaan esille sen, miten asiat olivat maailmassa v. 1845, esimerkiksi Suomi kuului Venäjään. Niinistö koki, että Putin kohdisti ”muistutuksensa” pöytäseurueessa nimenomaan hänelle ja piti sitä ”vitsailuna” Suomen itsemääräämisoikeudesta.
Miksi olisi niin epäilyttävää mainita, että Suomi on ollut joskus Venäjän autonominen osa? Sehän on historiallinen tosiasia. Ruotsin kuninkaalliset puhuvat tuon tuosta valtiovierailuilla siitä, että Suomi on ollut joskus osa Ruotsia, eikä kukaan saa siitä historiallisesta tosiasiasta näppylöitä. Juurihan vietettiin Ruotsalaisuuden päivää liputtamalla.
Olisiko presidentti Putin päättänyt talousalan korkean tason päivällisillä vitsailla pienen, tuntemattoman Suomen kustannuksella? Miksi? Liioitteleeko tämä ajatusrakennelma Suomen ja presidentti Niinistön tuonaikaista merkitystä Venäjälle? Onhan Putin voinut mainita tämän historiallisen detaljin valaistakseen Euroopan ja Venäjän historiaa eri maanosista tuleville vieraille. Miksi Niinistö kokee sen vihjailuksi? Ja vihjailuksi mistä?
Kuka omii Mannerheimin?
Ulkopoliittisen instituutin tutkija Jussi Lassila analysoi Putinin antamia lahjoja Ylen artikkelissa Venäjän lahjat Niinistölle paljastavat Putinin pakkomielteen historiaan – tutkija: haluaa omia Mannerheimin (22.10.25)
Putinin historianharrastus on ollut yleisesti tiedossa jo kauan, asiassa ei ole mitään paljastettavaa. Länsimedia on syyttänyt häntä historian väärinkäytöstäkin. Kiintoisaa on, että Putinin perehtyneisyys historiaan määritellään Ulkopoliittisessa instituutissa psykiatrian alaan kuuluvalla termillä ”pakkomielteeksi”. Millähän evidenssillä ja psykologian tuntemuksella tämä diagnoosi on tehty? Itse pidän presidentti Putinin historian tuntemusta ilmauksena lukeneisuudesta, älykkyydestä ja hyvästä muistista.
Yksi lahjoista oli Mannerheimiin ja hänen sukuunsa liittyvät 170 asiakirjaa ja valokuvaa. Ne oli hankittu Venäjälle lontoolaisesta huutokaupasta. Aineisto päätyi Putinille, joka lahjoitti sen Niinistölle 70-vuotislahjaksi v. 2018. Tämä antoi kokoelman Kansallisarkistoon, jossa se digitoitiin ja on nyt kaikkien tutkittavissa.
Tutkija Lassila luonnehtii tämän arvokkaan historiallisen aineiston lahjoittamista Suomeen ”Mannerheimin omimiseksi”. – Mutta kai Venäjä olisi pitänyt dokumentit omissa arkistoissaan, jos haluaisi omia Mannerheimin?
Mannerheim palveli 30 vuotta Venäjän armeijassa, oli Nikolai II:n kruunajaisissa Chevalier-kaartin riveissä, taisteli Venäjän–Japanin sodassa, vakoili keisarille Keski-Aasiassa ja Kiinassa kaksi vuotta, osallistui 1. maailmansotaan ja yleni keisarillisen armeijan kenraaliksi. Tämä mies on kiistatta osa sekä Venäjän että Suomen historiaa. Suomen ei ole syytä omia Mannerheimia.
Kenen vallan alla Suomi kukoisti?
Toinen Niinistön saama epäilyttävä lahja oli suomalaisen 1800-luvulla vaikuttaneen senaattorin, Samuel Werner von Troilin, kunniamerkki. Von Troil toimi aikoinaan viskaalina Turun hovioikeudessa kuten Niinistökin on toiminut. Niinistö toteaakin tässä kohtaa järkevästi, että heidän välillään on yhtäläisyyksiä, jotka selittävät lahjan valintaa: ”taloutta, perustuslakia ja hovioikeutta”.
Tutkija Lassila kuitenkin väittää Putinin halunneen lahjan avulla muistuttaa suomalaisia siitä, kuinka ”Suomi kukoisti Venäjän vallan alla”.
Koska lahjan symboliikka riippuu siitä, millainen hahmo von Troil oli Suomen suuriruhtinaskunnassa, on syytä tarkastella sitä.
Von Troil oli mukana siinä säätyjen delegaatiossa, joka matkusti v. 1899 Moskovaan välittääkseen keisarille mielipiteensä siitä, että autonomiaa heikentänyt helmikuun manifesti oli laiton. Keisari ei ottanut suomalaisia vastaan. Myöhemmin von Troil piti valtiopäivien päättäjäisissä toukokuussa 1899 jyrkän puheen Suomen tilanteesta ja sai siitä keisarilta julkisen nuhteen. Siihen hänen pitkä senaattorin uransa päättyi, ja hän kuolikin jo seuraavana vuonna.
Näyttäisi siltä, että von Troilin keskeisin toiminta liittyi Suomen ja Venäjän väliseen kriisiin, ei niinkään maamme ”kukoistukseen”. Hän puolusti Suomen kutistumassa olevaa autonomiaa lakiin vedoten.
On kiinnostavaa miettiä ilman russofobisia silmälaseja, miksi Putin oikeasti antoi tämän kunniamerkin. Halusiko hän korostaa laillisuuden ja sopimusten merkitystä valtioidemme kanssakäymisessä? Vai väheksyä niitä? Oliko kunniamerkki piilotettu uhkaus? Vai oliko tarkoitus muistuttaa siitä, että Suomella on Venäjän historiassa ollut oma erityisasemansa, jota se on ansiokkaasti puolustanut? Vai antaa tunnustusta menneisyyden poliitikolle, joka toimi isänmaallisten periaatteittensa mukaisesti omaksi vahingokseenkin, ja tuoda hänet esikuvana Niinistölle? Tai kohteliaasti rinnastaa heidät toisiinsa ”laillisuusmiehinä”? Tai yksinkertaisesti antaa Niinistölle hänen henkilöhistoriaansa ja Suomen poliittiseen historiaan liittyvä arvokas esine autonomian ajalta?
Putin on sitäpaitsi oikeassa siinä, että Suomi kukoisti Venäjän vallan alla. Niin voi päätellä ainakin siitä, että Ruotsin vallan aikana suomalaisten verot menivät Tukholmaan mutta Venäjän vallan aikana ne jäivät Suomeen.
Suomen venäläisyys
Kolmas epäilyksiä herättänyt lahja oli Pro Finlandia -teos vuodelta 1899. Teos sisältää 12 maasta olevien merkkihenkilöiden vetoomukset tsaari Nikolai II:lle Suomen itsehallinnon puolesta. Sekin siis liittyy tähän kriisikohtaan Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan välillä eikä helpompiin ajanjaksoihin.
Lassilan mukaan lahjat pyrkivät ”alleviivaamaan Suomen ja Venäjän kiinteää yhteyttä ja kätketysti myös Suomen venäläisyyttä. Se taas kertoo Putinin imperialistisesta maailmankuvasta, jossa Suomikin on mukana.”
Lassila ei määrittele, mitä Putin mahtaisi tarkoittaa Suomen venäläisyydellä, jos siis ajattelisi Suomen olevan venäläinen. Helsingin yliopistoako (aiemmin Aleksanterin keisarillinen yliopisto), joka Venäjän vallan aikana laajensi merkittävästi toimintaansa? Uspenskin katedraalia? Suomen Pankkia, jonka perusti Aleksanteri I? Rautatieverkkoa? Viehtymystä melankoliseen musiikkiin? Tamara Lundia ja Viktor Klimenkoa?
Entä millä logiikalla lahjat alleviivaisivat Suomen oletettua ”venäläisyyttä”, kun ne kertovat nimenomaan Suomen pyrkimyksistä puolustaa omaa erityisasemaansa ja vastustaa Venäjän vallan lisääntymistä Suomessa?
Lassila esittää olettamuksia siitä, mihin Putin lahjavalinnoillaan pyrkii, ja sen jälkeen todistelee näillä olettamuksillaan ajatuksensa Putinin ”imperialistisesta maailmankuvasta”, johon Suomikin pahaenteisesti ”kuuluu”, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Epämääräisiä käsitteitä synnyttämässä tunnepitoisia mielikuvia – niin toimii propaganda, ei tiede.
Presidentti Niinistö kertoo pohtineensa kansliapäällikkönsä ja neuvonantajiensa kanssa näitä lahjoja: ”mitä ovat nämä Suomen itsemääräämistä tukevat sanomat?”
Olisiko mahdollista, että ne olisivat Suomen itsemääräämistä tukevia sanomia?
29 kommenttia julkaisuun “NIINISTÖ JA PUTININ EPÄILYTTÄVÄT LAHJAT”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Kommenttini kohde on Sauli Niinistö…Katselin hänen haastatteluaan ykkösaamussa aiheena amerikkalaisten laatima 28 kohtainen, julkivuodettu ehdotus Ukrainan konfliktin ratkaisun pohjaksi. Täytyy sanoa, että hän on ”ulkona kuin lumiukko” kyseisestä asiasta…Axel Oxenstiernaa mukaellen:”Poikani, kunpa tietäisit, kuinka vähällä järjellä tätä Tasavaltaa on johdettu”…
Presidentti Halonen kirjoittaa Kosmopolis-lehdessä, että ”Venäjän hyökkäys Ukrainaan olikin sitten shokki, joka järisytti eurooppalaisten turvallisuutta. Eihän perinteisen sodan pitänyt enää kuulua eurooppalaiseen maailmaan. Toki olimme kokeneet vanhan Jugoslavian hajoamisprosessissa aseellisia konflikteja, mutta jotenkin pidimme niitä kuitenkin jollain lailla paikallisina eli hallittavina.”
Jos ei voi olla rehellinen, niin tuollaista lässytystä juuri voi ainoastaan olla tuloksena. Eikä tarvitsisi kirjoitella ollenkaan, minun mielestäni.
”Presidentti Halonen kirjoittaa Kosmopolis-lehdessä, että ”Venäjän hyökkäys Ukrainaan olikin sitten shokki, joka järisytti eurooppalaisten turvallisuutta.”
Jos hän on kirjoitellessaan rehellinen, niin hänkin kuulunee siihen joukkoon, jotka eivät nähneet/näe turvallisuustilannetta Venäjän näkökulmasta. Kertonee myös länsimedian onnistuneen narratiivinsa syöttämisessä kuluttajilleen. Kuvittelin Halosen olevan ”toista maata”.
Minulle kivenä kengässä tuossa on erityisesti Halosen Jugoslavian yhteydessä mainitsema ”aseellisia konflikteja”. Mihin on unohtunut Naton laiton Jugoslavian pommittaminen. Ei Halonen ole sitä voinut unohtaa, kun Koivisto ei pommituksia hyväksynyt ja Ahtisaari toisaalta mitä kernaimmin hyväksyi. Ei erittäin ongelmallinen asia mitenkään voi olla kahdella sanalla kuitattavissa, koska se on eurooppalaista historiaa ja osa kehitystä, joka on nykyiseen tilanteeseen johtanut, Natoineen kaikkineen joka tekee mitä haluaa ja propagandakampanjoineen kuten nyt. Halonen haluaa kai puheillaan sovittaa vanhoja syntejään, joita olivat hyvät välit Putiniin ja maamiinakieltosopimukseen liittyminen.
”Mihin on unohtunut Naton laiton Jugoslavian pommittaminen. ”
Hyvä kysymys. Liekö NATOn jäsenyys pannut ”suun suppuun”, sillä kysymyksessä oli (;Toni Blair`in mukaan,) pakonomainen tarve saada ”kaksi kärpästä yhdellä iskulla”, hajottaa Serbia ja tukikohta Balkanille. Pommitus ilman YK:n mandaattia katsottiin tehokkaimmaksi keinoksi irrottaa Kosovo. ”Rauhanneuvotteluja” vetänyt ja sopimuksen laatinut Ahtisaari sai siitä palkinnoksi patsaan Pristinaan.
Halonen osoitti aikanaan suoraselkäisyyttä kannanotollaan USA:n hyökkäyksestä Irakiin, jonka hän totesi olevan laiton. Hän kuitenkin vaikeni hyökkäyksestä Libyaan ja maan täydellisestä tuhosta, joka tapahtui vielä hänen kaudellaan. Eli silloin katosi Halosen uskottavuus.
Missäköhän vaiheessa Euroopan turvallisuus Halosen mielestä järisi? Ukraina kun on ollut ainakin viiden sodan tai siihen vertautuvan kansainvälisen lain rikkomuksen näyttämö.
Rikkomus 1. USA:n sota Ukrainan valtiota vastaan 2013-2014. USA syrjäytti maan laillisesti valitun hallinnon vallankaappauksella käyttämällä maan sisäisiä ja ulkomaisia, mm. georgialaisia, prokseja ja asetti valtaan valitsemansa nukkehallituksen.
Rikkomus 2. Venäjä liitti itseensä Krimin 2014. Valtaus oli veretön ja tapahtui krimiläisten itsensä toimesta, mutta oli kansainvälisen lain vastainen. Kiovan nukkehallitus oli hieman aiemmin ilmoittanut irtisanovansa Sevastopolin laivastotukikohdan vuokrasopimuksen.
Rikkomus 3. Sisällissota 2014. Donbasin asukkaat valtasivat alueensa hallintorakennuksia. Kiovan hallitus julisti valtaajat terroristeiksi ja aloitti välittömästi ”terrorismin” vastaisen sodan sen sijaan että olisi pyrkinyt neuvottelemaan rauhanomaisesti. Oli muodollisesti sisällissota, mutta koska Kiovaa hallitsi USA:n nukkehallitus, oli itse asiassa USA:n ja kapinallisten välinen sota.
Rikkomus 4. Minskin ”sopimus” 2014-2022. Kiovan hallituksen ja kapinallisten väliset sopimukset, joka sisälsivät mm. aselevon ja alueelle itsehallinnon. Kiova ei noudattanut sopimuksia vaan pommitti aluetta aika-ajoin. Oli matalan intensiteetin sisällissota, jossa kuoli yli 14000 ihmistä. Huomattava osa heistä Kiovan tarkoituksellisesti tulittamia Donbasin siviilejä. Vrt. Gaza.
Rikkomus 5. Helmikuussa 2022 Venäjän sotavoimat ylittivät Ukrainan rajan. Oli kansainvälisen lain rikkomus.
”Rauhan järjestö” EU ja muu ”kansainvälinen yhteisö” tuomitsi em. rikkomuksia valikoivasti. Moraaliset yhteisöt olisivat tehneet rauhanvälitysaloitteita, jotta konflikti ei olisi eskaloitunut eteenpäin.
Hyvä kooste, kiitos!
”Oli matalan intensiteetin sisällissota, jossa kuoli yli 14000 ihmistä. Huomattava osa heistä Kiovan tarkoituksellisesti tulittamia Donbasin siviilejä. Vrt. Gaza.”
Vielä vuosina 2020 ja 2021 siviilejä kuoli Donbassissa yli 100 vuodessa. Tästä ei Yle meitä informoinut, vaan väitti konfliktia ”jäätyneeksi”.
Ukraina ei suostunut kutsumaan Etyjin tarkkailijoita valvomaan Krimin kansanäänestystä Venäjään liittymisestä. Siksi vaalitulosta voidaan väittää vääristellyksi ja viitata sille kintaalla.
Eikö kuitenkin olisi ollut parempaa ongelmanratkaisua kutsua tarkkailijat ja saada esiin krimiläisten aito mielipide?
Ps. tarkoitan tässä ”aidolla mielipiteellä” sellaista, joka olisi saatu esiin sellaisilla kriteereillä, että lännenkin olisi pakko äänestystulos uskoa.
Nyt tilanne on jumittunut eipäs-juupas -väittelyksi, ja länsi ylläpitää käsitystä, että Venäjä manipuloi noita vaaleja. Tämän käsityksen läpimeno mediassa on tietysti Ukrainalle edullista.
Ei Halonen voi olla niin tyhmä, tietämätön tai aivopesty, etteikö käsittäisi tai huomaisi ajatella asioita myös Venäjän näkökulmasta. Siksi kallistun sille kannalle, että silittelee myötäkarvaan Suomen valitsemaan Nato-narratiivia. Miksi? Varmaan miellyttääkseen entisiä tukijoitaan ja nykyisiä kavereitaan ja liekö hänelläkin taustalla vähintään russofobinen asennoituminen.
Hänen ja vastaavien asema olisi mitä parhain totuuden ja järkevyyden esilletuomiseen tällaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, kun melkein kaikki ovat Venäjä-vihan psykoosissa tai liian arkoja kertomaan totuuksia, Suomen vahingoksi. Olisi, mutta kun ei vain tule esiin sitä lasta, joka kertoisi ettei keisarilla ole vaatteita ollenkaan. Väyrynen on sinne päin, mutta hänenkin ehdotuksensa ovat puolivillaisia.
Itselle on jäänyt parhaiten mieleen ajat, kun vappuaamuna väki kokoontui marssimaan. Sitä marssia oli sitten mukava katsoa, kun liput liehuivat ja kyltit heiluivat. Marssijoita lienee ollut parisen tuhatta. Se oli sitä aikaa kun SKDL:n kannatus oli korkeimmillaan. Sosiaalidemokraatit eivät osallistuneet vappumarssiin, pitivät itseään parempina kuin muut työläiset, kuten nykyäänkin. Kevät teki tuloaan ja vappuna saatiin ensimmäiset jäätelöt.
Ajat ovat muuttuneet monella tapaa, osa paremmaksi, osa huonommaksi.
Omat varhaisimmat muistoni tulevat 1960- ja 1970-luvuilta. Pienellä kylällä pienellä maatilalla kasvoin. Muistan elävästi, kuinka kaikki tuntui ihmeteltävän suurelta, kun olimme päässeet jonkun auton kyydissä (meillähän ei sellaista tietysti ollut) käymään kirkonkylällä. Limsapullon, kolmanneslitran, sain kerran vuodessa juhannuksena. Raveissa (miten pääsinkään ilman lippua) norkoilin lopuksi, jos antaisivat myymättä jääneen makkaran. Köyhää oli. En esimerkiksi voinut kuvitellakaan, että minulla voisi olla oma jalkapallo, tms. (vähän isompana sain joululahjaksi sukset, mutta ne pahukset katkesivat heti pihan kumpareissa). Köyhää oli, mutta omalla tavallaan jopa onnellista.
Sitä vain piti sanomani, että kaikesta huolimatta oli itsestään selvää kannattaa Keskustapuoluetta. Vasemmistolaisuutta vieroksuttiin, mutta ei sillä tavalla, etteikö vaikka kommunisteiksi tiedettyjen kanssa oltaisi oltu ystävällisesti tekemisissä. Se oli sitä aikaa maaseudulla. TV meillä oli ja radio, josta isä kuunteli uutiset, jos sai kanavan kohdalleen. Ja kaikki tietysti uskottiin totena. Ehkä se silloin olikin totta, en tiedä. Kyllä ovat ajat muuttuneet paljon sekä parempaan että huonompaan suuntaan.
Jussi Lassilasta, kuten koko UPI:stakin voi käyttää vanhaa sanontaa:”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”.
Ei varmasti tulisi valituksi, jos sinne hakisi joku puolueettomasti ehdottomaan totuuteen pyrkivä tutkija. Eikös joskus 1920- ja 1930-luvuilla eletty vähän saman tapaisia aikoja. Oliko silloin ihan lakeja, jotka kielsivät tiettyjä mielipiteitä pääsemästä virkoihin? Nyt ei liene sellaisia lakeja, mutta luultavasti käytäntö on sitäkin tiukempi.
Nämä tällaiset ovat omiaan jatkamaan kansallisen epänormaaliuden aikaa. Myös WW2:n aikoihin ja ennen sitä Suomessa vallitsi voimakas natsihenkisyys ja russofobia. Sotakokemukset ravistivat ja pakottivat Suomen silloin hereille. Nytkin toivoisi sellaista ravistelua, että heräämistä tapahtuisi, mutta sotaa sentään kukaan ei taida toivoa.
Korjaus. Vaikuttaa siltä, että Suomessa on paljon tahoja, jotka toivovat menestyksekästä USA-Naton sotaa Venäjän murskaamiseksi, mutta tarkoitin meitä hereillä olevia. Sota voisi jopa normalisoida tilanteet meidän toivomaan suuntaan, mutta olisi aivan liian rankka keino. Eli olkoon Suomi mieluummin vaikka erossa Venäjästä elämämme loppuun asti kuin rupeaisi sotimaan sitä vastaan.
”Eikös joskus 1920- ja 1930-luvuilla eletty vähän saman tapaisia aikoja.”
Ei tarvitse mennä noin kauas historiaan…
”https://fi.wikipedia.org/wiki/Poliittinen_virkanimitys”
Sallittanee omakohtainen tarina aiheen tiimoilta…Ollessani 1958 Länsi-Saksassa opiskelemassa puutarhuriksi, sain langoltani (poliisi) kirjeen, jossa hän vahvasti suostutteli minua tulemaan Suomeen ja pyrkimään parhaillaan haussa olevalle Liikkuvan Poliisin kurssille. Tein työtä käskettyä, mutta tultuani Suomen sain kuulla hakuajan jo umpeutuneen. Siitä lannistumatta kokosin silloisen CV:n, ja matkustin (Sisä-Suomesta) Helsinkiin suoraan Liikkuvan Poliisin Päällikön juttusille Senaatintorille. Päällikkö (, jonka nimeä en muista,) tutki CV:ni ja totesi sen olevan niin hyvä, että kutsui minut oitis tervetulleeksi kyseiselle kurssille. Sain kuitenkin ohjeen tehdä kirjallinen hakemus ja toimittaa se virkateitse hänelle. Tein, kuten neuvottiin, ja vein hakemuksen pitäjäni nimismiehelle. Jäin odottelemaan ….Parin viikon kuluttua tulikin kirje, jossa kerrottiin kutsuni tulleen evätyksi. Jälkiviisaana tajusin, että eihän ”punikin” pojalla ollut mahdollista päästä poliisiksi, isäni kun istui pitäjän kunnanvaltuustossa SKDL:n mandaatilla.
Tuolta löytyy viitteitä käytännöistä..
https://www.historiallinenaikakauskirja.fi/wp-content/uploads/2023/09/HAik_2_2023_Okkonen.pdf
Kiitos linkistä. Mielenkiintoinen juttu, kuten on mielenkiintoista tuo SYT:n toiminta kaikkiaan ja suojelupoliisin aulius toimia oikeiston toimeksiannosta noin muiden töidensä ohella.
Taisi olla 50-luvulla käytännössä virkakielto vasemmistolaisille ainakin poliisissa. Setänikään ei päässyt poliisikouluun, kun pahantahtoinen naapuri levitti huhua, että hän olisi ollut kommunisti.
Vaikka Suomessa teoriassa vallitsikin täysi demokratia ajanjaksolla 1945 – 1960-luvun alkupuoli, oli maassa edelleen tärkeissä viroissa ”asevelivirkamiehiä”, joiden käytännöt eivät poikenneet 1930-luvusta. Esimerkiksi muuan herra von Born (RKP), joka vastasi vankeinhoidosta piti kommunisteja vankiloissa vielä kauan sodan loppumisen jälkeen, vaikka Valvontakomissio oli käskenyt vapauttaa kaikki poliittiset vangit. Monet muutkin käytännöt jatkuivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vain vähitellen poliittinen syrjintä loppui, mutta tämäkin koski vain ruohonjuuritason virkoja.
Vasta vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen ns. kansanrintamahallitusten aikana vallitsi täysi demokratia. Maata ja hyvinvointivaltiota rakensivat kaikki työtä tekeviä ihmisiä edustavat puolueet keskustasta (maanviljelijät) kommunisteihin. Tätä kesti aina 1980-luvun puoliväliin, jolloin meillä oli mm. ilmainen terveydenhoito (joka myös toimi käytännössä), ja Suomesta puhuttiin maailmalla ”Euroopan Japanina”. Heti kun kokoomus päästettiin hallituksiin, alkoi hyvinvointivaltion nakertaminen ja hallitusten töppäilyn takia ajauduttiin vielä 1990-luvun taitteen suureen lamaan, jollaista ei itsenäisessä Suomessa oltu ennen koettu. Nyt alamme olla tilanteessa, jossa tuo lama näyttää pieneltä laskusuhdanteelta nykytilaan verrattuna.
” Heti kun kokoomus päästettiin hallituksiin, alkoi hyvinvointivaltion nakertaminen…”
”Totta toinen puoli..” Silloinkin Kokoomuksen takapiruna huseerasi kapitalistien tukikohta, Eteläranta 10 . Mutta mielestäni myös jokavuotisissa tulopoliittisissa neuvotteluissa käytetyllä ”veroporkkanalla” on ollut huomattava vaikutus Valtion rahakirstun vajeeseen. Yleensä kun neuvottelut olivat loppusuoralla, eikä SAK ollut myöntyväinen sen hyväksymiseen, keksittiin (Kekkonen!) Valtion mukaantulo tuloveroalennusten muodossa. Siinä mielestäni ”kustiin SAKta silmään” monen monta kertaa. Nythän on niin, että varsinkin tuohon aikaan, Valtion kassa täyttyy suurimmaksi osaksi duunarien työn verotustuloista. Toisin sanoen noissa tulopoliittisissa ratkaisuissa tuo ”VEROPORKKANANKIN” oli duunarien kustantama. Eli he ikäänkuin siirtyivät hetkeksi edustamaan Eteläranta 10:tä.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta!
Hirveän surullista, miten sairaassa tilassa Suomi on. Putin antaa hienoja Suomea kunnioittavia lahjoja ja sitten koko juttu käännetään ylösalaisin palvelemaan valittua linjaa eli Venäjän demonisointia lännen itsekkäiden geopoliittisten pyrkimysten edistämiseksi.
Itse olen sen verran mukavuudenhaluinen, etten rasita hermostoani ja kuluta aikaani seuraamalla Suomen nykyisen valtamedian propagandajulkaisuja. Arvostan kuitenkin niitä aivopesulta välttyneitä, jotka viitsivät niihin tutustua ja pystyvät sen tekemään. Olenhan minäkin sen verran otsikoita nähnyt ja sattumoisin jotain kuullut tai nähnyt, että tiedän mielestäni ihan riittävän tarkasti, mitä se on.
UPI:n idea taitaa olla siinä, että sen tutkijat ovat ”taattuja henkilöitä” siinä mielessä, että heiltä toimittaja saa NATO yms. sertifioidun vastauksen kysymyksiinsä. Todistelu nojaa yleensä tuollaisiin käsitteisiin kuin venäläinen imperialismi. Upilaiset vastaukset alkavat venäläisestä imperialismista tai päätyvät siihen. Koko laitos on käytännössä kansakunnan ideologinen imettäjä. Yhdysvaltalaisesta imperialismista ei puhuta mitään, vaikka se olisi helppo todentaa, helppo osoittaa ihmisille, että sellainen asia hyvin suuressa määrin on olemassa ja miten se vaikuttaa maailmassa. Tätä tulisi sitten toistaa päivästä toiseen ja valaista esimerkein historiasta ja tästä päivästä. Eurooppalaisesta imperialismista olisi esittää tuore näyte, jossa Ukrainaa koetetaan kammeta EU:n jäseneksi vastoin kaikkia järkisyitä.
Hyvä kirjoitus, ’-aina oppii jotain uutta. UPI:n Lassilan näkemykset edustanevat sitä yleistä analyyttistä ja johtopäätösten tekemiseen tarvittava loogista päättelykykyä, joka UPI:lle on ominaista. Ts. Jäätelön syönnillä ja hukkumistapauksilla on korkea keskinäinen korrellaatiokerroin.
Suomella on edessään kivikkoinen tie. Sen sijaan, että tutkittaisiin ja juhlistettaisiin satavuotiasta yhteistä taivalta Venäjän kanssa tämä aikakausi halutaan pyyhkiä pois historian muistista. Paha tahto edellyttää kumppanikseen myyttejä ja mystiikkaa joiden avulla asiat käännetään miten halutaan.
Mannerheim jakoi aikanaan kansan kahtia toimillaan. Mutta tänä päivänä olisi syytä korostaa, että eihän hän venäläisiä vihannut vaan vallinnutta poliittista suuntausta. Venäjän eliitin kanssa Mannerheim oli enemmän kuin kotonaan missä häntä oli vähätelty. Hän meni naimisiin ja sai lapsia venäläisen kanssa. Kuka nykypoliitikko olisi yhtä ennakkoluuloton ?
On syytä uudelleen muistuttaa siitä miten 1800-luku tuotti mm. J.V. Snellmanin joka jo 1860 ymmärsi, että mahdollinen Suomen erkaneminen Venäjästä joko itsenäiseksi tai Ruotsin osaksi edellyttäisi rajan siirtoa Pietarista poispäin. Suomen johtajat 1900-luvulla eivät enää tunteneet maan historiaa ja 2000-luvulla tietämättömyys on huipussaan. Ei tunneta minkään maan historiaa, ei Suomen, ei Venäjän ja vielä vähemmän uuden isännän Yhdysvaltojen.
Ihan totta, Suomen olisi syytä juhlia tai ainakin muistella myönteisessä mielessä yhteistä historiaamme niin Ruotsin kuin Venäjänkin kanssa. Onhan niissä omat synkätkin hetkensä, mutta niitä ei tarvitse tuoda esille ainakaan yhtään korostaen. Omien havaintojeni mukaan ja mielestäni autonomian ajalta puhutaan aivan liikaa ja jopa liioitellen ns. sortokausista verrattuna kaikkeen muuhun.
Ei ole kenenkään etu kaivella historiasta erityisesti ikävyyksiä. Neuvostoliitossa esimerkiksi ei ystävyyden vaalimiseksi puhuttu mitään Suomen keskitysleireistä, mutta Suomen käännyttyä Venäjän viholliseksi nyt niistä on puhuttu. Venäjä on kiitettävän kärsivällinen ja kaikesta Suomen osoittamasta ryssävihasta huolimatta ilmeisesti valmis uusimaan ystävyyttä Suomen kanssa, mutta ainakin tuossa Karjala-aiheessa kärsivällisyys petti. Toisaalta historiaahan sekin vain on.
”mielestäni autonomian ajalta puhutaan aivan liikaa ja jopa liioitellen ns. sortokausista verrattuna kaikkeen muuhun.”
Matti Klinge on huomauttanut, että Ruotsin ruotsalaistamistoimet Suomessa 1600-luvulla olivat voimakkaampia kuin ns. sortovuosien toimet autonomian aikana.
Esimerkiksi rannikolle sijoitettiin ruotsalaista asutusta, jolle annettiin kalastusoikeudet ja otettiin ne suomalaisilta asukkailta pois. Tämän seurauksena lapsikuolleisuus lisääntyi suomalaisilla.
Klinge kirjassa Vihan veljistä valtiososialismiin:
Venäläisvastaista aineistoa…ei nähtävästi ole ilmaantunut muistiin merkittäväksi.
…1800-lukua voinee nähtävästi edustaa Haukiputaalta saatu toteamus:
”Vanhan ajan ihmiset arvosteli Venäjän vallan olon ajoilta 50 vuotta sitten ja tännepäin. Vanhat ihmiset tykkäs kovasti siihen aikaan asti, kun Nikolai II Venäjän viimeinen keisari antoi sen kauhistuttavan manifestin v. 1899”.
Tämän lausuman viimeinen lause tarkkoine aikamääreineen tuntuu epäaidolta. Manifestin luonnehtiminen kauhistuttavaksi viittaa lähinnä kansakoulun tai muun kasvatuksen vaikutukseen. Itse asiassa koko helmikuun manifestin kauhistuttavuuden selittäminen vaati aikanaan laajan koneiston käynnistämisen, eikä kansan valtaosalla ollut tiedollisia eväitä sen arvostelemiseen. Luontevammin sanoin on ilmaistu itse pääasia, tyytyväisyys Venäjän aikaan.
Mummoltani, osan nuoruudestaan keisarivallan aikana Savon sydänmailla eläneenä, kysyttiin, millaista se oli elää Venäjän vallan alla. ”Ei kaet myö tiijetty mittään”, oli vastaus. Siis Venäjästä ei tiedetty. Kansa eli elämäänsä.
Itsekin muistan lukeneeni jotain vastaavaa ”Tavallinen kansa ei välttämättä huomannut mitenkään, elettiinkö Ruotsin vai Venäjän vallan alla” tms. Historiaa käytetään melkeinpä minkä tahansa oman tavoitteen oikeuttamiseen ja omien motiivien perustelemiseen. Upissa vain ei nähdä paljoa vaivaa, että se tehtäisiin hyvin ja uskottavasti. Ehkäpä tästä voi moittia myös toimittajia, jotka kyselevät Niinistön saamien lahjojen salattuja merkityksiä. Historian tutkimuksen menetelmät ja niiden kehittäminen ehkä ovat tiedettä, mutta tutkimuksen tulokset eivät istu ahtaaseen tiedekäsitykseen, joka maallikolla, kuten minulla esimerkiksi on. Historian tapahtumista voi hankkia siten värittyneen käsityksen kuin haluaa valitsemalla lukemisensa sopivasti. Kotimaan historiankirjoitusta, ainakin miten se näkyy siinä mitä kansalainen lopulta saa nenänsä eteen luettavaksi, rajoittaa ”kansallisen kertomuksen” hallinta. Kun tämä kansallinen kertomus vielä näkyy muuttuvan ajasta aikaan, vain joustavimmat henkilöt kestävät ajan hengen mukana ja käyttävät tuntemaansa hitoriatietoa uusien, entisille päinvastaisten tavoitteiden perustelemiseen.