Sotšin olympialaisten jälkeen

Länsimaiden media on viimeisen kymmenen vuoden ajan julkaissut loputtomasti Venäjään ja erityisesti Vladimir Putiniin vihamielisesti suhtautuvaa propaganda-aineistoa.

Hyvämuistisimmat tietävät, ettei näin ole ollut aina, vaan osapuilleen Sotšin talviolympiakisoihin helmikuussa 2014 asti Putin osallistui G8-kokouksiin yhden ydinasesuurvallan kiistattomana edustajana esiintyen poseerausvalokuvissa länsimaiden tuolloisten johtajien kanssa. Sotšin kisojakin boikotoitiin vain siten, että useimmat länsijohtajat jättivät kisat henkilökohtaisesti väliin, julki tuotuna pääsyynä Venäjällä säädetty ns. homopropagandalaki. Jälkikäteen on helppo nähdä, että kisat olivat silti viimeinen kerta, kun Yhdysvaltain johtama länsileiri sieti Venäjän esiintyvän kansainvälisellä areenalla itsenäisenä ja tunnustettuna voimana. Muutoksesta oli jo päätetty.

Vielä talvikisojen ollessa kesken Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa käynnistyi prosessi, jonka tuloksena presidentti Viktor Janukovytš pidätettiin virastaan ja pakotettiin poistumaan maasta. Vallankaappauksen yhteydessä hallinto muuttui yksiselitteisesti kaikkea venäläisyyttä ja Venäjän suuntaan tehtävää yhteistyötä aktiivisesti vastustavasti. Tässä ei ole tarkoitus kronikoida Ukrainan tapahtumia, riittää sen toteaminen, että vallankaappauksen seurauksena käynnistyi ensin 8 vuotta kestänyt sisällissota Ukrainan itäosissa ja sen jatkeena Venäjän joukot miehittivät suunnilleen sen alueen, jolla Itä-Ukrainan autonomiaa vaatineet joukot olivat toimineet. Ukrainasta tuli osin sattumalta, osin geopoliittisista syistä ”ratkaiseva konflikti”, jolla Venäjän itsenäiseen rooliin perustuva asema maailmanpolitiikassa piti lopettaa.

Kun Neuvostoliitto romahti, jälkikäteen arvioiden hämmästyttävän vähäisellä väkivallalla, Yhdysvaltain johtama leiri oli hetken aikaa täysin yllätetty. Kun tapahtui se, mitä länsileiri oli vuodesta 1917 vimmaisesti halunnut, ilmeisesti mitään selkeää suunnitelmaa ei ollut Neuvostoliiton markkinoiden ja luonnonvarojen siirtämiseksi länsimaiden yhtiöiden haltuun. Ideologisesti kovimmatkaan antikommunistiset ja Neuvostoliiton vastaiset organisaatiot eivät uskoneet neuvostojärjestelmän äkillisen katoamisen olevan mahdollista, joten niillä oli pontevia visioita, mutta ei konkreettisia suunnitelmia valmiina.

Alkoholille person Boris Jeltsinin piti olla se avain, jota kääntämällä sotilaalliset liittolaisensa menettäneen Venäjän taloudesta tehdään ”normaalin” kapitalistisen mallin mukainen. Tapahtui kuitenkin jotain, mihin läntiset futurologit eivät olleet varautuneet. Venäjällä käynnistyi vanhanaikaisen rosvokapitalismin venäläinen muunnos, jonka seurauksena pääosa entisen Neuvostoliiton irtaimesta ja kiinteästä omaisuudesta (ennen muuta luonnonvaroista) kasautui joukkiolle venäläisiä liikemiehiä, joista osa tuli ns. tyhjästä, osa oli kuulunut jo Neuvostoliiton aikana poliittiseen valtaeliittiin. Lännen oligarkit myöhästyivät sen verran, ettei heille ollut enää tarjolla muuta kuin yhteistyötä venäläisten toimijoiden kanssa. 

Venäläisen oligarkkivallan syntyminen oli varmasti järkytys läntisille kapitalisteille. Ongelmana eivät olleet oligarkit sinänsä, vaan omaksi jo kuvitellun jättipotin haihtuminen. Näin ei asian tietenkään pitänyt mennä, Venäjän tehtaat ja luonnonvarat oli tarkoitus liittää osaksi olemassa jo olevien läntisten yritysten muodostamaa järjestelmää. Tapahtuneen tosiasian edessä kapitalistinen länsi yritti sopeutua tilanteeseen tekemällä sijoituksia Venäjälle ja luottaen siihen, että ajan myötä kokeneet ja vahvat läntiset yritykset nousevat entisen Neuvostoliiton talousjärjestelmän hallitsijoiksi ja omistajiksi. 

* * *

Niin ei sitten käynytkään, koska Venäjän johtoon nousi Boris Jeltsinin viimeisenä tekona länsimaissa täysin tuntematon Vladimir Putin, tiedustelupalvelu KGB:n kouluttama leningradilainen nuori poliitikko. Siinä missä Jeltsin oli ollut milloin kenenkin ohjailtavissa, Putin oli toista maata eli perinteinen ”tsaari”, kuten asia voidaan jälkiviisaasti muotoilla. Putin ilmaisi alusta lähtien haluavansa Venäjän liittyvän eurooppalaisten valtioiden yhteisöön, mutta myös saavan paikkansa ydinasesuurvaltojen joukossa. Putin tuki länsimaisten sijoitusten tekemistä Venäjän teollisuuteen, mutta hän ei ollut valmis alistamaan Venäjää läntisten yritysten temmellyskentäksi. Hän teki selväksi, että valtio on palannut Venäjän vahvimmaksi toimijaksi oligarkeista riippumatta. 

Tämä linjaus tuli merkitsemään sitä, että Putinin Venäjästä tuli Yhdysvaltain leirin näkökulmasta taas kilpailija, ei hallittu alamainen, vasalli. Se ratkaisi uskoakseni koko myöhemmän kehityksen kansainvälisissä suhteissa ja erityisesti ns. suurvaltapolitiikasta. Koska Putinin Venäjällä oli vahva ydinaseiden uhkaan nojaava armeija, maa oli pakko ottaa huomioon, vaikka sen alistaminen vasalliksi olikin epäonnistunut. Läntisen leirin piirissä tehtiin kuitenkin selvästi sellainen linjaus, että Putinin Venäjää ei päästetä normaalin valtion rooliin maailmankaupassa ja -politiikassa, vaan sitä kohdellaan kaikessa vastustajana, vihollisena, näyttivät suhteet julkisuudessa kuinka asiallisilta tahansa.

Myöhempien aikojen poliittisen historian tutkimus tullee selvittämään, kuinka syvällisesti Ukrainan muuttuminen uinuvasta oligarkkivaltiosta suurvaltapolitiikan rintamalinjaksi oli Yhdysvaltain puolelta toteutettua täsmävaikuttamista. Monet merkit viittaavat siihen, että ns. Maidanin kumous oli CIA:n vahvasti tukema lähtömerkki politiikalle, jolla Yhdysvallat hylkäsi siihenastisen linjansa vyöryttää Naton valtaa kohti Moskovaa rauhanomaisesti kunkin valtion ilmaiseman halun tahtiin. Kun Venäjä oli selkeästi ilmaissut, että Ukraina on ”punainen viiva”, jonka siirtymistä Naton ja EU:n jäseneksi suurvalta Venäjä ei tule hyväksymään, linjan muutos tarkoitti avointa konfliktin haastamista.

Kuten tiedämme nykyään, Minskissä 2015 solmittu sopimus Ukrainan sisällissodan lopettamisesta oli Yhdysvaltain leirin puolelta vain tekosyy, jonka avulla hankittiin lisäaikaa Ukrainan aseistamiseksi ja joukkojen kouluttamiseksi separatististen alueiden valtaamiseksi ja Naton ulottamiseksi Ukrainan itärajalle. Putin todennäköisesti ymmärsi sopimuksen luonteen oikein, mutta tyytyi tukemaan separatistien sisällissotaa. Emme vielä tiedä varmuudella, mikä sai Putinin käynnistämään sotatoimet Ukrainan rajan yli helmikuussa 2022. Emme tiedä sitäkään, mihin Putin pyrki tuolloin tai nyt, mutta hirvittävien inhimillisten uhrausten (vain ukrainalaisia ja venäläisiä, ei Yhdysvaltain leirin sotilaita on tapettu) jälkeen näyttää vahvasti siltä, että Venäjä pysyy Ukrainan itäisten alueiden hallitsijana, aseisti länsi Ukrainaa kuinka vimmaisesti tahansa. 

* * *

Onko edellä esittämäni näkemys Yhdysvaltain Venäjä-politiikan pohjautumisesta kostoon saamatta jääneistä Venäjän valtavista luonnonvaroista uskottava? Varmastikaan se ei ole yksinään riittävä selitys, eivät tällaiset isot linjaratkaisut ole koskaan yksinkertaisia tai yksiselitteisiä. On kuitenkin ilmeistä, että Pentagonin strategit tiesivät ja tietävät, ettei Venäjä muodosta eikä ole Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen koskaan muodostanut Yhdysvalloille sen paremmin sotilaallista kuin taloudellistakaan uhkaa. Neuvostoliiton perinnön valuminen venäläisille oligarkeille oli varmaankin iso syy linjata Venäjä kakkosluokan valtioksi, mutta toinen lienee se, että Yhdysvallat pelkää valtavasti Venäjän ja Kiinan liittoa. Kiina on ainoa valtio, joka tällä hetkellä kykenee uhkaamaan Yhdysvaltain hegemonistista asemaa. Kiina on myös haastanut Yhdysvallat pehmein keinoin eli nousemalla johtavaksi teollisuus- ja kauppamahdiksi, ei hakemalla sotilaallista konfliktia. Siksi Kiina on vahvoilla ja Yhdysvallat natisee liitoksissaan.

Yhdysvalloissa lienee jo todettu, ettei rahan ja aseiden syytäminen Ukrainaan riitä Venäjän ”voittamiseen” eli työntämiseen takaisin rajan toiselle puolelle. Onko länsileirillä rohkeutta myöntää Nato-vyörytyksen Ukrainan osalta epäonnistuneen? Tuskin, viattomien veren vuodattaminen ja itäisen Ukrainan tuhoaminen jatkunee. Kun EU:n johdossa on jatkossakin Ursula von der Leyenin kaltainen armoton toisten elämillä pelaaja, paljon tulee riippumaan siitä, kuka on Yhdysvaltain presidentti vuodesta 2025 eteenpäin. Joe Biden se ei tule olemaan, vaikka hänen nimensä sattuisikin jonkin ihmeen kautta voittamaan. Biden on vähintäänkin pahasti muistisairas, joten jotkut muut vetelevät naruista jo nyt. Jos rikostuomioita saanut Donald Trump nousee toiselle kaudelle, ulkopoliittinen spekulointi tulee riehaantumaan, koska Trump on ilmaissut monella tavalla ihailevansa Putinin tapaa pitää ison maan asiat käsissään.

Euroopassa maailmanpolitiikka nähdään usein eurosentrisesti vääristyneenä. Suurimmassa osassa maailmaa sota Ukrainassa ei kiinnosta ketään, ei myöskään Yhdysvalloissa, missä propaganda on jo pitkään keskittynyt tulittamaan Kiinaa. Yhdysvaltain strategit tietävät myös, että kun Putin joskus luopuu vallasta, hänen tilalleen voi tulla presidentti, joka on pehmeämpi tai kovempi kuin Putin. Historian ironiaa on, että mitä kovemmin Putinia vastaan on lännessä toimittu, sitä vankempi hänen roolinsa Venäjän rautaisena johtajana tuntuu olevan. Venäjän ajaminen ”hylkiövaltion” rooliin kostona maan itsenäisenä ja riippumattomana pysymisen takia ei näytä tuottavan toivottuja tuloksia. Jo nyt ovat Venäjä ja Kiina lähentyneet tavalla, joka hirvittää läntisiä strategeja. Voikin olla, että Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen alkaa jälleen uusi vaihe suurvaltapolitiikassa. Harva uskaltaa ennustaa, mitä se vaihe tuo tullessaan. 

Olisiko maailmanhistoria mennyt toisin, jos Neuvostoliiton romahdus olisi johtanut venäläisen maailman kapitalisoitumiseen läntisten suuryhtiöiden alaisuudessa? Niissä oloissa ei Putinin kaltainen vahva johtaja olisi päässyt nousemaan Venäjän muodolliseksi keulakuvaksi, vaan hänen tilallaan olisi ollut joku, joka tottelee Pentagonista ja Washingtonista tulevia määräyksiä. Tällainen tilannehan vallitsee jo nyt Yhdysvaltoja tukevissa Five Eyes -liittolaismaissa ja kiihtyvällä vauhdilla myös EU:ssa, jonka piti olla maailmankaupassa Yhdysvaltain kova kilpailija. Tämä rooli romahti viimeistään NordStream 2:n räjäytyksen seurauksena. Maailmanpolitiikassa Venäjän eristäminen ei ole onnistunut, vaikka länsipropaganda tällaista kuvaa jaksaakin pitää yllä ja ”uudet pakotteet” ovat osa uutisvirtaa. Venäjä on siirtynyt – ja luultavasti lopullisesti – globaalin etelän ja moninapaisen maailman luontevaksi osaksi.