Ruotsissa kun asun niin ihmettelen, miten oikeasti käytännössä armeija otettaisiin apuun toimissa jengiväkivaltaa vastaan. Nythän enin osa väkivaltaa on jengien keskinäistä reviiritaistelua, joka ei taviksia pahemmin haittaa, jos ei satu paikalle.
Mutta oikeasti? Miten tulisi toimia? Kadunristeyksiin sotilaitten suorittamia ruumiintarkastuksia? Ulkonaliikkumiskieltoja? Hiekkasäkkejä ja konetuliaseet? Mitä sotilaat osaavat sellaista, mistä olisi oikeata hyötyä? Jos niitä rupeaa pyörimään kaduilla, niin tuottavatko ne turvaa vai pelkoa?
Jos meinaa sotilaitten käyttöä etnisesti hahmotetun ongelman ratkaisuun, niin jatketaan sitä, mitä tähänkin saakka, eli vääränväristen kaupunginosissa ja lähiöissä tsekataan jokainen ja alkuasukkaiden asuttamissa ei ketään, vaikka tunnettua on että ’ongelmalähiöitten’ vääränväristen nuorten kasvukulttuuriin ei kuulu alkoholi- eikä huumeidenkäyttö, kun vastaavasti alkuasukkaiden asuma-alueilla huumekauppaa käydään kouluissa täysin avoimesti.
Tilastojen mukaan lähi-itä-taustaisten nuorten alkoholinkäyttö on 3-5 % luokkaa, kun alkuasukasnuorten vastaava on päälle 50 %.
Maahanmuuttajien muodostamien yhteisöjen sosiaalinen koheesio rakentuu erilaisten tekijöitten ympärille kuin alkuasukkaitten, niinkuin tuo raittius. Jos tuo koheesio nimetään ongelmaksi ja murretaan, niin syntyy ongelmia ja ihmisiä, jotka eivät kuulu mihinkään.
+++
Uranuurtajia väkivaltaisissa jengisodissa ovat olleet moottoripyöräjengit, joihin pääsääntöisesti ei värillisiä maahanmuuttajia edes huolita. He ovat jo viime vuosituhannella ammuskelleet toisiaan muun muassa singoilla ja muutenkin antaneet mallia siihen, miten homma hoidetaan.
Enkä tiedä, mitä ukrainalaisten pakolaisten ja aseitten tulva tähän kaikkeen vaikuttaa, mutta jos nyt näppituntumalla veikkaisi, niin ei se ainakaan maisemaa rauhoita.
+++
Mitä tulee ongelma-alueita ympäröivään pelon ilmapiiriin, niin hahmottelen sitä näin. Kun muutin tämmöiselle alueelle 22 vuotta takaperin (asun edelleen samassa osoitteessa) niin tutut varoittivat väkivallasta, jonka uhriksi väistämättä joutuisin valkoisena vieraana.
No en joutunut. (Koputan puuta.) Mutta enin osa ruotsalaisista tutuistani ei koskaan ole uskaltautunut täällä edes käymään, ja he uskonevat edelleen, että elo täällä on kuin Chaplinin ’Hiljaisella kadulla’, varsinkin kun sitä virttä jatkuvasti veisataan.
+++
Kun tyttäreni oli täällä käymässä ensimmäistä kertaa noin 20 vuotta sitten, odotimme junaa Albyn metroasemalla. Hän töni minua ja halusi kuiskata jotain. Kumarruin kuuntelemaan, ja varovasti hän kuiskasi: ’Me ollaan ainoat valkoiset koko asemalla’. Näin todellakin oli.
Jälkikäteen mietin, millaisia juttuja hänkin on koti-Suomessa kuullut, ja kuinka paljon, kun noin pelkäsi.
+++
Pelon ilmapiiriä tämäkin. Kun ensimmäistä kertaa olin menossa Teheraniin Iraniin, tutut olivat varoittaneet minua hengenmenosta. Olihan kyse sentään Bush tyhmemmän nimeämän Axis of Evilin keskeisestä jäsenvaltiosta.
Kun kone oli kääntymässä finaaliin kohti Mehrabadin lentokenttää ja teki jyrkkää täyskäännöstä Teheranin yläpuolella, saatoin katsella suoraan alaspäin pohtiessani, mikähän minua perillä odottaa?
Olimme jo matalalla, kun näin karuselleja ja kaiken maailman markkinakojuja ja juhlavaloja. Ei helkkari, Mordorissa huvipuisto, kuin Linnanmäki? Monta sellaista…. Tätä ei muuten usko kukaan…
(Juhlivat ramadanin loppua, mistä en silloin vielä tiennyt yhtään mitään.
Mutta kuten hyvin tiedetään, pelko rulettaa ja Haters gonna hate.
+++
Paul Haarla on Tukholmassa asuva suomalainen sekatyöläinen, joka tarkkailee ruotsalaista hyvinvointiyhteiskuntaa multikulttuurisesta lähiökodistaan.
