LIPPOSEN DOKTRIININ PROLOGI

Suomi liittyi Euroopan unioniin 1.1.1995 keskustalaisen Esko Ahon ollessa pääministeri ja sosiaalidemokraatti Mauno Koiviston ollessa presidentti. Mauno Koiviston väitetään katuneen päätöstään aloittaa EY-neuvottelut, sillä ne olivat monella tapaa yhden poliittisen linjan huolella valmistellut hautajaiset. Kristinuskoon kuuluu kuitenkin myös ylösnousemus.

Esko Ahon hallitusta seurasi Paavo Lipposen kaksi hallitusta. Poliittiseen puheeseen tuli tuolloin ns. Lipposen doktriini, jonka merkityssisältö oli, että mikäli Suomen linja poikkeaisi jotenkin Saksan linjasta, tulisi Suomen muuttaa linjaansa niin, että se vastaisi Saksan linjaa. Suomi on noudattanut kyseistä doktriinia uskollisesti käytännön diplomatiassa.

Koko EU-jäsenyyden ajan Suomi on pyrkinyt löytämään enemmistöjä, joiden takana se voi olla. Sana takana tulee nyt ymmärtää sekä piiloutumisena, että tukemisena. Siis tilanteena, jossa olet jonkin ryhmän takarivissä, kun isommat pojat puhuvat. Perusteena tälle linjalle on ollut se julkilausuttu määritelmä, että EU on Suomelle turvallisuuspoliittinen yhteisö. Se, millä tavalla tulonsiirrot ja yhteisvelka tuovat ’turvaa’, ei ole selvinnyt. Hyvin keskeinen käsite suomalaisessa retoriikassa on ollut ’EU:n yhtenäisyys’.

Taustalla lienee traumaattinen suhtautuminen aikaan, jolloin Suomi oli liittoutumaton ja vahva tunneperustainen päätelmä siitä, että liittoutumattomuus olisi jotakin erityisen huonoa. EU-jäsenyysprosessia kuvataan usein seuraukseksi siitä, että Neuvostoliitto hajosi. NL:n hajoamista luulisi pidettävän varoittavana esimerkkinä siitä, mihin vallan keskittämiseen pyrkivä, keskitetty koneisto voi johtaa. Pyrkimys EY/EU-jäseneksi on siten jopa ristiriitainen tavoite. 

Menemättä enää syvemmälle historiaan, voidaan eittämättä sanoa, että Saksan tapahtumat ovat aina vaikuttaneet Suomeen. Lipposen doktriini pitänee sisällään ajatuksen, että näin tulee ollakin. Itse asiassa Yhdysvaltojen kehityksellä on ollut Suomelle suhteellisen pieni merkitys viimeisen kahdensadan vuoden aikana. Yhdysvaltojen pyrkimys hallita maailmaa Euroopan kautta on heidän kannaltaan ollut kannattava veto, sillä vuoden 1945 toukokuun tilanteessa se sai käytännössä koko maailman bruttokansantuotteen NL:ää lukuun ottamatta järjestelmänsä piiriin. Se, millä poleemisella nimikkeellä tätä imperialismia myytiin, on sitten toinen tarina.

On sanomattakin selvää, että Yhdysvaltoja hallitsevan piirin etu on ollut sille alisteinen Eurooppa, joka ostaa riittävästi aseita ja teknologiaa meren takaa. Samaan ajatteluun on kuulunut Yhdysvaltojen pyrkimys heikentää Saksan ja Venäjän välejä jo siitä lähtien, kun Saksassa lanseerattiin ”Ostpolitik”. Tämä jeanmonnet’lainen rakennelma on yhtä lailla merkinnyt Obaman vahvaa kannanottoa Kreikan eurojäsenyyden puolesta tai Brexitiä vastaan. 

Historia ei kuitenkaan pysähtynyt 15.3.1991, jolloin Saksan suvereniteetin palautuksen mahdollistanut 2+4-sopimus astui voimaan. Luulo siitä, että transatlantistinen hegemonia jatkuu loputtomiin, osoittautui vääräksi. Euroopan integraatioksi kutsuttu prosessi perustuu nimittäin loppujen lopuksi tulonsiirroille ja Saksan taloudelliselle vallalle, jonka yksi kulmakivi oli Saksan idänsuhteet ja edullinen energia.

Hyvin pian osoittautui, että jo 20. vuosisadan alkuvuosikymmeninä esillä ollut eurovaluutta oli vaarallinen askel. ECU, sittemmin euro, johti kestämättömään integraatioprosessiin, jossa täysin erilaiset taloudet ottivat käyttöön yhden valuutan. Seuraukset tiedetään, kun katsotaan vaikkapa Kreikkaan. Yhteisvelka ja erilaiset apupaketit ovat euron myötä muuttuneet arkipäiväisiksi, vaikka Lissabonin sopimuksen 125 artikla nimenomaisesti yhteisvelan kieltää. Noin 10-11 jäsenmaata nettomaksaa, kun loput ovat nettosaajia. Suomen valtiovarainministeriön 25.4.2024 julkistama julkisen talouden suunnitelma 2025-2028 toteaa sivulla 57 seuraavaa EU-jäsenmaksuista: 

”Maksun ennakoidaan olevan kehyskauden alussa n. 2,6 mrd. euroa ja nousevan kehyskaudella 3,0 mrd. euroon v. 2028. Suomen EU-jäsenmaksun suuruuteen liittyy epävarmuutta. Rahoituskehyksen tason nostamiseen liittyy paineita johtuen mm. meneillään olevista kriiseistä (mm. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa), elpymisvälineen korkomenoista sekä EU:n hallintomenoista. ”

Harva suomalainen arvasi, että ”vaurautta” Euroopasta tulisi tässä muodossa, lisämaksuina. Paljonko on tulossa lisää, kun uudet yhteisvelkapaketit kolkuttavat porstuassa ja Ukraina mahdollisesti liittyy EU:n jäseneksi?

Näyttääkö Saksa taas suuntaa – mikä on länsimaiden yhtenäisyyden uusi määritelmä?

Jo kuukausia on ollut selvää, että maassa tullaan järjestämään ennenaikaiset liittopäivävaalit. Liittopäivävaalien asetelma on se, että CDU:n Friedrich Merz nousee liittokansleriksi ja joutuu muodostamaan koalition sosiaalidemokraattien (SPD) kanssa (Groβe Koalition). Liittopäiviltä ovat tippumassa keskustaoikeistolainen FDP ja monen mutkan kautta Itä-Saksan yhtenäisyyspuolueen SED:n raunioille perustettu vasemmisto, eli Die Linke.

Tämä johtaa tilanteeseen, jossa koalitio joutuu ottamaan hallitukseen joko vihreät tai Sahra Wagenknechtin puolueen BSW:n ellei se saa suoraan enemmistöä. Mielenkiintoiseksi tilanne menee siinä suhteessa, että BSW:n ulkopoliittiset linjaukset ovat täysin ristiriidassa sekä SPD:n että CDU:n kanssa. BSW:n aloitteesta 7.11.2024 pidetyssä liittopäivien ajankohtaiskeskustelussa (aktuelle Stunde) Wagenknecht otti jyrkästi kantaa Saksaan mahdollisesti sijoitettavia amerikkalaisia keskimatkan ohjuksia vastaan. SPD:n tunnettu poliitikko ja paljon Yhdysvalloissa koulutusta saanut Ralf Stegner syytti Wagenknechtiä ”antiamerikkalaisuudesta”. 

Huolimatta siitä, että BSW on ulko- ja turvallisuuspoliittisesti eri linjoilla, on se kuitenkin kelvannut neuvottelukumppaniksi osavaltiovaalien jälkeen idässä. Jää nähtäväksi, kuinka pitävä BSW:n linja on, vai onko kyseessä loppujen lopuksi suhteellisen kompromissivalmis toimija, joka on kerännyt ääniä samoilta vesiltä kuin AfD estäen samalla AfD:n isomman voittokulun auttaen siten etabloituneita puolueita. Mahdollinen AfD:n kieltoprosessi Saksassa luo astinlaudan jopa sisäisille levottomuuksille.

Saksassa on kuitenkin kovia latentteja paineita muuttaa ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa. Trumpin mahdolliset ”diilit” voivat viedä tilanteen juuri siihen, mihin Saksa itse asiassa haluaakin, eli idänsuhteiden asteittaiseen normalisointiin.

Voi pohtia, mitä tekee Suomi, jonka johtajien retoriikka on ollut poikkeuksellisen purevaa kansainvälisillä areenoilla, Kiinaa myöten. Mahtava kansan sali Pekingissä onkin viime aikoina ollut ahkerassa käytössä, kun mm. Italian presidentti Sergio Mattarella (7.-12.11) ja Slovakian pääministeri Roberto Fico (31.10-5.11) ovat vierailleet Kiinassa. Mattarella toivoi Italian kaupan tasapainottuvan, monipuolistuvan ja kasvavan Kiinan kanssa, jonka kauppavaihto Italian kanssa on kasvanut 72:een miljardiin euroon vuonna 2022 vuoden 2016 38:sta miljardista. Toimissaan liukkaat Italia (ja Ranska) ovatkin aistineet Kiinan merkityksen uudella tavalla ja varautunevat täysin uusiin asetelmiin ja vaimentaneet retoriikkaansa. Suomessa tähän ei ole nähty tarvetta ja moninapainen (multipolaarinen) maailma nähdään abstraktina käsitteenä hyvin iltapäivälehtien otsikoissa ja ajankohtaisohjelmissa viihtyvien ns. turvallisuuspolitiikan asiantuntijoiden parissa. 

On tiedossa, että EU-komission salainen task force on kuukausikaupalla analysoinut erilaisia vaihtoehtoja sen varalle, että Trump voittaa ja aloittaa täysimittaisen kauppasodan. Tämän seurauksena voi olla vääjäämätön tarve sekä Venäjän- ja Kiinan-suhteiden normalisoinnille. Ei ole ollenkaan poissuljettua, että samassa kehityskulussa on hyväksyttävä myös mahdollinen Unkarin BRICS-jäsenyys, joka voisi toteutua Serbian jäsenyyden jälkeen tai jopa yhtä aikaa sen kanssa, mikäli geopoliittinen tilanne sille momentumin tarjoaa.

EU-yhteisvelkaa ja alennusmyyntejä

Budepestin epävirallisessa huippukokouksessa (7.11.) EU-johtajat vakuuttivat yhtenäisyyttään, mutta erityisesti Saksan tapahtumien valossa herää kysymys, onko tälle vakuuttelulle katetta. Saksan talous ei välttämättä pysty enää vetämään raskasta kivirekeä ja edessä on valintatilanne: Jos Yhdysvaltojen rahoitus Ukrainalle ehtyy tai pienenee merkittävästi, pystyykö EU korvaamaan sen? Suomesta kuuluneet puheenvuorot antavat ymmärtää, että yhteisvelkaa on tulossa lisää, entisen päälle.

Tätä ehdotti raportissaan Sauli Niinistö (Strengthening Europe’s civil and military preparedness and readiness: Report by Special Adviser Niinistö, 29.10.2024), sekä Budapestin kokouksen jälkeen Petteri Orpo. Huolimatta valtiovarainministeri Riikka Purran kommenteista (11.11.), on selvää, että hän tukee ajatusta yhteisvelasta Ukrainan ollessa kyseessä ja saanee tälle kansanedustajiensa yksimielisen tuen. Helmikuussa 2024 Riikka Purra oli mukisematta hyväksymässä Ukrainan 50 miljardin apupakettia, josta 33 miljardia oli yhteisvelkaa. Voi suoraan sanoa, että kokoomuksella on hallituksessa myös valtiovarainministeri. 

Suomessa paljon korostettu länsimaiden yhtenäisyys voi saada aivan uuden merkityssisällön ja tuolloin selviää, miten Suomi itsensä uuteen käsitteeseen sopeuttaa. 

Suomella on kuitenkin itsellään puutetta pikkurahasta ja siksi joudutaankin kaivamaan laarinpohjia jo ensilumilla. Osana pitkää, jo Paavo Lipposen aikana aloitettua kehityskulkua, on Suomessa luovuttu valtakunnansuunnittelusta ja valtiojohtoisesta teollistamisesta. Valtionyritys toisensa jälkeen on myyty pois myyntitulojen mennessä syömävelkaan. On tavallaan surkuhupaisaa, että Purran myyntilistalla ovat Posti ja VR. Niille on tiettävästi aktiivisesti etsitty omistajaa ulkomailta, jopa merten takaa. Niistä saadut miljoonat lohduttavat kuitenkin vain lyhyen aikaa.

Joulun alennusmyynnit alkoivat siis tänä vuonna etuajassa. Strategisesti arveluttavimpana voi pitää Purran ideaa myydä Finavia Oyj, eli Suomen lentoasemaverkosto. Se tosin saattaa kiinnostaa sijoittajia Atlantin takana ihan muista kuin taloudellisista syistä.

On selvää, että perussuomalaisten kannatus tulee kärsimään tästä, mutta niin lienee tarkoituskin. Seuraavan hallituksen muodostavat suurella todennäköisyydellä sosiaalidemokraatit ja kokoomus-rkp ja perussuomalaisille on varattu tuohon asetelmaan ohjatun opposition rooli. On täysin mahdollista, että kunta- ja aluevaalien sujuessa kehnosti puolueen puheenjohtaja vaihtuu kesän 2025 puoluekokouksessa ja puolue saattaa jopa siirtyä pois hallituksesta tai hajota, kuten Jyväskylässä kävi 2017. Tämä on kuitenkin tarpeen, sillä mikään ei ole sen tärkeämpää, kuin lojaali ohjattu oppositio, joka pystyy tempauksenomaisella retoriikallaan viemään huomion pois olennaisesta. Se, kuten muukin Suomen poliittinen eliitti pääsevät aitiopaikalta seuraamaan, millaisen perinnön Lipposen doktriini jätti.