Veijo Murtomäki: Miksi Vihinen syyllistää Sibeliuksen natsismille antautumisesta

Kirjailija Antti Vihisen kirja käy läpi natsi-Saksan erilaisia lähestymisiä, kuten kunniamerkkejä ja -nimityksiä sekä nimikkoseuran perustamisen, Jean Sibeliuksen vetämiseksi vaikutuspiiriinsä. Näiden avulla Vihinen pyrkii perustelemaan Sibeliuksen ajautumista Saksa-propagandan erääksi keskeishahmoksi sekä joutumista alttiiksi natsismi- ja antisemitismi- ideologioille. Johtavana tendenssinä kirjassa on Sibeliuksen syyllistäminen ilman, että Vihinen pohtisi suomalaista kontekstia ja valtiotason aseveljeyttä Suomen ja Saksan välillä keskeisenä selitystekijänä.

Vihiseltä on totuttu saamaan raflaavia ja kiistanalaisia kirjoja. Sibelius-uutuuskirja ei tee tästä poikkeusta. On vaikea määritellä kirjan genreä, sillä romaanimaisia aineksia on yhdistetty tutkimukselliseen otteeseen. Teos lähenee juoniromaania tai syytekirjelmää, sillä mukaan on taitavasti solutettu vihjeitä siitä, missä kohdin Sibelius toimi nykyajan näkökulmasta ”väärin” ja millä eri tavoin hän syyllistyi käytökseen, joka tuotti hänelle ”häpeätahroja”.

Kirja sisältää lähteiden tarkoituksenmukaisia tulkintoja, joista tulee lähinnä kiusallinen olo. Perusongelma propagandaa lähenevässä opuksessa on se, että Vihinen huipentaa kertomuksensa Sibeliuksen syyllisyyteen ja moraalisesti arveluttavaan käytökseen, jossa hän antautuu natsi-Saksan käyttöön ja edistää sen ideologisia pyrkimyksiä. Samalla hän unohtaa historiantutkijan perusteesit.

Vihinen ei kenties tunne professori Jorma Kalelan perusteosta Historiantutkimus ja historia (2000), joka ei ole lähteissä. Kalela kirjoittaa:

”Historiantutkijan on kyettävä vastustamaan kiusausta tarkastella tutkimuskohdettaan myöhemmän ajan käsiteitä ja ajatusmalleja hyödyntäen.” (Kalela 2000, s. 84). Hän jatkaa: ’historiantutkijan suurin synti’ toteutuu siinä, kun ”hän panee tutkimansa ihmiset ajattelemaan ja toimimaan oman kulttuurinsa edellyttämällä tavalla.” (Kalela 2000, s. 101).

Historiantutkija Markku Jokisipilän artikkelin ”Suomi, Kolmas valtakunta ja Sibelius”, joka on lähteissä, alaluku ”Kontekstin ja oikeudenmukaisuuden tärkeys” (Jokisipilä 2010, s. 44–45) olisi ollut tärkeä sisäistää.

Jokisipilä kirjoittaa kontekstin merkityksestä elämäkerrallisessa tekstissä:

”Erityisen tärkeää on pyrkiä hahmottamaan maailma sellaisena kuin se kohteelle näyttäytyi, sekä selvittämään se, mitä tutkimuskohde tiesi ja mitä hänen ylipäätänsä oli mahdollista tietää.

Sibeliuksen syyttäminen natsismista ja antisemitismistä on tyypillinen esimerkki riskeistä, joihin tapahtuma-ajankohdan jälkeen muodostuneiden moraalikäsitysten ja myöhemmän tietämyksen ottaminen menneisyyden tarkastelun ohjenuoraksi altistaa. Se, että esimerkiksi tietyn ammattikunnan edustajat pitivät kansainvälisten järjestöjen toiminnan kautta yhteyttä myös Kolmannen valtakunnan edustajiin, ei vielä ole lähtökohtaisesti tuomittavaa. On kohtuutonta tuomita esimerkiksi 1930- ja 1940- lukujen suomalaisia pelkästään siitä, että heillä oli kontakteja Saksaan. Suomella oli valtiona normaalit suhteet Saksaan aina syyskuuhun 1944 saakka.” (Jokisipilä 2010, s. 44, 56).

Olisikin välttämätöntä suhteuttaa Jean Sibeliuksen toiminta Suomen muiden keskeisten kulttuurielämän edustajien edesottamuksiin. Sibelius muodostaa oman yhteiskuntaluokkansa sekä eurooppalaisen sivistyneistön edustajana normitapauksen suhteessa Saksaan 1933–1945.

Professori Matti Klingen mukaan ”erityisesti lääketieteellisten ja luonnontieteellisten tiedekuntien professoreilla ja dosenteilla oli yhteyksiä Saksaan, jossa käytiin esitelmöimässä ja jonka yliopistot ja tieteelliset yhteisöt osoittivat suomalaisille huomiota.” (Klinge & Knapas 1900, s. 148) Myös maantieteilijät olivat aktiivisia ”Suur-Suomi” -kysymyksen takia.

Vahvasti Saksa-suuntautuneisiin tutkijoihin voidaan lisätä historioitsija Marjatta Hietalan tutkimusten perusteella myös kieli- ja kansatieteilijät (Hietala 2006, s. 30–141).

Kun lisäksi entiset jääkärit, monet kaupan ja teollisuuden etummaiset edustajat sekä pankkimiehet olivat mukana aktiivisesti Saksa-kontakteissa, on vaikea sanoa, mikä avainryhmä ei olisi lopulta ollut tukemassa Suomen tiiviitä Saksa-suhteita.

Tiedämme, että miltei puolet (noin 40–45%) Suomen professorikunnasta (noin 200–220) oli jonkinlaisessa suhteessa natsi-Saksaan kirjeenvaihtajina, mitalien saajina ja kunniatohtoreina. Sibeliuksenkin saaman Goethe-mitalin syrjäytti 1930-luvun lopulla uusi, pääsääntöisesti ulkomaalaisille jaettava kunniamerkki: Verdienstkreuz des Deutschen Adlers (Saksan kotkan ansioristi), jonka sai vähintään 15 suomalaista professoria, ainakin 17 sotilashenkilöä, minkä lisäksi kunniatohtoriuksia jaettiin suomalaisille kahdeksan (mukana Sibelius, Nevanlinna, Ylppö, Komppa).

Saksalaisten tieteellisten seurojen kirjeenvaihtojäseniä oli meillä 13.

Vihinen esittää paljastavansa ensi kertaa erinäisiä faktoja, mutta Sibelius-tutkijalle sellaisia ei oikeastaan ole. Vihisen ”paljastukset” ja Sibeliuksen Saksa-suhteeseen liittyvät tapahtumat löytyvät saksalaisen musiikkitieteilijän Ruth-Maria Gleißnerin kirjasta (2002), jota täydentävät uudemmat lähdelöydöt 15 vuotta vanhasta artikkelistani. (Murtomäki 2011, s. 5–68)

Kapellimestari Sakari Oramon ja allekirjoittaneen Sibelius-tekstien syyttäminen siitä, että emme ymmärrä Sibeliuksen saamien palkintojen merkitystä, edustaa Vihisen ajattelussa anakronismia, sillä niitä saivat monet kymmenet suomalaiset tukiessaan Suomen virallista Saksan-politiikkaa ja harjoittaessaan yhteistyötä saksalaiskollegoiden kanssa. Ständiger Rat -järjestön pitäminen heti antisemitistisenä on väärinymmärrys. Sibelius ei osallistunut sen toimintaan, vaan meiltä säveltäjä Yrjö Kilpinen.

Yhdistykseen kuului 18 maata, joten voi kysyä, olivatko kaikki edustajat ”natsihenkisiä”, sillä vasemmistolainen, eurooppalaista yhteistyötä toivonut säveltäjä Albert Roussel osallistui toimintaan.

Vihinen väittää: ”Kaikenlaisille kosiskeluille, tunnustuspalkinnoille, omien merkkipäivien juhlinnalle ja ansiomerkeille perso Sibelius antoi Kilpisen hoitaa hallinnolliset käytännöt ja likaisen työn antisemitistisen ja kansallissosialistisen säveltäjäjärjestön kokouksissa. Natsipropagandaa edistävän järjestön johtotehtävään suostuminen on perin kyseenalainen teko, jota Sibelius ei milloinkaan julkisesti katunut.”

Vihisen mukaan Sibelius ”oli liputtanut voimakkaasti natsiaatteen puolesta suostuessaan Ständiger Ratin varapresidentiksi.” Vihisen vääristeleviin väitteisiin vastaa parhaiten jälleen Jokisipilä:

”Sibeliuksen musiikin valjastamisesta poliittisiin tarkoituksiin ovat vastuussa saksalaiset, ei säveltäjä, joskaan hän ei sitä aktiivisesti vastustanutkaan. Nykytietämyksen valossa Sibeliuksen poliittista harkintakykyä voidaan toki arvostella, mutta samalla on hyvä muistaa, että 1930-luvulla kontaktit Saksaan olivat täysin normaaleja lukemattomilla eri ammattialoilla ja eri maissa.” (Jokisipilä 2010, s. 55)

Kun oopperalaulaja Lea Pilttiä syytettiin sodan jälkeen Saksa-suhteista, hänen vastauksensa oli osuva.

”Korkeissa viroissa […] istuu jatkuvasti henkilöitä, jotka kuluneina vuosina ovat vähintäänkin sympatisoineet Saksan natsien kanssa. Sitä on aikanaan julistettu kuvin ja tekstein. Näiden henkilöiden asema on edellyttänyt heiltä menettelynsä harkintaa myös poliittiselta kannalta. Samaa voidaan sanoa tiedemiehistä ja kai kirjailijoistakin. Onko tällaiset henkilöt tosiaan jo kaikki julkisuudessa nimetty ja heidän edesottamuksensa selvitetty? Tuskin. Mutta vasta sen suursiivouksen jälkeen tulkoon meidän esittävien muusikkojen vuoro. Jos aihetta on. (Nivanka 1992, s. 177–179).

Eräästä seikasta Vihinen vaikenee lähes täysin: Sibeliuksen Saksa-suhteet eivät alkaneet vasta Adolf Hitlerin kaudella (1933–), vaan niillä oli pitkä esihistoria. Hänet valittiin 1921 Preussin Taideakatemian musiikkijaostoon. Häntä pyydettiin 1920-luvulla useita keroja ”pohjoista ajatusta” vaaliviin tapahtumiin johtamaan teoksiaan: Lyypekkiin 1921, Heidelbergiin 1924 ja Kieliin 1929.

Vastaus oli aina kohtelias ”ei” – kuten myös natsiaikana. Sibelius suhtautui monista syistä positiivisesti Saksaan uransa alkuvaiheista lähtien. Hän opiskeli Berliinissä ja Wienissä (1889–91), sai Breitkopf & Härtelin sekä Lienaun kustantajikseen 1900-luvun alkuvuosina (1905–), johti musiikkiaan ensi kertaa Saksassa 1901 Heidelbergin musiikkijuhlilla ja kävi Saksassa (1889–1931) yli 40 kertaa, Berliinissä yli 30 kertaa.

Sibelius oli jo vuonna 1907 liittynyt Saksan säveltäjäyhdistykseen, vuonna 1918 hän alkoi nauttia esitystuloja Gema-järjestön kautta ja sai siltä eläkkeen vuodesta 1929 alkaen.

Kun Saksaan perustettiin 1933 uusi edunvalvontajärjestö Stagma, Sibelius hyväksyttiin sen jäseneksi, mikä edellytti Valtakunnankamarin jäsenyyttä.

Goethe-mitalilla oli hyvä maine, jos katsoo sen saajien listaa. (Murtomäki 2011, s. 41-42) Sibelius oli siitä iloinen – ja miksei olisi ollut päästessään hienoon joukkoon. Sitä paitsi Hitlerin saatekirje ei vahvista mitenkään natsitulkintaa, joten Vihisen väite on jälleen vain hänen omansa:”Goethe-mitalin vastaanottajasta tehtiin näin vaivihkaa ja salakavalasti natsiaatteen kannattaja.”

Vihisen kokonaisrakennelmaa on mahdotonta hyväksyä: ”Sibelius oli nielaissut syötin, vienyt koukun ja kohonkin, teki halukkaasti yhteistyötä.”

Saksan Sibelius-seuran perustaminen vuonna 1942 oli toki Hitlerin hallinnon johtajille riemuvoitto, mutta sekään ei ollut lähtöisin Sibeliuksesta, vaan suomalaisten ja saksalaisten juonittelusta sekä tarpeesta lujittaa aseveljeyttä saksalaisten sotamenestyksen uupahtaessa.

Sibeliuksen lisäksi aseveljeyttä tukeneiden suomalaisten määrää on mahdotonta arvioida; sen sijaan tiedämme, että vaikkapa säveltäjä Heikki Klemetti ja professori J. J. Mikkola uskoivat vielä loppukesällä 1944 Saksan voittoon. Kuvaava on kapellimestari Toivo Haapasen arvio Wiesbadenin musiikkipäivistä 1943:

”Musiikkipäivät […] todistavat elämän henkisten arvojen kestävyyttä vaikeinakin päivinä. Ja vieläkin enemmän: ne ovat lämmin kädenpuristus kahden sivistyneen kansakunnan välillä, jotka kohtalo on sitonut yhteen kamppailemaan historiallista kamppailua kaikkien niiden arvojen puolesta, jotka tekevät elämän elämisen arvoiseksi.” (Marvia 1943, s. 98–101)

Olen kirjoituksessani perusteellisesti käsitellyt antisemitismisyytöksiä. (Murtomäki 2011, s. 51–54)

Heitto ”pahalta haisevista juutalaisista” ei ole antisemitismiä vaan hajuille herkän säveltäjän toinen samanlainen tokaisu: ”Ilmari Kianto, tämä pahalle haiseva helootti.” (Dahlström 2005, s. 112). Tapaus Günther Raphael on monimutkaisempi kuin Jackson ja häntä myötäilevä Vihinen väittävät. Saksalaiselämäkerturi Thomas Schinköth on jättänyt nimittäin Sibeliuksen kirjeestä pois ratkaisevat sanat alusta: ”Sen jälkeen, kun olen puhunut asianomaisten kanssa, pidän mahdottomana […].”

Sibelius oli siis tehnyt tiedusteluja ja oli vakuuttunut, ettei Raphaelille voinut löytää töitä Suomesta. (Murtomäki 2011, s. 49–50) Sibeliuksen syyttäminen Linda-siskon kohtalosta ja Parin Laraskelta lainatusta melodiikasta mukamas ”kulttuurisena omimisena” voi jättää omaan arvoonsa!

Vihinen ei jätä kiveä kiven päälle, mustamaalatakseen Sibeliuksen.

Sibeliuksella saattoi olla katumusvuosi 1943, mutta niin oli monella muullakin, jotka polttivat kirjeitään ja päiväkirjojaan. Mutta siitäkinkö pitää syyllistää säveltäjää, kun hän havaitsee olleensa ”väärässä” tai liian hyväuskoinen itsellensä tärkeimmän maan suhteen. Ja mitä pitäisi sanoa ”syvähenkisestä” filosofi Eino Kailasta, joka syksyllä 1943 puhuu ”niin syyllisistä kuin syyttömistä juutalaisista”? (Murtomäki 2011, s. 24)

Kansallissosialismin poliittista järjestelmää ja ideologiaa Sibelius ei sympatisoinut avoimesti, mutta ei myöskään torjunut niitä päättäväisesti. Hän suhtautui Suomen ja kansallissosialistisen Saksan väliseen aseveljeyteen useimpien maanmiestensä tavoin positiivisesti, muttei ottanut kantaa silloisen Saksan ideologiseen asennoitumiseen.

Sibelius oli opportunisti ja sivustakatsoja, joka sai tilanteesta henkilökohtaisen hyödyn. Hän ei tukenut lausunnoilla suoranaisesti diktatuuria, mutta hänen passiivinenkin roolinsa hyödytti propaganda-arvollaan natsi-Saksaa. Mutta ne väitteet, että hän olisi natsisympatioiden tai antisemitismin takia käyttäytynyt niin kuin hän käyttäytyi, ovat pohjaa vailla.

Vihisen kirjaa ei voi suositella, koska siinä on unohdettu historiantutkimuksen
perusteesit ja sitä hallitsee läpikotainen syyllistämistendenssi. Sibelius-tutkijalle kirja ei tuo mitään uutta, ja maallikolle se maalaa vinon kuvan Sibeliuksesta.

Lähteet:

Dahlström, Fabian (toim.) 2005. Jean Sibelius Dagbok 1909–1944. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland.

Gleißner, Rutha-Maria 2002. Der unpolitische Komponist als Politikum. Die Rezeption von Jean Sibelius im NS-Staat. Frankfurt am Main ym.: Peter Lang.

Hietala, Marjatta 2006. ”Tutkijat ja Saksan suunta.” Teoksessa Tutkijat ja sota. Suomalaisten tutkijoiden kontakteja ja kohtaloita toisen maailmansodan aikana, toim. Marjatta Hietala, s. 30–141. Helsinki: SKS.

Jokisipilä, Markku 2010. ”Suomi, Kolmas valtakunta ja Sibelius”. Säteitä 2010, s. 43–57.

Kalela, Jorma 2000. Historiantutkimus ja historia. Helsinki: Gaudeamus.

Klinge, Matti ja Rainer Knapas et al. (toim.) 1990. Helsingin Yliopisto 1917–1990. Helsinki: Otava.

Marvia, Einari 1943. ”Wiesbadenin suomalaisilta musiikkipäiviltä. Tohtori Toivo Haapasen kertomaa”, Musiikkitieto 1943 (X): s. 98–101.

Murtomäki, Veijo 2011. ”Jean Sibeliuksen suhteet natsi-Saksaan eurooppalaisessa kontekstissa”.
Musiikki 2011 (3–4): s. 5–68.

Nivanka, Leena 1992. Lea Piltti. Porvoo–Helsinki–Juva: WSOY.

***

Kuva tekstissä: Albert Grundner. Jean Sibelius opiskeluvuosinaan Berliinissä (1889) Lähde: Wikimedia Commons, lisenssi: CC-BY-4.0

Kuva tekstissä: Georg von Wendt. Jean Sibelius 1938. Publik Domain, lisenssi CC0