Viime vuosi 24.2.2022–24.2.2023 on ollut aikamoista pyörrettä kansainvälisissä suhteissa. Monet, lähinnä amerikkalaiset tarkkailijat ovat sitä mieltä, että Ukrainan sotaa ei ole käyty vain viime vuonna, vaan se alkoi jo vuonna 2014. Tämä käsitys pohjautuu jälleen amerikkalaisiin arvioihin siitä, mikä aiheutti presidentti Janukovitshin syrjäyttämisen virastaan. Luotan amerikkalaiseen järjestelmään siinä määrin, että nyt ei tarvitse vääntää väkisin faktoja esiin, vaan ne kyllä tulevat julkisiksi ennemmin tai myöhemmin.
Voidaan hyvin sanoa, että Neuvostoliiton hajotessa ja Neuvostoliiton tasavaltojen itsenäistyessä, alueella syntyi monia etnisiä ja alueellisia konflikteja, joita silloin ei ollut mahdollista ratkaista. Tilanne kärjistyi erityisesti Etelä-Kaukasiassa, Ukrainassa ja Transnistriassa. Niistä on käytetty termiä ”jäätyneet konfliktit”, mutta nyt voidaan jo sanoa, ettei mikään ole jäätynyt, vaan kaikki on liikkeessä.
Olen yhdessä Pekka Visurin kanssa käsitellyt kirjassamme kylmän sodan päätöstä nimenomaisesti siinä mielessä, mitä tapahtui vuosina 1988–1993 Neuvostoliiton pyrkiessä uusiutumaan sekä sitten joutuessa kaaoksen piiriin, josta syntyi Neuvostoliiton tasavaltojen itsenäistyessä myös Venäjän federaatio ja itsenäiset Ukraina, Valko-Venäjä sekä uudet valtiot Etelä-Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa.
Neuvostoliitto pyrki uudistumaan matkien lännen yhteiskunnallisia malleja ja luottaen lännen rahoitukseen uudistumisohjelman läpiviemiseksi. Tämä oli Gorbatshovin aikaa. Jeltsin peri tietenkin kaaoksen ja hän tarvitsi tullakseen toiselle kaudelle presidentiksi valtavan vaalibudjetin, jonka maksoi länsi eli Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF). Katsottiin, että länsi voitti kylmän sodan ja että Venäjä oli vajonnut toisen luokan valtioksi. Tältä se myös näytti todellisuudessa. Yhdysvallat oli ennen vuotta 2008 siinä tilanteessa, että se saattoi käyttää sotilaallista voimaa ilman vastaiskujen vaaraa. Ja näin se myös teki.
Globalisaatio näytti lännestä käsin myös hyödylliseltä taloudellisen hegemonian ylläpitämiseksi. Se kuitenkin alkoi nostaa Kiinaa ja muita kehittyviä maita kansainvälisen talouden tärkeiksi toimijoiksi. Varsinkin Kiina alkoi osoittaa merkkejä siitä, että se on kovaa vauhtia ottamassa markkinoita läntisiltä kilpailijoiltaan. Nyt olemme siinä vaiheessa, että kaupallis-taloudellinen globalisaatio on tuhottu, Yhdysvaltojen ja lännen pakotteet merkitsevät kauppasotaa Venäjää ja sen eliittiä kohtaan sekä lännen suhtautuminen Kiinaan on muuttunut siinä määrin, että tässäkin voidaan jo puhua kauppasodasta. Mikä kaikkein huonointa, niin myös Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin kesken on käyty jo taloudellista sapelinkalistelua protektionismiin viitaten.
Venäjälle asetettujen pakotteiden ja Ukrainan sodan kautta lännessä toivotaan, että Venäjä neutralisoituisi, eli se ei kykenisi aseellisiin interventioihin etujensa puolustamisessa. Miten tämä päämäärä soveltuu isoon ydinasevaltaan, on edelleen avoin kysymys. Kiinan taloudellista mahtia pyritään sitomaan muun muassa siten, että lännen isot teollisuusjätit ja internet-firmat palaisivat takaisin Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Tätä kehitystä onkin nähty jo varsinkin Yhdysvalloissa.
Länsi on myös pyrkinyt eristämään Venäjän ja Kiinan kansainvälisistä kontakteista. Se on kuitenkin ollut vähemmän menestyksellistä. Kolmannet maat ovat alkaneet ottaa etäisyyttä lännen pakotepolitiikkaan pelätessään itse olevansa seuraavat uhrit. Varsinkin Afrikassa on ollut vallalla käsitys siitä, että pakotteilla ajetaan kansainvälinen kauppa entisten siirtomaavaltojen syliin ja jätetään kolmannet maat oman onnensa nojaan. Tämä kehitys on tuonut Kiinalle ja Venäjälle myönteistä poliittista ja kaupallista tukea kolmansissa maissa.
Ukrainan sodan vuosipäivänä Kiina julkisti positio-paperin, joka oli sekä strateginen että taktinen. Siinä Kiina perustaa kansainväliset suhteet Yhdistyneiden Kansakuntien periaatteisiin. Kun Yhdysvallat, länsi ja Venäjä eivät omista syistään voi tällä hetkellä yhtyä näihin Kiinan esittämiin yleisiin periaatteisiin, niin se on antanut suuren propagandavoiton Kiinalle kolmansissa maissa. Kiinan positio-paperi ei esitä suoraa ratkaisuehdotusta Ukrainan sodan lopettamiseksi. Se kuitenkin listaa molempien osapuolten osallisuuden sodan syttymiselle. Silti ja juuri siksi Kiina onkin tullut yhdeksi varteenotettavaksi elementiksi, kun aletaan toden teolla etsiä ulospääsyä nykyisestä tilanteesta. Kiinan tuki Yhdistyneille Kansakunnille riitojen ratkaisemiseksi on sekin ainutlaatuista tilanteessa, jossa muut asianosaiset valtiot ovat kyvyttömiä antamaan YK:lle sen ansaitseman statuksen kansainvälisen turvallisuuden saralla.
Kun Kiina on ainoa valtio, joka kykenee vaikuttamaan Venäjään Ukrainan sodan lopettamiseksi, niin on varsin todennäköistä, että Kiinasta tulee nopeasti osa Euroopan turvatasapainoa. Kiinalla on myös omat intressit pelissä. Siksi on merkillepantavaa, että kaikki Kiinan omat intressit mahtuvat positio-paperin sisään. Se on mestarillisesti laadittu.
Kiinan pysyminen Ukrainan sodan ulkopuolella antaa Kiinalle todellista liikkumatilaa. Lisäksi se on keino pysyä puolueettomana mahdollisessa lännen ja Venäjän välisessä ydinsodassa. Ei ole siis yllättävää, että Ukrainan presidentti Zelensky haluaisi tavata Kiinan johtajan Xi Jinpingin.
(Suomen Venäjän ex-suurlähettiläs Heikki Talvitien luvalla. Teksti on aikaisemmin julkaistu Suomen Geopoliittisen Seuran verkkosivuilla.)
5 kommenttia julkaisuun “Kiina osaksi Euroopan tasapainoa”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
KIINASSA JA VENÄJÄSSÄ TULEVAISUUS
Suomessa puhutaan jo Kiinan vaarasta, jos yhteydet ovat liian sidottuja Kiinan taloudellisiin etuihin. Suomen liittyminen yhä läheisemmin USA:han sotilaallisesti ja taloudellisesti on paha virhearvio, joka perustuu tietämättömyyteen. USA:n sodanjälkeinen politiikka lukuisine sotineen ja vallankaappauksineen muissa maissa on osoitus täydellisestä häikäilemättömyydestä ja röyhkeästä ulkopolitiikasta. USA on todellisuudessa planeetan pahin roisto- ja terroristivaltio. BRICS-maissa on ihmiskunnan tulevaisuus ja ne tulevat voittamaan lännen taloudellisesti ja poliittisesti muutamassa vuosikymmenessä. Kiinan tavoitteena on olla maailman talouden johtaja vuoteen 2049 mennessä. Tämän se pystyy saavuttamaan. Ihmisten lukumäärä on talouden vahvin perusta ja tässä suhteessa Kiina ja myös Intia ovat tulevaisuuden mahtitekijöitä. Suomen tulee hylätä siteet terroristivaltio USA:han (esim. Nord Stream -putkien räjäyttäminen) ja luoda hyvät suhteet Venäjään ja Kiinaan.
Suomen liittyminen Natoon on sekä Pariisin rauhansopimuksen että Venäjän naapuruussopimuksen vastainen ja siten mitätön jo Naton omien sääntöjenkin mukaan. Valitettavasti nykyisin ei välitetä perustuslaista eikä kansainvälisistä sopimuksista, vaan Suomen poliittisessa johdossa vallitsee täydellinen laittomuus.
Hän ei tee tilaustöitä meille.
Talvitie antaa ymmärtää, että Kiina korostaa YK:n periaatteita riitojen ratkaisemiseksi, muut eivät. Totta onkin, että länsi (Suomi mukaan luettuna) on alkanut puhua joistain ihme säännöistä, jotka ovat tosiasiassa epämääräisiä peitetarinoita lännen laittomille toimille. Mutta sen perusteella, mitä olen lukenut Putinin ja Lavrovin suomennettuja lausuntoja, he vasta YK:n roolia korostavatkin.
Talvitien mukaan Kiina ainoana voisi vaikuttaa Venäjään sodan lopettamiseksi. Tuossa on mielestäni sellainen sivumaku, että sodan loppuminen olisi Venäjästä (Venäjän pahuudesta?) kiinni. Oikeastihan sota ei olisi alkanutkaan, elleivät Ukrainan hallinto ja Yhdysvallat (+ Saksa ja Ranska Minsk-petoksineen) olisi järjestäneet asioita niin, että Venäjän oli suorastaan pakko puuttua asioihin sotilaallisesti muiden keinojen epäonnistuttua lännen vastustukseen.
Siitä huolimatta Venäjän sotilasoperaation tavoitteet ovat (tai ainakin olivat; en tiedä, onko niitä jouduttu laajentamaan) sellaisia, että normaalioloissa niiden toteuttamisesta olisi voitu aivan hyvin sopia kaikessa ystävyydessä. Mutta nyt onkin kyseessä noin vuosikymmenen kestänyt globalistien operaatio Venäjän tuhoamiseksi. Venäjän ja Ukrainan välille tavoiteltiin alunperinkin sotatilaa eikä sitä sovi nyt tärvellä puhumalla rauhasta. Ukrainalaiset tästä kaikesta eniten kärsivät, mutta se onkin vain lännen pelinappula.
Siitä olen surullinen, että Suomi on mukana tässä kaikessa. Onko mukanaolo (ja mm. Venäjä-uhkasta puhuminen ja ”siksi” Natoon liittyminen) äärimmäistä tietämättömyyttä ja suoraan sanottuna tyhmyyttä vai tietoista toimimista vastoin totuutta ja oikeudenmukaisuutta. Jos jälkimmäistä, niin mitkä ovat motiivit? Ahneus vai rasistinen russofobia vai molemmat?
Ei kai se mielipidekysymys ole milloin sota alkoi. Sota alkoi tykistökranaattien räjähdyksillä joihin Kiovan vallankaappaushallitus tarttui. Sodan julisti jo Ukrainan väliaikainen presidentti, oliko nimi Turchinov, ja sitä jatkoi suoraan hänen seuraajansa suklaa- ja asetehtailija Poroshenko. ”Heidän lapsensa tulevat lymyämään kellareissa kun meidän käyvät koulua”, hän julisti. Ja kun Julia Timoshenkon kollega kysyi puhelimessa ”mitä näille seitsemälle miljoonalle (venäjänkieliselle) tehdään” rouva huusi luuriin, että ”laitetaan atomipommi”. Voiton päiväkin oli jo määrätty, milloin sota olisi viety loppuun. Vaan toisin kävi, siitä huolimatta, että ”demoni” Putin jopa toppuutteli. Itä-Ukraina päätti taistella ja teki sen menestyksellä. Joku kysyi hiljattain, että miksi Kiovan vallankaappaushallitus käytti niin suurta tuhovoimaa, ikään kuin he jo tuolloin olisivat päättäneet, että alue tyhjennetään väestöstä mutta pidetään luonnonvarat. Donetskin upouusi lentoasema tuhottiin säpäleiksi.
Tavallaan marssi kohti yhteenottoa alkoi jo 1990-91 vaiheilla. Kun Helmut Kohl palasi käskynjaolta Washingtonista hän repi hiuksiaan koska hän itse oli toivonut uuden lehden kääntöä. Mutta hänelle olivat Saksan miehittäjät kertoneet, että Gorbatshoville annettuja lupauksia ei tulla lunastamaan. Tämän kertoi Kohlin neuvonantaja Willy Wimmer. Sen jälkeen Yhdysvaltain johtavat ideologit, Wolfowitz, Brzezinski ym. naulasivat teesinsä uudesta maailmanjärjestyksestä. Ukraina nähtiin porttina jonka kautta rynnistettäisin Venäjää heikentämään. Perustan tälle tarjosi tieto maan jakautuneisuudesta sekä sen länsiosan erityisen vihamielinen asenne Venäjää kohtaan.
Eräs avainhenkilö joka on toiminut neuvonantajana sekä Puolalle, Ukrainalle että Venäjälle on ekonomisti Jeffrey Sachs. Kun hänen talousohjelmansa Puolassa oli toiminut hyvin, hän esitti Washingtonissa, että samaa konseptia sovellettaisiin Venäjällä. Ei tullut kuuloonkaan. Venäjä piti painaa kanveesiin. Sachs on myös romuttanut myytin, ettei Gorbatshoville annettuja lupauksia ollut laitettu paperille. Kyllä on, sanoo Sachs, ja vieläpä lähes kaikkien toimesta. Se, että ne eivät ole kultakehyksissä, siitä voi Gorbaa kenties moittia, mutta ne löytyvät mm. Washingtonin yliopistosta kirjallisessa muodossa. Ja Sachs on jopa luvannut toimittaa niistä kopiot jos joku epäilee.
Jos nämä mainitsemasi keskustelut, lupaukset sun muut jotakuta kiinnostaa, niitä ei tarvitse pyytää herra Sachsilta 😉
Ne löytyvät osoitteesta: https://nsarchive.gwu.edu/briefing-book/russia-programs/2017-12-12/nato-expansion-what-gorbachev-heard-western-leaders-early