Suurvaltapolitiikassa harvoin mitään tapahtuu sattumalta. Se johtuu vallan olemuksesta: Herkkää valtasuhdetta ei voi järkyttää, ellei sitä kautta saavuteta jotain etua, kuten uusia asemia, ylivoimaa tai vakautta. Siksi jokainen siirto suurella pelilaudalla on harkittu.
Suomi liittyi virallisesti NATO:n jäseneksi 4. huhtikuuta 2023. Parisen viikkoa myöhemmin, 17.4.2023, NATO julkisti uuden strategiansa. Suomen liittyminen ei ollut syy strategian uudistamiseen, mutta kylläkin tärkeä edellytys julkistamisen ajoitukselle.
Suomen, ja kuten silloin ajateltiin, myös Ruotsin liittymisen myötä, NATO:n virallisesti päävastustajakseen tunnustaman Venäjän koko länsiraja tuli NATO-johtoisten operaatioiden pelikentäksi. Vasta siinä tilanteessa NATO:n uusi strategia saattoi muuttua käytännöksi.
Ja kuten todettu, Suomi ryhtyi ponnella NATO:n työvälineeksi – unohtamatta kuitenkaan kahdenvälisiä suunnitelmiaan yhteistyöstä Yhdysvaltojen kanssa puolustuskysymyksissä.
On nähty kymmenittäin yhteisesti koordinoituja sotaharjoituksia, tehty mittavia asekauppoja, vauhditettu alan teollisuutta ja siinä sivussa tuettu Ukrainaa noin 7 miljardin tukipaketeilla yhdenmukaistelun propagandapauhun säestyksellä – eikä loppua näy.
Kun Suomen valtion budjetti on 80 miljardin suuruusluokkaa, kyse on meikäläisittäin valtavista summista. Ne ovat suoraan tai välillisesti pois siviiliyhteiskunnan peruspalveluiden rahoittamisesta. Rahoitustukea on haettu ja saatu myös EU:sta, josta esimerkin kerroimme tässä lehdessä eilen.
NATO:n strategia
Mitä NATO:n uusi strategia sisältää? NATO:sta tuli sen myötä samanlainen sotaa käyvä liittouma, kuin se oli kylmän sodan aikana. Se on nyt sitoutunut puolustamaan ”jokaista tuumaa” alueestaan 1. päivästä lähtien. Päävastustaja on Venäjä.
NATO siirtyi vastaiskujen avulla tapahtuvasta pelotteesta “haastamiseen” perustuvaan pelotteeseen. Muutos ei ole vain sana-akrobatiaa. Aikaisemmin teoriana oli, että jos venäläiset hyökkäävät, jäsenvaltiot yrittävät sinnitellä, kunnes liittoutuneiden joukot, lähinnä amerikkalaiset tai nopean toiminnan joukot kotimaassa, voivat tulla niiden avuksi ja ryhtyä vastatoimiin venäläisiä vastaan.
Pelote haastamalla tarkoittaa käytännössä vallankumousta: lisää joukkoja pysyvästi Venäjän rajoille, enemmän yhdysvaltalaisten ja liittolaisten sotasuunnitelmien integrointia ja enemmän sotilasmenoja ja yksityiskohtaisempia vaatimuksia liittolaisille. Niiden mukaan heillä on oltava tietynlaiset joukot ja varusteet, jotta voivat tarvittaessa taistella ennalta määrätyissä paikoissa.
Strategian peruslinjaa täsmennettiin NATOn Vilnan heinäkuisessa huippukokuksessa. NATO sai yksityiskohtaisimmat ja vahvimmat puolustussuunnitelmat sitten kylmän sodan. Myös sitoutoumisesta puolustusmenoihin päätettiin.
Venäjän uhka?
Strategian uudistamista on lähes mahdoton perustella Venäjän uhalla. Ukrainan konfliktin syyt löytyvät ns. lännen taipumattomuudesta Venäjän turvallisuutta koskevien neuvottelujen suhteen. Presidentti Putinin joulukuussa 2021 USA:lle, EU:lle ja valtioille erikseen esittämät kysymykset torjuttiin suoralta kädeltä.
Se viittaa aikaisemmin sanotun perusteella siihen, että ns. länsi oli jo Maidanin vuoden 2013 vallankaappausta orkestroidessaan suuntautunut turvallisuuspoliittisen tilanteen uusjärjestelyihin. Työtä tehtiinkin koko vuosikymmen, kuten arvovaltaiset valtiolliset toimijat ovat kertoneet. Tilanne oli siis kypsä ja sopivasti Donbasissa provosoiden odoteltiin vain Putinin syöttöä lapaan. Neuvotteluja ei nähty tarpeelliseksi ja niin sota syttyikin.
Valta-asetelman muutos
Valta-asetelmaa Länsi – Venäjä katsottaessa suhde lännen hyväksi on NATO:n uuden strategian ja sen pohjalta tehtyjen siirtojen vuoksi olennaisesti parantunut. Länsi varustautuu koko Venäjän länsirajalla sotilaallisiin operaatioihin, joihin Venäjä ei ole toimillaan haastanut tai provosoinut. NATO etenee uuden strategiansa mukaisesti luottaen siihen, että valtasuhde säilyy sille edullisena Ukrainan sodan sitoessa Venäjän voimia. Ei ole sattumaa, että venäläiset diplomaatit kuvaavat tilannetta taisteluksi Venäjän olemassaolosta.
Suomen NATO-suhteessa on suomalaisten kannalta se epämiellyttävää, että komentokeskus on Yhdysvalloissa, Norfolkissa. Yhteinen sodankäyntikeskus sijaitsee Norjan Stavangerissa, analyysi- ja kokemuskeskus Portugalin Lissabonissa ja yhteisjoukkojen koulutuskeskus Puolan Bydgoszczissa. Suomi ei panostuksistaan huolimatta ole vallan keskuksessa.
Ukopoliittisen instituutin tutkija Henri Vanhanen (Kok) summaa pitkässä artikkelissaan tilannetta seuraavasti: “Nato-Suomen arjen alkaessa kysymys ei silti suurilta osin ole siitä, miten puolustuksellista yhteensopivuutta liittokunnan kanssa kehitetään. Tästä Suomella on selkeät askelmerkit jo vuonna 1994 alkaneen Nato-kumppanuuden suunnitteluprosessin myötä (PARP)…”
“Naton murroskauden ohella poliittisesti yhtä tärkeää on sisäistää, miten kovien vääntöjen liitossa pelkkä mallioppilaan aseman rakentaminen suorituskykyihin pohjautuen ei riitä Suomelle toimintalinjaksi….”
Vanhanen penääkin Suomen Nato-jäsenyydelle selviä tavoitteita:
“Jotta Nato-Suomi voi olla menestyksekäs tavoitteidensa toteuttaja, on meillä oltava selkeä käsitys siitä, mitä haluamme liittokunnalta ja miten saavutamme sen…Jos aiemmin Suomen aktiivisen vakauspolitiikan linja pyrki varomaan Naton liiallista lipunnäyttöä lähialueillamme, nyt tilanne on toisin. Strategisessa viestinnässä on opittavaa sen osalta, miten viestimme aiempaa avoimemmin Naton pelotteesta Venäjän suuntaan Itämerellä ja arktisella alueella…”.
Vanhanen näkee Suomen NATO-pyrkimysille Ukrainan sodan päättymisen jopa uhkana: “Poliitikkojen ei siis tulisi tuudittautua Suomessa esimerkiksi ajatukseen siitä, miten Venäjän joukot lähialueiltamme ovat pitkälti tuhoutuneet Ukrainassa vaan enemminkin puhua siitä, miten varaudumme niiden paluuseen… Puolustusmenot kuitenkin kääntyvät laskuun nykyisellä investointitasolla vuosikymmenen puolivälin jälkeen”.
Mutta puolustusmenojen laskukaan ei ole hänen mielestään hyvä asia. Se heikentäisi Suomen vaikutusvallan kasvua NATO:n pöydissä. “Mikäli Suomi haluaa kantavan äänen Natossa, on meidän kyettävä yli vaalikausien kestäviin sitoumuksiin riittävästä puolustusmenojen tasosta. Maanpuolustuksen tarpeet lähtevät viime kädessä aina oman alueen puolustamisesta, mutta niillä on Natossa myös välinearvoa: kun lunastaa paikkansa pöydässä, tarjoutuu samalla parempi mahdollisuus olla osana määrittelemässä agendaa…”.
Halutessaan Suomi voi olla merkittävä vallankäyttäjä Natossa ja ajaa menestyksellä tavoitteitaan… Sotilaallisen mallioppilaan on lunastettava itsensä kokoinen rooli liittokunnassa. Tällöin tervehenkisen itsekkyyden omaksuminen osana Nato-diplomatiaamme on tervetullutta.”
Henri Vanhanen ei ole mikä tahansa ulkopolitiikan skribentti. Hänellä on tutkijanuransa taustalla monivuotinen turvallisuuspolitiikan ammattilaisen kokemus myös politiikan piirissä. Kun politiikkaa nyt ohjastaa Orpon kokoomus, Vanhasen kirjoitus osoittaa, että pöytiin ollaan taas pyrkimässä ja uhri olisi annettava.
EU:n osalta se meni niin kuin meni. NATOn kanssa yritys on siinä mielessä vaarallisempi, että maineen ja kunnian lisäksi epäonnistumisessa voi kadota maakin jalkojen alta.
+++
7 kommenttia julkaisuun “Suomi etsii paikkaansa Natossa – päättäjien pöytä kiinnostaa”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Suomi on pelkkä pelinappula enää. Ennen Nato-jäsenyyttä oli edes jonkin verran liikkumatilaa.
Ja Naton mallioppilaana viedään tuhkatkin pesästä ellei EU ole kerennyt jo sitä tekemään. Uskomattoman hölmöä toimintaa tää on nykyään.
Tuo Vanhanen haluaa käsittääkseni rautaa rajalle ja entistä voimakkaampaa uhittelua. Sehän kyllä sopii amerikkalaisille kuin nenä päähän, jos heidän aikomuksensa on saada jollain konstilla sota laajenemaan tännekin meidän raukoille rajoille. Jos sota ei ole suoranainen tavoitteensa, niin sopii se uhittelu ja aseistautuminen silti isännillemme enemmän kuin hyvin. Nimittäin Yhdysvaltojen tavoite on ollut ja on synnyttää kaikenlaista kränää ja vastakkainasettelua kaikkialle Venäjän rajoille.
Suomen saaminen nappulaksi pönkittämään Yhdysvaltojen hegemoniaa ei vaatinut sisäisten eripurien lietsomista maahamme vallankaappauksesta tai sisällissodasta puhumattakaan. Mediapooli oli valmiina yllyttämään sinisilmäisen kansan ryssävihaan ja poliitikot seurasivat yhtenä miehenä yleistä mielipidettä vai menikö se niin päin, että poliitikot (lähinnä Sauli Niinistö) panivat mediapoolin asialle jatkamaan (nyt ylivaihteella) Venäjään ja Ukrainan kriisiin liittyvää vääristelyä.
Arvolan mukaan Vanhanen näkee Ukrainan sodan päättymisen jopa uhkana Suomelle. Alan jo toistaa itseäni ja muita, mutta uhkahan se siinä mielessä onkin, jos isäntämme haluavat jatkaa Ukrainan jälkeen tai ohessa muilla rintamilla yrityksiään nujertaa Venäjä.
Ei oikein sanat riitä kertomaan sitä turhautumista, jota koen siitä, että media, poliitikot ja ns. asiantuntijat harhauttavat kansaa kaiken aikaa. Olisi voinut olettaa, että vauhti olisi hiljentynyt, kun saivat Suomen Natoon. Mutta ei, nähtävästi 95 % kansasta – valtamedia mukaan lukien – on oikeasti russofobisessa sotapsykoosissa eivätkä aikaisemmat puheet ja kirjoittelut olleet vain taktiikkaa Nato-jäsenyyden toteuttamiseksi.
Olemme siis muiden armoilla kuten Arvola hyvin esitti. Siihen kun lisää henkisesti ”hyvin” sotaan valmistetun kansan, niin sotahan siitä saattaa olla ennen pitkää seurauksena. Totean loppuun vielä itsestään selvän totuuden. Jos poliitikkomme ja valtamediamme olisivat – sanotaan nyt vaikka viimeiset 10 vuotta edes – pysyneet totuudessa ja tasapuolisuudessa, Suomi ei olisi liittynyt Natoon eikä tehnyt muita vastaavia sotilaallisia sopimuksia ja eläisimme vailla minkäänlaisia huolia maamme turvallisuudesta.
Monet Suomalaiset eivät Tiedä miten vaaralliselle Tielle Suomen NATO- Jäsenyys on Suomen vienyt.
Suomesta on Tullut USA n Apumaa Venäjää Vastaan jos Sota Tulisi Naton ja Venäjän välille.
Venäjä ei ollut Sotilaallinen uhka Suomelle mutta silti Piti liittyä Sotilasliiton Jäseneksi.
Lasku voi Olla Kova Jossain Tulevaisuudessa.
En Puhu nyt Rahasta vaan Ihmiselämistä.
Hyvin ”päivitetty” !
NATO:n kannattajia ja vastustajia yhdistää usein eräs virheellinen johtopäätelmä joka perustunee kahteen seikkaan: valtaviin sotilasmenohin ja tehokkaaseen Hollywood-markkinointiin. Virheellinen päätelmä on se, että NATO olisi sotilaallisesti ylivertainen voima. Näin ei enää ole, ainakaan jos uskomme amerikkalaisia asiantuntijoita kuten eversti Douglas Macgregoria ja YK:n entistä asetarkkalijaa Scott Ritteria tai venäläistä, Neuvostoliiton merivoimissa palvellutta Andrei Martyanovia. Näiden mukaan NATO:lla ei ole rahkeita haastaa Venäjän sotavoimia, vaikka se mielellään käy välikäsisotia sitä vastaan. Macgregorin ja Martyanovin mukaan NATO:lta puuttuu valmius nykyajan monitasoiseen verkostoituneeseen sodankäyntiin koska sitä ei ole ollut pakko kehittää kun vastassa ovat olleet puolustuskyvyttömät kolmannen luokan sotavoimat. Ja niidenkin kanssa oli täysi tekeminen. Irakia ei koskaan kyetty lopullisesti nujertamaan. NATO joutuu toimimaan kuten ihmishahmoinen sotakone Rambo, alias Sylvester Stallone. Stallone on Hollywoodin tuottama yhden miehen sotakone joka kaataa kaiken eteen tulevan. Siis fiktiossa. Todellisuudessa Sylvester Stallone jänisti kun häntä pyydettiin Irakiin joukkoja kannustamaan, koska kaikista turvatoimista huolimatta ”jotain voi sattua” – niinkuin kotona keittiössäkin voi. Että sellainen sotakone. Näin on NATO:nkin laita, se on kova pullistelemaan ja muita yllyttämään, tositilanteessa se jänistää.
Suomen media on aina 90-luvulta saakka luonut kuvaa NATO:sta suojelusenkelinä joka antaa lapsoselle turvaa iltarukouksen lailla. Tällaiselle naiviudelle ulkomaailman karu todellisuus ei mahda mitään. Uskon voima perustuu juuri siihen, että ummistetaan silmät. NATO ei parhaalla kaudellaankaan ollut varsinainen puolustusjärjestö vaan Yhdysvaltain väline Euroopan hallitsemiseksi: pitää Venäjä loitolla, Saksa kanveesissa ja Yhdysvallat sisällä. Sodan raunioittamalla Venäjällä ei ollut mitään haluja ryhtyä varustelukierteeseen mutta se pakotettiin siihen koska Yhdysvallat otti uuden poliittisen kurssin v. 1945 joka tähtäsi globaaliin dominanssiin. Eivätkä NATO:n pommitukset Jugoslaviassa taikka NATO-valtioiden uuskolonialistiset sodat Irakissa, Libyassa j.n.e vaikuttaneet mitenkään suomalaisten lapsenuskoon NATO:sta suojelusenkelinä. Suomalaiset ovat kovia uskomaan asioita, sitä valitti jo Suomen ihailija Adolf Hitler. Hänen ainut sarkasminsa oli, että suomalaiset ovat liian paljon nenä raamatussa. Uskovat kun pitäisi ottaa selvää ja tarkistaa.
NATO:n pullistelu ohjaa Euroopan rahavirrat yli Atlantin. Ukrainan sota on tästä paras ja surullinen esimerkki. ”Tapamme venäläisiä ilman että yksikään meikäläinen kuolee” hihkuvat senaattorit. Eurooppa valjastetaan ”puolustushankkeisiin” joka rikastuttaa amerikkalaista 0,1 prosenttia sikäläisestä oligarkiasta. Vaan miten käy kun seinä tulee vastaan ? Tässä se suuri vaara piilee. Kaikki arvovalta on pelissä eikä tulosta synny ? Riittääkö kenraaleiden arvovalta sanomaan hurahtaneille politikoille, että nyt seis, vai tartutaanko ydinaseisiin kasvojen säilyttämiseksi. Suomen kannalta on yhdentekevää kenen ydinaseet putoavat alueelle ensimmäsinä, Suomelle se tietää varmaa tuhoa.
”Ja kuten todettu, Suomi ryhtyi ponnella NATO:n työvälineeksi”
Nimenomaan työvälineeksi – Yle uutisten 09.07 päälähetyksessä kysyttiin millaisen roolin Suomi OTTAA Natossa? Washingtonin näkemys Suomen alueen tulevasta käytöstä kuultiin 02.07.2023 uutislähetyksessä jossa Yleisradion kirjeenvaihtaja Juri von Bondsdorf totesi Suomen nyt olevan ”Naton pohjoinen ulottuvuus”. Tässä tulokulmassa suomi vertautuu luontevasti Albaniaan, Jugoslavian pommitusten aikaiseen Yhdysvalloille tärkeään tukialueeseen, ”eteläiseen ulottuvuuteen”. Pohjoinen ulottuvuus, pitkä maaraja ja altis mieli tarjoaa Yhdysvalloille erinomaisen ja auliin alustan Venäjää kohtaan suunnatulle provokaatiolle. Ikävä kyllä Suomen turvallisuuspolitiittinen päätöksenteko on nyt sellaisessa asennossa, että Amerikkalaisten rynnäkkökoneiden tankkaus ynnä atomipommareiden paraatilentojen kaltaiset demonstraatiot eivät enää riitä – F-35 on hyökkäysase.