Meillä on juhlia toukokuussa ja kevään tulo on sinänsä juhlaa Karjalassa. Pian Vapun jälkeen on Voitonpäivä – 9. toukokuuta, ja oma syntymäpäiväni heti seuraavaksi. Voitonpäivä on tärkeä merkkipäivä kaikille venäläisille. Yksi tärkeimmistä. Näin myös Karjalassa, Petroskoissa, jossa asumme.
Voitonpäivänä meillä muistellaan sotaa ja julistetaan rauhaa. Kunnioitetaan sodan osanottajien ja sodan uhrien muistoa. Voitonpäivä on valtiollinen juhla karnevaaliriemua vaille. Venäjältä tuskin löytyy perhe, johon sota ei olisi koskenut tavalla tai toisella.
Isoisäni kirjailija Uljas Vikström on läheisin ja tärkein sodan sotilas minulle itselleni. Hän oli kotoisin Turusta, joutui kahdeksanvuotiaana punikinpoikana Venäjälle 1918 ja aloitti kirjailijauran Leningradissa sotaa ennen. Kesällä 1941 Uljas liittyi vapaaehtoisesti Puna-armeijaan. Palveltuaan yhtäjaksoisesti yli kahdeksan vuoden ajan hän erosi armeijasta majurina Leningradissa 29. joulukuuta 1949. Koko piiritysajan Uljas palveli saarretussa Leningradissa. Toinen hänen tyttäristään, ainoa äitini sisko kuoli vauvaikäisenä sotatapahtumien takia vielä ennen piirityksen alkamista. Muitakin sota-ajan siviiliuhreja oli suvussamme hänen lisäkseen.
Natsi-Saksan hirviö ilmestyi Eurooppaan 1930-luvulla. Se tavoitteli maailmanherruuttaan, uutta maailmanjärjestystä. Tätä hirviötä ei voitu taltuttaa ajoissa eikä kovin tahdottukaan: länsimailla oli omat tavoitteensa. Joukko Euroopan maista soti Hitler-Saksan puolella. Tämä tiedetään hyvin täällä Karjalassa. Saksa liittolaisineen halusi kukistaa Neuvostoliiton. Alistaa Venäjä – tätä oli yritetty monesti aikaisemmin.
Neuvostoliitto kärsi valtavasti sodasta. Neuvostoliitto antoi ratkaisevan panoksensa Hitlerin murskaamiseen. Neuvostokansan sotamenetykset olivat valtavan kokoisia – vajaat 27 miljoonaa henkeä, joista siviilejä 20 miljoonaa. Nämä lukemat selittävät, mitä sotamuisto ja Voitonpäivä merkitsevät meille. Neuvostoliitto edisti Itä-Euroopan maiden jälleenrakentamista sodan jälkeen. Nämä ovat tosiasioita, joita ei sovi väristää tai vähätellä
Minun vaimoni isoisä Pavel Magdi oli ukrainalainen mies, Länsi-Ukrainasta kotoisin. Hänet kutsuttiin Puna-armeijaan 18-vuotiaana sodan lopussa. Mies ansioitui rynnäkön kärjessä Saksan alueella ja hänet palkittiin Sotilaskunnian kunniamerkillä. Isäni eno, karjalainen mies Pjotr Nikolajev oli tunnettu korpisodan tiedustelija ja partisaanikomentaja Karjalan rintamalla. Eri kansojen ihmiset taistelivat yhdessä natsismia vastaan. Kaikki Neuvostoliiton osa-alueet osallistuivat tähän taisteluun. Karjala, silloin Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta oli yksi niistä.
Sotamuisto on yhteinen aihe meille ja naapureillemme Suomessa. Olen osallistunut maittemme välisiin sotahistoriallisiin hankkeisiin yhdessä petroskoilaisten sotahistorian tutkijoiden kanssa. Minusta on valitettavaa, että suomalainen osapuoli lopetti tämän tärkeän tuloksekkaan yhteistyön.
Tiedän kuinka vaikea on toisinaan puhua sotahistoriasta ulkomaalaisten, kuten suomalaisten kanssa. Heillä on oma sotamuistonsa. Omat tarinansa. Omat tulkintansa. Vuoropuhelu on parempi kuin riita tai vihainen vaitiolo. Varsinkin naapureilla.
16 kommenttia julkaisuun “Mitä Voitonpäivä merkitsee meille”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Täällä lännessä naureskellaan, kun (NL:ssa) Venäjällä käytetään 2. maailmansodasta nimitystä ”isänmaallinen sota”, unohtaen (tietämättöminäkö?), että NL menetti siinä noin 20 % väestöstään…
Koti, uskonto ja isänmaa teesit -30 luvulla johtivat hengelle hupiin menettelyyn. Sama meno vaan jatkuu, valitettavasti!!
Annex: Vertailun vuoksi mainittakoon, että Suomen tappiot olivat talvisodassa (puolustussota) n. 23 000 miestä, ja jatkosodassa (turha hyökkäyssota) n. 60 000 miestä. Siis yhteensä n.83 00, joka oli noin 2,3 % silloisesta Suomen väestöstä. Toisin sanoen, NL:n menetys oli noin 9 kertainen verrattuna omaamme.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta Armas! Спасибо!
Itse en halua ihannoida mitään sotaa, mutta on toki iso ero, onko sota ns:sti oikeutettu vai eikö ole. Toinen maailmansota on helppo oikeuttaa Venäjällä taisteluna Saksan laajentumispyrkimyksiä ja natsismia vastaan. Mahdollisesti siinä oli Neuvostoliiton kannalta katsoen jossain vaiheessa kyse myös geopolitiikasta (kuten monilla muillakin), mutta en mene nyt siihen enkä osaisikaan mennä.
Suomi oli isossa kuvassa väärällä puolella. Niinpä sotien ”oikeuttaminen” on vaatinut tarkoitushakuista historian tulkintaa. Käsittääkseni talvisota on selitetty puhtaana puolustustaisteluna selittämättä isommin sen suoria syitä tai laajempia taustoja. Tai sitten on selitetty, että jos Suomi olisi suostunut aluevaihtoihin, Stalin olisi hyökännyt silti. Jatkosotaa on puolusteltu hyvityksen ottamisena talvisodan ja sen lopputuloksen ”vääryyksiltä”.
Historian kerronta tuppaa siis olemaan puolueellista, mutta sotaa edeltävä ja sodanaikainen propaganda on usein täysin valheellista – niin valheellista kuin suinkin menettämättä uskottavuuttaan. Suomessa on nyt tällainen tilanne koskien Ukrainan tapahtumia. Melkein vuosikymmenen ajan jatkuneen ja vuonna 2022 huippuunsa viritetyn aivopesun tuloksena valtaosa kansasta on aivan pihalla sodan tapahtumista, mutta varsinkin sen syistä ja taustoista.
Kiitos kiinnostavasta kirjoituksesta! Täällä Suomessa olin tosiaan tottunut kuulemaan toisesta maailmansodasta kerrottavan vain tietynlaista, karsittua versiota, jossa sota typistyy usein toisaalta Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi sodaksi jossa ”pieni Suomi taisteli urheasti” – ja toisaalta on ollut TV:stä ja angloamerikkalaisista elokuvista tuttu Hitleriä vastaan käyty sota, jossa ylikorostuu brittien ja amerikkalaisten osuus Natsi-Saksan kukistamisessa. Vasta myöhemmin olen ammattimaisten historioitsijoiden teoksista ja monipuolisemmista lähteistä ymmärtänyt, kuinka vaillinainen tällainen käsitys on ja kuinka suuren vastuun ja uhrin Neuvostoliitto on kantanut natsien pysäyttämisessä. Minustakin on todella harmillista, että tällainen kiinnostava ja avartava vuoropuhelu sotahistoriasta – ja muustakin yhteisestä historiasta – Suomen ja Venäjän välillä on tällä hetkellä tehty vaikeaksi valtion johdon määräyksillä .
Isäukkoni ehti sotaan 18-vuotiaana vajaaksi vuodeksi, haavoittui ja joutui toivuttuaan vielä Lapin sotaan. Hän totesikin, että on tapellut kahden maan armeijoita vastaan. (Rivimiehet ainakin meillä Savossa päin harvoin puhuivat taistelemisesta, se oli juhlapuheiden sanastoa. He olivat olleet tappelemassa.)
Isäni ei tuntenut vihaa Neuvostoliittoa, venäläisiä tai Puna-armeijaa kohtaan. Aseveljeyttä hän arvosti, sanoi, että se on syvempää kuin sukulaisveljeys. Ymmärrettävää kyllä, sillä aseveljet vastaavat toistensa hengestä. Hän seurasi huolestuneena Suomen aikeita liittyä Natoon ja ehti sen valitettavasti vielä nähdä ennen kuolemaansa 98-vuotiaana.
Hän seurasi uutisia melkein loppuunsa asti ja kuvasi maailmantilanteen tämän pohjalta v. 22: ”Amerikkalaiset haluaa hallita koko mualimoo. Putin on ainut järkimies kaikista.”
On jotenkin oireellista, että uutta sotaa hankitaan innolla taas, kun sodan käynyt sukupolvi ja heidän lapsensakin alkavat olla tuonilmaisissa. Kokemuksen ääni puuttuu. Sotaan joutuminen on huonoa hallintoa.
Nykysukupolvilla ei valitettavasti näytä olevan minkäänlaista käsitystä sodan raakuudesta ja vaikutuksista.Olen käynyt Raatteentien portin museossa, jossa oli kirjeitä rintamalta kotiin kommentein ”vain taivaanisä voi meidät täältä pelastaa”.Ajan saatossa on Suomen talvi ja jatkosodista rakennettu sankaritarinoita, totuus on aivan toista talvisodan pakkorauhasta kannaksen läpijuoksuun.Tänä päivänä uho on kovaa, kun nyt ollaan natossa niin sen varjolla pullistellaan, näinhän kuviteltiin myös jatkosotaan lähdettäessä kommentein ”heinäksi kotiin” , toisin kävi.Suomen pelastus oli Neuvostoliiton kiire Berliiniin, jonka katsoi tärkeämmäksi.Suomi säilyi itsenäisenä Neuvostoliiton myötävaikutuksella.Olen kuullut lauseen ”ei koskaan enää” monen veteraanin suusta, se lienee kertoo kaiken.Tähän lauseeseen uskon paljon enemmän kuin A.Ehrnroothin tokaisuun ”ei koskaan enää yksin” olihan meillä ”mahtava” Saksa aseveljinä ja kuvaavaa on myös kun eräiden historiatietojen mukaan Ehrnrooth määräsi tykistön tuli-iskun antautuvien omien sotilaiden päälle.Kekkonen tiesi asemamme todeten ”NL pystyy tilanteen niin vaatiessa pyyhkäisemään Suomen pois yhdessä yössä” ja näin se on edelleenkin, suurilla luuloilla itsestään saadaan vain isoa vahinkoa aikaiseksi.Missä on kaikkinainen diplomatia rauhan puolesta, ennen sitä oli ja se osattiin.On varmaa jos tilanne eskaloituu niin tulee se olemaan kaikille uhoajille karmaiseva opetus.
Samoin ajatuksin!
Niinpä. Isoisäni oli mukana näissä Suomen sodissa lääkärinä, enkä koskaan muista kuulleeni hänen kehuskelleen millään sotajutuilla. Kun joskus lapsena pyysin häntä kertomaan sodasta, niin muistan olleeni jopa vähän pettynyt, kun hän vastasi vain aihetta vältellen jotain siihen suuntaan, että ”sota on ikävää, kalastaminen on paljon mukavampaa.”
Hänen tyttäreltään, eli tädiltäni sitten kuulin myöhemmin, että isoisäni oli sota-aikana lomilla välillä herättänyt öisin koko perheen huutamalla unissaan, kun oli nähnyt sodasta painajaisia. Joskus myöhemmin hän oli todennut, että se oli niin karmeaa, kun lopulta ei enää ollut edes morfiinia, jolla olisi helpottanut pahasti haavottuneiden tuskia.
Todelliset sotamuistot ja kokemukset voivat olla joillekin yllättävän kaukana siitä nuoremmalle sukupolvelle niin tutusta jännittävien sotaa simuloivien videopelien maailmasta, jossa pisteitä ropisee ruutuun kun räiskii rikki ”vihollisen” tankkeja ja ”Game over” tarkoittaa vain, että on aloitettava peli uudestaan.
Itse olen päässyt käymään muutamia kertoja Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Oma kokemukseni on ihmisistä, että ovat hyvin mukavia ja vieraanvaraisia, todella kohteliaita. Tuntui aina, että passaus menee överiksi.
Mitä tulee tämän päivän politiikkaan, niin on sanottava, että Venäjää johdetaan todella älykkäästi. Putin on todella älykäs johtaja, tuntuu, että idän johtajat ovat viisaampia kuin lännessä. Yksi syy on tietysti se, että lännen johdon tavoite on hyvin lyhytnäköistä ja miljonäärejä suosiva. Mitä tulee Suomen presidentteihin, niin Kekkosen jälkeen ei ole ollut yhtään samantasoista. Eikä ole edes näköpiirissäkään ellen itse pyri seuraavassa kisassa presidentiksi. 🙂
Kyllä sota jättää jälkeensä moneen sukupolveen. Lapseni isä oli vain vuosi ja kolme kuukautta kun isänsä kaatui. Kyllä hänestä tuli ihminen mutta tuollaiset tapahtumat jättävät haavoja.
Mieheni kuitenkin lauloi mukana laulussa ”Muuistatko toveri Viljasen?” Kun Viljanen teloitettiin epäisänmaallisena ” ei itseään hän itkenyt, hän suri vain veljiään,
jotka Suomen herrat tapattivat Karjalan kentillä”.
Täytyy todeta ettei talvisotakaan ollut puhdas puolustus-sota. Jos Suomi olisi ymmärtänyt Neuvostoliiton turvallisuushuolen ja vaihtanut alueet kannaksella pohjoisempiin alueisiin ja jos Suomi ei olisi tehnyt niin paljon yhteistyötä 1930-luvulla natsi-Saksan kanssa, koko sota olisi voitu välttää.
Ukrainan sota olisi voitu välttää samasta syystä. Olisi otettu vakavasti Venäjän turvallisuushuolen. Ei olisi tarvinnut vaihtaa maapaloja vaan olisi riittänyt että olisi vastattu ulkoministeri Lavrovin kirjeeseen.
Kiitos, Armas, kirjoituksesta, ja Hyvää Voiton Päivää! Maailma ja sen ihmiset tarvitsevat rauhaa, ymmärrämme sen.
Totta, Venäjän turvallisuushuolet ymmärtämällä olisi talvisotakin voitu välttää, Ukrainasta puhumattakaan. Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen tajusivat, että niiden huomioonottaminen on olennaista Suomen turvallisuuden ja itsenäisyyden kannalta.
Nyt Suomen poliittinen eliitti paukuttelee henkseleitä turvaten merentakaiseen liittolaiseen, joka kumminkin ajattelee vain omaa etuaan.
Länsi on paljon intoillut Ukrainan oikeudesta saada valita liittolaisensa, varsinkin ennen sotaa. Tähän se on johtanut, koko Euroopan taloudelliseen heikkenemiseen, joka tulee todennäköisesti vain pahenemaan.
”Nyt Suomen poliittinen eliitti paukuttelee henkseleitä turvaten merentakaiseen liittolaiseen, joka kumminkin ajattelee vain omaa etuaan.”
Kyllä Suomen ”eliitti” myös ajattelee omaa etuaan, joka on suoraan kytköksissä merentakaisen eliitin globaaliagendaan. Suomi ja Ukraina ovat vain pelinappuloita. Demokraattisten maiden liitoutumien johtajat kohtaavat useita riskejä, jos he pyrkivät kaatamaan hylkiövaltioiden liittoutumia käyttämällä epädemokraattisia keinoja ja valheita.
Nykyisten eliittien toiminta vaikuttaa monin tavoin seuraavan sukupolven eliitin näkemyksiin ja toimintaan. Tässä muutama tapa, miten ne voivat ilmetä:
Arvomuutokset:
Jos nykyiset eliitit ovat osallistuneet epäeettisiin toimintoihin, seuraava sukupolvi saattaa joko hylätä nämä toimintatavat tai omaksua ne. Tämä voi johtaa joko arvojen uudelleenarviointiin ja eettisempiin käytäntöihin tai jatkuvaan epäeettiseen käyttäytymiseen.
Luottamuksen heikkeneminen:
Kun epäeettinen käyttäytyminen tulee ilmi, se voi heikentää kansalaisten luottamusta johtajiin ja instituutioihin. Tämä voi vaikuttaa seuraavan sukupolven kykyyn saada kansalaisten tuki ja luottamus.
Poliittinen polarisaatio:
Eettiset ja moraaliset kriisit voivat lisätä yhteiskunnallista ja poliittista jakautumista. Seuraavan sukupolven eliitti saattaa joutua kohtaamaan entistä polarisoituneemman poliittisen ympäristön, mikä voi vaikeuttaa hallinnollista tehokkuutta ja yhteistyötä.
Kansainvälinen kuva:
Eettisesti kyseenalainen menneisyys voi tahrata maan mainetta kansainvälisesti. Tämä voi asettaa seuraavan sukupolven eliitin hankalaan asemaan, kun he yrittävät rakentaa tai palauttaa kansainvälisiä suhteita ja uskottavuutta.
Seuraavan sukupolven eliitin toimintaan ja arvoihin vaikuttaa merkittävästi se, miten he oppivat ja reagoivat aiempien sukupolvien virheisiin ja ongelmiin. Tämä voi johtaa sekä myönteisiin että kielteisiin seurauksiin riippuen siitä, kuinka aktiivisesti ja tehokkaasti he pyrkivät ratkaisemaan näitä perintönä saatuja haasteita.
Kiinnostava luettelo. Usein tosin seuraava sukupolvi ei vielä pääse täysin jyvälle edellisen sukupolven virhevalinnoista, esimerkkinä vaikkapa sisällissotamme, jota koskeva uusi tieto alkoi levitä vasta 1960-luvulla. Mutta silloin se todella vaikutti nuoren sukupolven asenteisiin radikalisoivasti.
Ihmettelen Suomen poliittisen eliitin motiiveja lähteä mukaan Nato-seikkailuun ja USA-vetoisuuteen. Kyse ei voi olla rahasta. Onko esim. Häkkäsen ja Tolvasen tapauksissa kyse ihan silkasta virhearvioinnista siinä, että he tosiaan ajattelevat NATON tukikohtien Suomen maaperällä takaavan Suomen turvallisuuden.
Ja seuraava kysymys: miksi tästä Naton hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta Suomelle voidaan olla niin jyrkästi eri mieltä ja kumman näkemyksen puolella ovat faktat? Lisäksi kysymykseen liittyy aika isosti ennustamattomuuden elementti.
Entä pitävätkö nämä ministerit tosiaan amerikkalaista kulttuuria ja USA:n valtiota niin arvossa, että haluavat meidän omaksuvan arvomaailmamme sieltä?
Täytyy korjata tuo Tolvanen, tarkoitin tietysti Valtosta, mutta jostain syystä sekoitan sen aina Tolvaseen.