Helsingin Sanomat julkaisi 2.6.24 toimittaja Sanna Ukkolan mediakriittisen kirjoituksen. Sen ydin on tässä: ”Luottamus vähenee, kun media kertoo ihmisille, kuinka heidän tulisi ajatella.”
Sanna Ukkola on hyvä toimittaja. Tämä hänen juttunsa sisältää osuvia pointteja, kuten:
”Median tehtävä ei ole pakkosyöttää ihmisille omaa maailmankuvaansa, ei ´parantaa maailmaa´, ei opettaa eikä läksyttää. Kun mediatalot tarjoavat yleisölle vain pienen väestönosan maailmankuvaa, ne kaivavat hautaa perinteiselle journalismille.”
Ja vielä: ”Ovatko toimittajat lipumassa kohti aktivismia? Jos ongelmaa ei oteta mediatalojen johdossa tosissaan, luottamuskäyrät laskevat ja epäluulo vahvistuu. Samalla medialta häipyvät lukijat, rahoitus ja legitimiteetti.”
”Tämä on journalismin elämän ja kuoleman kysymys, josta ei uskalleta puhua edes alan sisällä…”
Kaiken tuon voin alleviivata paksulla kynällä. Mutta yksi Ukkolan jutusta puuttuu, ja sen mukana kaikki. Hän ei muka huomaa, mikä on ns. valtamedian suurin ongelma Suomessa ja monessa muussa maassa: alistuminen läntisen sotapropagandan megafoniksi.
Hauta on jo kaivettu.
Sanna Ukkola on oikeassa siinä, että esiin on noussut uusi toimittajajoukko, joka on hylännyt perinteisen objektiivisuuteen pyrkivän journalismin, ja katsoo, että oman narratiivinsa ajaminen, oman maailmankuvan julistaminen on suoranainen velvollisuus.
Ukkola viittaa tässä punavihreyteen ja puoluepolitikointiin. Hän esittelee hiiren, mutta ei ole näkevinään norsua. Vähintään kymmenen vuotta jatkunut valtava Venäjää ja sen presidenttiä mustamaalaava kampanja jää ikään kuin huomaamatta.
Turha viitata iltapäivälehtien satoihin lööppeihin ja räikeisiin valejuttuihin. Ne ovat vain yksi osa, vain totaalisen vääristelyn ja manipuloinnin pintakuohua.
”Venäjä on ajettava kuiluun”, vaati HS pääkirjoituksessa linjanaan Ukrainan sodan aamunhämärissä. Siinä on journalismin hautakiven ydinlause.
Pääkirjoituksessa lehti ilmaisi linjansa. Niin se teki rikkomatta journalismin periaatteita.
Mutta kun lehti on levittänyt tuon linjauksen uutistoimintaan, hauta on kaivettu ja mullat heitetty. Journalismi on kuollut.
Helsingin Sanomat on johtanut maahanpanijaisia yhdessä Yleisradion kanssa, mutta mukana ovat kaikki Suomen valtiovallan perustaman Mediapoolin jäsenet: sanoma- ja aikakauslehdet, radio- ja tv-kanavat sekä kirjankustantajat.
Uutisten ja mielipiteiden raja on poistettu. Epiteeteillä ja ohjaavilla adjektiiveilla median lukijoita, kuuntelijoita ja katsojia opetetaan ajattelemaan oikein.
Valtaisa operaatio on onnistunut. Mutta kuten Ukkola kirjoittaa, ”luottamus vähenee, kun media alkaa kertoa ihmisille, kuinka heidän tulisi ajatella”.
Hän sanoo myös, ettei vika ole kansassa, ja että vain media itse voi säilyttää ja palauttaa luottamuksen.
Säilyttäminen ei enää auta, koska ei ole juuri säilytettävää. Kasva joukko ihmisiä on avannut silmänsä. Ja palauttaminen on mahdotonta, elleivät mannerlaatat liiku.
Toimittajat noudattavat mediatalojensa linjaa, koska osa heistä uskoo siihen. Toinen osa ei usko, mutta haluaa pitää työpaikkansa.
Entä jos USA/CIA/Nato -johtoinen narratiivi johtaa umpikujaan? Entä jos Ukrainan sota ei mene niin kuin media ja poliittiset hurmosjohtajamme toivovat?
Silloin romahdus on väistämätön molemmilla tahoilla eivätkä selitykset auta.
Nostan kuitenkin pipoa toimittaja Sanna Ukkolalle. Hän sentään kertoo edes vähän siitä todellisuudesta, jonka kaikki kohta näkevät.
10 kommenttia julkaisuun “HIIRI JA NORSU”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Maunolta turhan optimistinen juttu. Ei valtamedia luottamustaan menetä koskaan, valehteli ja manipuloi se miten tahansa. Niin se vain on.
Papukaijan sinnikkyydellä ja aasin itsepäisyydellä Suomen YLE toistaa tänään 4 kesäkuuta kestovalhetta verilöylystä Pekingisssä 1989, ns. Tiananmenin verilöyly. Kiina oli tuolloin vielä talousihmeensä alkutaipaleella ja niinpä lännen tiedustelupalvelut yrittivät ”Maidania” Pekingissä., eli värivallankumousta. Yritys kuitenkin epäonnistui kaikilta osin. Yhteenottoja tapahtui mutta ei aukiolla. Niissä kuoli sekä järjestystä ylläpitäviä joukkoja että värivallankumouksen aatteeseen tarttuneita kumouksellsia. Näistä asioista on ties kuinka monta tutkimusta sen lisäksi että eräät paikalla olleet länsidiplomaatitkin kiistivät minkään verilöylyn tapahtuneen.
On virallisella Suomella otsaa. Venäjäviha ei yllätä ketään mutta sen päälle laitetaan vielä Kiina-viha. Maapahanen Aasiassa, mikä se on Suomeen verrattuna, kunhan kuvittelevat, vain vajaat kolmesataa kertaa Suomea suurempi, äskettäin kuussa käynyt: Alta pois, täältä tuloo NATO-Suomi.
Ukkolahan on varsin ansiokkaasti havainnoinut ja kuvannut woke-aatteen voittokulkua journalismissa ja yliopistopiireissä. Mutta tässä sota-kysymyksessä on hänenkin heikko kohtansa, samoin taitaa olla Gazan tilanteen hahmottamisessa.
Mutta oikea on hänen havaintonsa, että toimittajat ovat ryhtyneet aktivisteiksi. Se näkyy heidän sananvalinnoissaan ja otsikoinneissaan. Esim. J.K. Rowlingia kuvataan Hesarissa toistuvasti transfobiseksi, vaikka millään lingvistisellä analyysillä ei hänen trans-aatetta koskevissa kirjoituksissaan löydy transfobiaa. Se riitää, että hän pitää biologista sukupuolta merkittävämpänä kuin sosiaalista sukupuolta, genderiä. Tämä käsitys luokitellaan transpiireissä vihapuheeksi. (Wokethan määrittelevät terminsä omalla tavallaan, omaa teoriaansa hyödyttämään, niin vihapuheen, homo- ja transfobian kuin turvallisen tilan.)
Nuoret toimittaja-aktivistit ajattelevat, että tarkoitus pyhittää keinot – ja samalla aliarvioivat lukijansa.
MEDIA ON SYYLLINEN
”Mikä luo tällaisen vihan, mikä luo sodan?” Julian Assange sanoi hyvin: ”Jokainen 50-vuoden aikana aloitettu sota on ollut median luoma sota.”
Suomen valtamedia syyllistyy törkeään maanpetokseen.
”Olipa kerran maassa Länsimaa presidentti Traiden. Hän oli tunnettu turhamaisuudestaan ja ei voinut elää päivääkään näyttäytymättä uudessa puvussa. Hänen vaatekaappinsa kasvoi niin suureksi, että jopa taitavimmat räätälit eivät voineet miellyttää hänen makuaan.
Eräänä päivänä Länsimaahan saapui kansainvälinen yritys nimeltä Gugnike. Tämä yritys oli kuuluisa innovaatioistaan muodin ja teknologian alalla, ja heidän edustajansa väittivät, että he voivat luoda presidentille kaikkein hienoimman puvun, jonka maailma on koskaan nähnyt.
”Me luomme teille sellaisen puvun, jota maailma ei ole ennen nähnyt”, sanoivat he presidentti Traidenille. ”Mutta tämä ei ole mikään tavallinen puku. Se on niin ainutlaatuinen, että sitä voivat nähdä vain viisaat ja pätevät ihmiset. Tyhmät ja arvottomat eivät näe sitä lainkaan.”
Traiden, imarreltuna tällaisesta mahdollisuudesta erottua kansalaistensa joukossa, suostui välittömästi. Gugnike aloitti työnsä käyttäen nykyaikaisimpia teknologioita ja materiaaleja. Tosiasiassa he eivät tehneet mitään, vain teeskentelivät luovansa ainutlaatuista pukua.
Kun puku oli ”valmis”, yrityksen edustajat kutsuivat presidentin sovitukseen. He tarkkailivat hänen reaktiotaan ja, nähdessään hänen hämmennyksensä, kiirehtivät selittämään: ”Älkää ihmetelkö, herra presidentti, jos ette näe mitään. Tämä tarkoittaa, että puku on niin täydellinen, että sitä näkevät vain kaikkein arvokkaimmat ja viisaimmat.”
Presidentti Traiden, peläten näyttävänsä arvottomalta tai tyhmältä, teeskenteli näkevänsä puvun ja alkoi ylistää sitä. Hänen hovinsa, nähdessään hänen reaktionsa, myös alkoivat ihailla näkymätöntä pukua, peläten asemansa puolesta.
Suuren paraatin päivä koitti, ja presidentti Traidenin piti esitellä uusi pukunsa koko kansalle. Hän astui kaupungin kaduille, ylpeästi marssien Gugniken ”puvussa”. Kansa, nähdessään presidenttinsä alusvaatteissaan, ei uskaltanut sanoa mitään, peläten näyttävänsä tyhmiltä ja arvottomilta.
Mutta joukossa oli pieni poika, joka huusi kovalla äänellä: ”Miksi presidentti Traiden on alasti?”
Heti alkoi hälinä. Kansa, tajuten totuuden, alkoi kuiskia ja sitten nauraa ääneen. Gugnike oli kuitenkin varautunut tällaisiin tilanteisiin. Muutamassa minuutissa pojan huudon jälkeen, valkoisiin takkeihin pukeutuneet miehet tarttuivat häneen ja julistivat hänet hulluksi.
Seuraavana päivänä kaikki Länsimaan lehdet olivat täynnä otsikoita pojan ”mielisairaudesta” ja siitä, miten Gugnike huolehti kansalaisten terveydestä ja tarjosi nopeasti tarvittavaa apua. Artikkeleissa ylistettiin myös presidentti Traidenin uutta pukua, kutsuen sitä ”mestariteokseksi, jonka vain todelliset nerot voivat nähdä”.
Kansa, nähdessään vallan ja lehdistön tukevan tätä tapahtumien versiota, alkoi epäillä omia havaintojaan. Ihmiset alkoivat vakuuttaa itselleen, että he eivät todellakaan voineet nähdä presidentin upeaa pukua vain siksi, että heiltä puuttui älykkyyttä tai pätevyyttä.
Presidentti Traiden jatkoi marssiaan kaduilla näkymättömässä puvussaan, vakuuttuneena siitä, että hänen valintansa oli oikea. Gugnike vahvisti asemansa Länsimaassa, ollen paitsi muotitalo myös vaikutusvaltainen voima, joka pystyi manipuloimaan yleistä mielipidettä ja salaamaan petoksensa.
Ja pieni poika jäi klinikalle, ollen totuuden vaaran symboli maailmassa, jossa totuus oli niiden hallussa, joilla oli valta ja keinot hallita sitä.”
Ei pidä unohtaa, että Ukkola itse oli osa tuota valtakoneistoa työskennellessään Ylellä. Ja samaa henkeä löytyy vielä hänen omassa broadcast-vlogi-ohjelmassa, kun ”haastattelee” näkyviä (turhiakin) julkkiksia. Joten varauksella!
En luota Ukkolaan YHTÄÄN. Jos on hyvä toimittaja, niin kertoo toduuden, kuten se on tapahtunut. Totuutta ei pidä kaunistella eikä miettiä joillekin tulevaa pahaa mieltä. Iso ongelma on se, että toimittajat eivät jaksa ottaa asioista selvää ja heidän oma ja lehden oma periaate vääristää asiat. KENEN LEIPÄÄ SYÖT, NIIN SEN LAULUJA LAULAT.
Kaikki Suomen Venäjä-vastaisuus perustuu todellakin läntiseen propagandaan, josta Suomen tapauksessa erottuu erityisesti kaksi emävalhetta: 1) Vaikeneminen Ukrainan kriisin todellisista syistä, taustoista, vaikuttimista ja tarkoituksista. 2) Valehtelu, että Venäjä olisi ollut tai olisi millään tavalla uhka sotilaallisesti liittoutumattomalle Suomelle.
Voi olla niinkin, että Suomen poliittinen johto oli / on niin voimakkaasti rasistisen russofobian vallassa, että olisivat mielellään toimineet / toimisivat vastoin kaikkea totuutta ja oikeudenmukaisuutta. Kuten ovat tehneetkin ja tekevät edelleen. Mutta tarkoitan, että tämä ei olisi ollut eikä olisi käytännössä mahdollista muutoin kuin aivopesemällä kansa läntisellä propagandalla tukemaan politiikkaansa.
Mielenkiintoinen on kohtalokas kysymys siitä, kuinka kauan pystyttämämme rautaesirippu pysyy pystyssä ja mikä sen joskus kaataa. Nyt tarvittaisiin Suomeen sellaisia rohkeita valtiomiehiä, jotka – vaikka kuinka paljon ja vaikka kuinka valheellisin perustein vihaisivat Venäjää – eivät kuitenkaan sallisi Suomea käytettävän Ukrainan tavoin sotaan Yhdysvaltojen globaalin hegemonia puolustamiseksi.
Eljas Erkon vaimo oli britti ja Aatos Erkon vaimo oli yhdysvaltalainen. Se selittänee jonkun matkaa vahvaa kallistumista läntisen agendajournalismin synnylle. Sillä eihän asiat ennenkään kovin tasapuolista käsittelyä saaneet. Muistaakseni Neuvostoliiton suurlähettiläs sanoi joskus 1980-luvulla, että piti hieraista silmiä kun päivän hesarista puuttui neulanpisto. Kekkonen piti päätoimittajat jotenkuten kurissa, niinhän ei poliittinen valta saisi tehdä, mutta pienempi paha oli valittava. Siihen aikaan sovellettiin samaa metodia kuten paljon edelleenkin tehdään. Siteerataan länsilähdettä ilman kommentteja. Voidaan vapaasti valehdella siteeraamalla vastuullisesti ja oikein mitä muut ovat valehdelleet. Lukijalle tulee mielikuva, että asia on näin kuten kerrotaan.
Suomen toimittajat ja lehtitalot eivät tunne edes nimeltä maailman merkittäviä journalisteja. Kun sellainen ilmestyy eteen, eikä häntä vastaan osata argumentoida, häntä on vähäteltävä. HBL eli höplä ei kyennyt sanomaan mitä Seymour Hersh oli kirjoittanut väärin NordStream:in räjäyttämisestä joten häneen oli iskettävä leima: ”gubben Hersh”, ukko Hersh. Mutta kun Hersh edelleenkin on terävä kun partaveitsi ei HBL:n mieleen tulisi kirjoittaa ”ukko Biden”, vaikka tämä olisi osuvampi ilmaisu. Hersh’in kirja ”The Price of Power” joka kertoo Henry Kissinger’istä vallan keskipisteessä sisältää joka sivulla enemmän asiaa kuin mitä HBL on kyennyt toimittamaan historiansa aikana. Kateus syö kalatkin vedestä.
EU:ssa on vireillä hankkeita joilla mielipidevapautta entisestäänkin kavennetaan. Jos ei ajattele samoin kuin komissio, joka omistaa totuuden, joutuu epäiltyjen listalle ja tiedotussulkuun. Yhdysvallat näyttää tuoretta esimerkkiä. Maan johtaviin toisinajattelijoihin lukeutuva asetarkastaja Scott Ritter estettiin eilen matkustamasta Pietariin jossa hänen oli määrä esiintyä SPIEF-kongressissa. Esto yritettiin tehdä mahdollisimman nöyryyttäväksi siten, että Ritter raahattiin New Yorkissa koneesta jossa hän jo istui matkalla Istanbuliin. Ritterin oli lisäksi tarkoitus saada mukaansa tärkeää vaihtoehtokanavaa isännöivä tuomari Andrew Napolitano, joka tietojen mukaan on joutunut peruuttamaan matkansa. Eräs kanavan tukipilareista, Larry Johnson, on kuitenkin jo ehtinyt saapua Pietariin.
hesarin toiminta ei ole uusi juttu. hesari yritti 1994 saada minut äänestämään EU:hun liittymisen puolesta pelottelemalla minua Zhirinovskilla (”Suomi on osa Venäjää”). Pelottelu ei onnistunut ja lopetin lehden tilaamisen. Nykyään minulla on koko mediapooli pannassa. Ainoa poikkeus on tv-ohjelmien alalaidassa rääkyvä iltalehti jonka typerän lööpin olen yleensä lukenut.