Suomi oli kesällä 1918 tilanteessa, jossa valkoiset voittajat pohtivat, mikä hallitusmuoto olisi Suomelle hyväksi. Punaiset, n. 80 000 henkilöä, olivat vankileireillä tai muuten poliittisen päätöksenteon ulkopuolella. Senaatin enemmistö oli monarkian kannalla, sitä perusteltiin etenkin Itä-Karjalalla ja turvallisuudella.
Itä-Karjalan saamista Suomelle pidettiin välttämättömänä sekä Suur-Suomi -haaveiden, että talouden kannalta. ”Enckellin mielestä Suomen turvallisuus vaati näissä oloissa ehdottomasti monarkian pystyttämistä ja hohenzollernilaista prinssiä, joka koko voimallaan ja auktoriteetillaan ottaisi hoitaakseen Itä-Karjalan kysymyksen nyt kun siitä länsivaltojen sekaantumisen vuoksi oli tullut kansainvälinen.”
Paasikivelle ”Itä-Karjala merkitsi elinehtoa itsenäiselle Suomelle, ei ainoastaan strategisen rajan vuoksi, vaan myös siksi, että Suomen oli muuten vaikea irrottaa kylliksi varoja riippumattomuutensa ylläpitämiseen. Luonnonvaroiltaan rikkaan Itä-Karjalan hankkiminen oli välttämätön siinäkin mielessä, että vain suuri ja kannattava Suomi saattoi kylliksi houkutella Hohenzollern -prinssiä tulemaan tänne.”
Ståhlberg yritti toppuutella monarkia -hanketta ajavia sanomalla, että ”Suomen kansa sellaisena kuin se nyt on, on vielä tärkeämpi kuin Karjalan kysymys”.
Kesäkuun 18. päivänä 1918 eduskunnan perustuslakivaliokunta päätti äänin 9-8 ottaa käsittelyn pohjaksi monarkkisen hallitusmuotoesityksen tasavaltalaisen sijasta. Enemmistö oli kuitenkin niukka ja kun tiedettiin maalaisliiton vastustavan monarkiaa, mutta kannattavan Itä-Karjalan liittämistä, haluttiin sitoa tiukasti yhteen kuninkuuden ja Itä-Karjalan hankkiminen.
Katsottiin, että Saksa voisi tukea Suomen Itä-Karjalaan kohdistuvia laajentumispyrkimyksiä vain siinä tapauksessa, että monarkkinen hallitusmuoto saatettaisiin voimaan. Berliiniltä saatiinkin puolivirallinen kannanilmaisu: ”Saksa pitää monarkian voimaansaattamista Suomessa etääntymisenä ententestä ja ratkaisevana liittymisenä Saksaan. Mikäli valtiosääntöasia pikimmiten päätetään tämän suuntaisesti, on Saksa halukas ratkaisemaan Itä-Karjalan kysymyksen Suomen toivomusten mukaisesti”.
Tässä vaiheessa Paasikivi ei ollut selvillä Saksan omista haaveista, jotka tulivat ilmi Ludendorffin puhuessa Ukrainassa ja Suomessa tavoiteltavista rikkauksista.
Pidettiin myös mahdollisena, että saksalainen kuningas voisi auttaa Ahvenanmaan suhteen, jota Ruotsi havitteli itselleen.
”Republikaanit” jatkoivat silti taistelua keulamiehenään K.J. Ståhlberg ja Santeri Alkio ja esittivät perustuslakivaliokunnassa tasavaltalaiselle pohjalle rakentuvan hallitusmuotoehdotuksen. Tasavaltalaiset vaativat asian päättämiseksi kansanäänestystä. Paasikivi kieltäytyi ajattelemastakaan kansanäänestystä, koska sitä ei pystyttäisi rajaamaan vain valkoiseen väestöön. Äskeisten kapinoitsijoiden ja punaisen hirmuvallan kannattajien ei voitu antaa osallistua päätöksentekoon. Henkisesti sairaita ei voitu päästää mukaan vain järkeville ihmisille kuuluviin ratkaisuihin, joten ajatus kansanäänestyksestä oli toistaiseksi mahdoton.
Ranskan ulkoministeriö vihjasi, että Helsingissä olisi aihetta ottaa huomioon se vaihtoehto, että ympärysvallat voittaisivat sodan. Jos Helsingissä välttämättä haluttiin monarkiaa, kuninkaaksi voitaisiin valita skandinaavinen prinssi tai Mannerheim!
Joitakin Suomen senaatin jäseniä houkutti monarkiassa se, että kruunajaisten yhteydessä voitaisiin suorittaa aatelointeja, joiden yhteydessä mm. Paasikivi korotettaisiin kreiviksi. Myöhemmin Paasikivi nauroi asialle pitäen niitä tyhmyyksinä.
Lokakuun 9. päivänä 1918 klo 21.30 alkaneessa julkisessa istunnossa säätyvaltiopäivien veteraani, vanhasuomalaiseen puolueeseen kuuluva ilmajokelainen talonpoika J. E. Antila suoritti hänelle uskotun tehtävän ehdottaen Hessenin prinssin Fredrik Kaarlen valitsemista Suomen kuninkaaksi. Häntä kannatti ruotsalainen aatelismies ja oikeusoppinut R. A. Wrede.
Lukuisat lainaukset kirjasta J. K. Paasikivi Valtiomiehen elämäntyö I 1870-1918 sivut 378-408, Tuomo Polvinen, Hannu Heikkilä, Hannu Immonen
3 kommenttia julkaisuun “Itä-Karjalan kysymys ja monarkia 1918”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Monarkian tavoittelu vuoden 1918 voittajien piirissä sisälsi ainakin kaksi selvää tavoitetta, jotka Hannu Staljonin kirjoituksessa ovat hyvin esillä. Toisaalta oli kyse kotimaisesta luokkavallan vakauttamisesta niin, ettei yleinen ja yhtäläinen äänioikeus pääse edes vahingossa uhkaamaan valkoista Suomea. Eduskunnan yläpuolella olevan kuninkaan toivottiin muistuttavan kovapäistä kansaa siitä, että yhteiskunnallisesti merkittävä valta ei ole jaettavissa, vaan se pysyy omistavalla luokalla, jota viime kädessä edustaa riitelevien säätyjen sijasta kuningas.
Mutta monarkian tavoittelulla oli selkeästi myös ulkopoliittinen ulottuvuus. Halu lyöttäytyä Saksan rinnalle myös maailmansodan jälkeen oli osalla oikeistoa hyvin vahva, ehkä vahvempi kuin geopoliittinen ja kansainvälinen ymmärrys, vaikka tietämys alisteisesta asemasta Ruotsin alaisuudessa oli taatusti tiedossa. Kuten myöhemminkin, osa porvaristoa halusi sitoutua Saksaan, osa Ranskaan ja osa Englantiin (Ruotsiin enää varsin harva ja hekin yleensä kielipoliittisista syistä). Harvempi tajusi, että mikä valinta olisikin, se saattaisi osoittautua ”vääräksi hevoseksi”. Näinhän Saksan kohdalla sitten tapahtuikin (ja 1941 sitten vielä uudestaan ja vielä perusteellisemmin). Mannerheim oli tunnetusti anglofiili, mikä heikensi hänen kansallista vaikutusvaltaansa (myyttien marsalkka syntyi vasta myöhemmin).
Olennainen virhe ei ollut siinä, ettei arvattu Saksan romahdusta. Ei sitä kovin moni muukaan osannut ennakoida. Virhe tehtiin nähdäkseni siinä, että uskottiin olevan nuorelle tasavallalle tarpeen tai jopa välttämätöntä sitoutua jonkin suurvallan vasalliksi, vaikkakin itsenäistä näytellen. Lähihistorian opetusten perusteella tällainen vasalliasenne on turmiollista, vaikka se voi näyttää turvallisuutta antavana ratkaisuna. Suhteellisen vauras ja tasa-arvoinen Suomi rakennettiin, kun Suomi irtautui Saksalle alisteisuudestaan ja rakensi Neuvostoliiton suuntaan suhteet, joissa tunnustettiin suurvallan legitiimit rajaturvallisuusperiaatteet, mutta säilytettiin muilta osin oma päätäntävalta. Jos Saksa olisi voittanut sodan, Suomen kohtalo olisi todennäköisesti ollut karumpi, koska Saksalla ei ollut mitään aikeita antaa Suomelle sen himoitsemia Neuvostoliiton länsireunan luonnonvaroja.
Suomi on nyt Nato- ja DCA-sopimuksilla sitoutunut Yhdysvaltain, toisella puolella maapalloa sijaitsevan suurvallan vasalliksi. Aika näyttää, kuinka kalliiksi tämä kolmas yritys ripustautua suurvallan kainaloiseksi kanaksi osoittautuu. EU ei tule pehmentämään iskuja, koska sekin on nykyään alistunut Washingtonin ja Pentagonin hegemoniaan.
Historian muistelu ja siitä opiksi ottaminen on aina tervetullutta, mutta ihan näin maallikkona kysyn, onko tällä kolumnilla tarkoitus muistuttaa jostain tähän hetkeen liittyvästä. Kirjoitan jotain mieleen juolahtavaa. Asiantuntevammat voivat korjata ja jatkaa.
Ensinnäkin pistää silmään halu liittyä Saksaan ja heittää hyvästit uunituoreelle itsenäisyydelle. Nythän tuo halu on toteutettu viimeisen päälle EU:hun liittymisen ja toinen toistaan ikävämpien sotilaallisten sopimusten myötä. Maakuntalippu ja muotomenoja on jäljellä, mutta ei todellista itsenäisyyttä.
Toisena huomiona Suur-Suomi -haave eli Itä-Karjalan anastaminen Suomelle. Risto Ryti ja monet muut havittelivat hyvinkin laajoja alueita aina ihmisistä tyhjennetystä Leningradista Kuolan niemimaalle asti. Ural-vuorille asti varmaan. Jopa muutoin järkevä Paasikivikin siis himoitsi ainakin Itä-Karjalaa.
Sotapsykoosin vallassa olevilla päättäjillämme saattaa olla samoja tavoitteita. Saksa taisi meille niitä aikoinaan lupaillakin. Onko nyt Yhdysvallat antanut samoja lupauksia? Toisaalta vähän ristiriitaista luopua ensin itsenäisyydestä ja kuolata sitten uusien alueiden perään.
Totuudella ja oikeudenmukaisuudella ei ole näiden asioiden kanssa nimeksikään tekemistä (vaikka niin luullaan, kun propaganda on kääntänyt asiat ylösalaisin). Olenkin arvellut motiiviksi elvytettyä ryssävihaa, mutta ehkäpä kaiken takana on tosiaan myös ahneus. Eikä edes itsenäisyytensä menettäneen Suomen, vaan Suomen uusien isäntien varallisuuden kartuttamiseksi unohtamatta puuhamiesten henkilökohtaisia etuja.
Ryssäviha lienee tämänhetkisen poliittisen käyttäytmisen yllykkeenä. Sen elossapitäminen sukupolvelta toiselle on ollut koululaitoksemme historianopetuksen ykköstehtävä. Sen syntyhistorian ”primus motorina” on toiminut Ruotsin kuninkaat, joista yksi toisensa jälkeen harrasti UKK:n nimeämää neulanpistopolitiikkaa Venäjän Tsaareja kohtaan. Tuolloin nykyisen Suomen alue muistutti kovin tämänpäivän Ukrainaa, jossa sen kansalaiset kokevat ”proxy-sodan” vaikutukset, tosin sillä erotuksella, että meillä tilanje kesti vuosisatoja. Ukrainalaiset varmaankin tulevat muistamaan Venäjän tekemät tuhot sukupolvien ajan, samoin kuin mekin muistamme Tsaarin armeijojen tihutyöt. Toinen erottava tekijä vertailtaessa omaa osuuttamme Ison- ja pikkuvihan sytyttämisessä ja Ukrainan tilanteen synnyssä on se, että nykytiedon valossa Ukraina, ehkä yllytettynä, ”teki alotteen”.-.