Ukrainan ja Venäjän sota – epäilyksiäni herättäneet asiat mediassa

Krimin valtaus, miksi ihmeessä?

Kun Venäjä ”otti Krimin haltuun” v. 2014, mediassa kaikki paheksuivat sitä yksimielisesti ja pitivät  sitä Venäjän ikuisen imperialismin ilmauksena. 

Sitten silmäni osuivat Iltasanomien uutisotsikkoon: ”Matti Klinge puolustaa Krimin liittämistä Venäjään”. Tämä oli jotain uutta! 

Professori Klinge kirjoittaa päiväkirjassaan maaliskuussa 2014:

”Pidän aivan ymmärrettävänä sitä, että Ukrainan jouduttua kaaokseen Venäjä käyttää hyväkseen tilaisuutta korjatakseen suureksi virheeksi osoittautuneen Krimin siirtämisen Venäjän federaatiosta Ukrainan neuvostotasavaltaan 1954. Krim on historiallisesti osa Venäjää, asukkaat pääosin venäläisiä, ja kyse on Venäjän laivastosta, Mustanmeren strategisesta merkityksestä. Asialla ei ollut merkitystä ennen vuotta 1991, ja sen jälkeisessä heikkoudentilassa Venäjä ei pystynyt valvomaan intressejään. Vastapäätä on hampaisiin asti NATO-aseistettu Turkki.” 

Laivasto? Sevastopolin tukikohta? Mustanmeren merkitys? – Miksi valtamedia sitten puhui jatkuvasti joistain Katariina Suuren rajoista, joita suuruudenhullu Putin kuulema tavoittelee tai Venäjän ”tarpeesta profiloitua suurvaltana” miehittämällä Krim? Missä asialliset analyysit siitä, mitä Sevastopol merkitsee Venäjälle strategisesti? Nyt aloin ymmärtää geopoliittista näkökulmaa paremmin.

Tätä ymmärrystä lisäsi tieto, että Ukraina oli kikkaillut jo v. 2008 Georgian sodan aikaan kieltämällä sotaan lähteneitä Venäjän aluksia palaamasta Sevastopoliin. Aika outoa käytöstä vuokraisännältä. Tuleekohan se kohta omilla avaimillaan sisään, miettivät venäläiset ehkä.

Vertailun  vuoksi: amerikkalaisilla on vuokralla Kuubassa Quantanamon tukikohta.  Kun sopimus alueen vuokraamisesta tehtiin 1903, ei sopimukselle asetettu päättymispäivää, ja siksi amerikkalaiset sotilaat ja aseet saa kuulema ulos Kuubasta vasta, kun USA itse päättää lähteä.

Itä-Ukrainan ”jäätyneen konfliktin” yllättävät kuolonuhrit

Olin hämmästynyt, kun vuonna 2022 Venäjän hyökättyä Ukrainaan kerrottiin, että Itä-Ukrainan sisällissodassa vuosina 2014 – 2021 kuolonuhreja oli ollut peräti 14 000, siviilejä 3400. Suomen mediassa nimittäin konfliktia oli jo pitkään kutsuttu ”jäätyneeksi”, eli aseita ei käytetä. Kuolonuhreja ei siis olisi pitänyt olla, mutta vielä vuonna 2020 siviilejä oli kuollut  yli sata, seuraavana vuonna vielä enemmän, sotilaiden lisäksi.

Minua ihmetytti, että 14 000 ihmistä sai Euroopassa kuolla ilman sen suurempaa Suomen valtamedian huomiota, kun Lähi-idän autopommi-iskuissa kuolleiden määrä kerrotaan uutisissa aina tarkasti. Mikä saattoi olla syynä tähän poikkeuksellisen korkeaan uutiskynnykseen?

Kreikankielisetkin Ukrainan uuden hallinnon silmätikkuina?

Tämän jälkeen huomasin netissä Itä-Ukrainan kreikankielisten vetoomuksen EU:lle vuodelta 2015 sen takia, että Ukrainan hallinto sortaa heidän  kielellisiä ja kulttuurisia oikeuksiaan, esim. vaikeuttaa byrokratialla kreikkalaisten koulujen toimintaa.

Tästä mediassa ei ollut puhuttu: että venäjänkielisten lisäksi Ukrainassa ahdistettiin siis pieniä kielivähemmistöjäkin. Luulin, että Ukrainan hallinto halusi historiallisista syistä – eli kostoksi – rajoittaa venäjän kielen oikeuksia. Ukraina perusteli venäjää syrjiviä kielilakejaan tarpeella vahvistaa ukrainan kielen asemaa. Tämän voisi juuri ja juuri ymmärtää, vaikkei demokratiassa tietenkään hyväksyä. Mutta pienempien kieliryhmien ahdistaminen haiskahti etnonationalismilta.

Zelenskyin matka maineeseen

Marraskuussa 2021 Kaleva-lehden netissä oli uutinen Pandora-paljastuksista: Ukrainan uudehko ja melko tuntematon presidentti Zelenskyi oli saanut ukrainalaiselta miljonääri Kolomoiskyiltä 35 miljoonaa dollaria. No, ei mikään uutinen, ajattelin, Pandora-papereissakin esiintyi eniten ukrainalaisten nimiä.

Hetkeä myöhemmin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja Zelenskyi singahti kansainväliseen tietoisuuteen sotilaspaitoineen. Muistin silloin lahjus-uutisen hänestä, ja menin Kalevan sivuille lukeakseni sen uudestaan. Ei löydy. Eikä löytynyt mistään muualtakaan suomalaisesta uutisnetistä, ulkomailta sentään löytyi Pandora-hakusanalla helposti. 

Minua ihmetytti se, että uutinen oli siivottu Suomessa pois näkyvistä varsinaisen sodan sytyttyä. Eikö tällainen uutinen sotaa käyvän maan presidentistä ole tärkeä ja ajankohtainen? 

(Nyt uutisen löytää jälleen Kalevan uutisnetistä, tosin maksumuurin takaa, ja Kansan Uutisissa se on vapaasti luettavissa.)

Kolomoiskyi, Azov-natsien rahoittaja

Kuka oli Zelenskyin yhteistyökumppani, miljonääri Kolomoisky?  Häntä ei ollut juuri näkynyt suomalaisissa uutisotsikoissa. Juutalaistaustainen Kolomoiskyi oli ollut vuonna 2010 Ukrainan toiseksi rikkain mies ja mahtava vaikuttaja.

Ylen sivuilta selvisi, että Kolomoiskyi oli rahoittanut äärioikeistolaista Azov-pataljoonaa. Se perustettiin keväällä 2014 puolisotilaallisena vapaaehtoisjoukkona, jonka tehtävänä oli taistella Itä-Ukrainan venäjänkielisiä kapinallisia vastaan. Puolalaisen tutkija Kacper Rekawekin mukaan erityisesti vuonna 2014  Azov pyrki ”pelottelemaan, ärsyttämään ja provosoimaan venäläisiä”. Vuonna 2016 YK raportoikin näiden joukkojen tekemistä ihmisoikeusrikoksista Donbassissa.

Azov-kaartin perusti äärinationalisti Andrii Biletski. Azov-pataljoona sulautettiin jo vuonna 2014 Ukrainan armeijaan, natsistiset hihamerkit vaihdettiin armeijan omiin. Vaihdettiinko nuorten miesten ajatusmaailmakin, ja miten? Vai saiko Ukrainan armeija 1500 aktiivista ”valistusupseeria”?

Azov-pataljoona on sittemmin laajentunut vapaaehtoisesta sotilaallisesta ryhmästä myös sosiaalipoliittiseksi ”Azovin liikkeeksi”, siviilijärjestö Centuriaksi, jolla on poliittisiakin tavoitteita, ei pelkästään väkivaltaisia.

Centuria on ylläpitänyt Kiovassa katupartioryhmää, joka on syyllistynyt väkivaltaan seksuaalivähemmistöjä kohtaan ja laittanut kaksikin kertaa läheisen romanileirin matalaksi. Länsimaiset uusnatsijärjestöt ovat käyneet osallistumassa sen tapahtumiin. Miksi Suomen media ei raportoi tästä vaarallisesta ilmiöstä, jolla  voi olla oma vaikutuksensa Ukrainan politiikkaan?

Ukrainalaisten natsien muisto elää Kanadassa – ja Ukrainassa

Ukrainassa siis olikin natseja. Valtamedia oli puhunut tästä ilmiöstä kainostellen. Keskusteluohjelmissa presidentti Putinin ilmoittama tavoite Ukrainan ”denatsifikaatiosta” kuitattiin yleensä naurulla. 

Epäilykseni heräävät aina, kun naurua käytetään argumenttina. Kaipasin medialta perehtynyttä kuvausta Ukrainan natseista, mutta turhaan, yhtä Ylen artikkelia lukuunottamatta, jossa annettiin ymmärtää, että Azov-kaarti ei enää ollut natsistinen.

Pengoin asiaa ja opin, että Länsi-Ukrainassa on tosiaan ollut pitkä natsiperinne. Yhden Länsi-Ukrainan osan, Galician, mukaan oli jopa nimetty vapaaehtoisten ukrainalaisten SS-divisioona. Liittyneet vannoivat uskollisuudenvalan Hitlerille ja olivat osa Saksan armeijaa.

Natsien hävittyä nämä SS-sotilaat pääsivät lyhyen Italiassa vietetyn vankeuden jälkeen vapaaksi. Suuri osa heistä muutti Kanadaan, jonne kerääntyi kaiken kaikkiaan 9000 natsipakolaista. Edelleen on toiminnassa jopa Galician SS-divisioonan muistoyhdistys, joka perustettiin jo v. 1947 Länsi-Saksassa, tosin nimi on – sattuneesta syystä – muutettu.

SS-Galiciaa oli perustamassa katolinen ukrainalainen poliitikko Volodymyr Kubijovyč, joka sodan jälkeen onnistui pakenemaan amerikkalaisten (!) vyöhykkeeltä Saksasta Ranskaan ja sai siellä arvostetun aseman tiedepiireissä. 

Uusimpien todisteiden mukaan Kubijovyč oli mukana rekrytoimassa länsiukrainalaisia, latvialaisia ja liettualaisia nuoria miehiä vartijoiksi Trawnikin keskitysleirille Puolaan, jossa koulutettiin apujoukkoja Operaatio Reinhardin tuhoamiskeskuksiin. 

Tämän miehen mukaan Kiovan kaupunginvaltuusto halusi nimetä kadun vuonna 2023,  mutta pormestari Klitshkolla oli sen verran järkeä päässään, että hän esti sen. Mielestäni tämäkin valtuuston hanke kertoo kiistatta siitä, että Ukrainassa on paljon hallitsevassa asemassa olevia ihmisiä, jotka arvostavat sodan aikaan natseille lojaaleja olleita maanmiehiään. 

Ukrainalainen SS-divisioonan jäsen Jaroslav Hunka sai Kanadan parlamentissa v. 2023 seisovat aplodit, koska ”hän taisteli venäläisiä vastaan Ukrainan itsenäisyyden puolesta”. Paikalla oli myös presidentti Zelenskyi. Hän ehkä yhtenä harvoista salissa ymmärsi Hunkan sotilashistorian oikein, mutta omasta juutalaistaustastaan huolimatta osoitti hänelle  kannatustaan.  

Zelenskyin käytöstä on vaikea käsittää, samoin kuin sitä, että Kolomoiskyi, aktiivinen Ukrainan juutalaisyhteisön jäsen ja rahoittaja, rahoitti myös natsistista sotilasyksikköä, Azovia. Mitä tässä emme ymmärrä? 

Ehkä kyse on siitä, että natsismi – kuten mikään muukaan – ei toistu samanlaisena vaan ilmiö tulee aina uudestaan – kierteellä. Musiikkilehti Rolling Stone kertoi jo vuonna 2015 saksalaisista uusnatseista, ”nipstereistä”, jotka pukeutuvat joukkokokouksiin brooklyniläisen hipsterin tavoin pystyäkseen paremmin sulautumaan joukkoon ja vaikuttamaan puheella, ei pelottelulla. Nämä uusnatsit eivät niinkään vihaa juutalaisia kuin afrikkalaistaustaisia maahanmuuttajia. Sukupolvenvaihdos on siis uusnatseillakin ollut menossa.

Ukraina on kaksi eri maata?

Suomalaisille on tullut mediasta epämääräinen käsitys Ukrainasta Suomen tapaisena etnisesti, kielellisesti ja historiallisesti yhtenäisenä alueena, kansana ja valtiona taistelemassa ylivoimaista vihollista vastaan kuten Suomi talvisodassa.

Kuitenkin Ukrainan alueella on hyvin monivaiheinen historia, ja se on ollut rajoiltaan muuttuvainen. Venäjä ja Ukraina olivat saman ortodoksisen uskonnon yhdistämä alue aina vuoteen 1591, jolloin osa Länsi-Ukrainan ortodoksipapistosta kääntyi katoliseksi. Siitä alkoi uusi vaihe läntisessä Ukrainassa, joka joutui välillä osaksi Puola-Liettuaa, välillä Itävalta-Unkaria.

Länsi-Rooman ja Bysantin muinainen raja kulkee Ukrainan halki, huomauttaa prof. Matti Klingekin. Hän puhui usein siitä, miten sekulaarissa Suomessa ei ymmärretä uskonnon vaikutusta Itä-Euroopassa. Päiväkirjassaan toukokuussa 2014 hän kirjoittaa: 

”Ukraina, sen asema Venäjän ja Puolan välissä, sen sekava ja tuore poliittinen historia, on jatkuvan dramaattisen mielenkiinnon kohde. Mutta hyvin vähän paneudutaan ukrainalaisten omakuvan, identiteetin, kuvaamiseen ja analyysiin. Puhutaan ”Venäjä-mielisistä” ja ”länsimielisistä”. Kuitenkin olisi ratkaisevan tärkeää pyrkiä ymmärtämään poliittista ja nationalistista identiteettiä vanhempien, merkittävämpien ja syvempien uskonnollisten samastumisten merkitys. Nyt yllättävät odessalaisten mielipiteet Kiovan johtajista: baptisteja ja juutalaisia. Ne ovat syvästi ortodoksiselle ihmiselle vieraita, jopa uhkaavia asioita.”

Uutisoinnin valikoivuus

YK:n ihmisoikeustoimija Matilda Bogner raportoi syksyllä 2022 saaneensa luotettavaa tietoa, että ukrainalaiset sotilaat olivat kiduttaneet venäläisiä sotilaita saadakseen näiltä haluamiaan lausuntoja julkisuuteen. Aiemmin oli laajalti raportoitu venäläisten sotilaiden tekemistä kidutuksista.

Uutinen ukrainalaisista kiduttajista oli muutaman viikon Suomen lehtien nettisivuilla luettavissa, mutta katosi sen jälkeen kokonaan. Nyt mediassa on jäljellä samalta ajalta vain uutisia venäläisten tekemiksi väitetyistä kidutuksista. Tämäntyyppinen puolueellisuus herättää epäilyksiä. Kummallista on myös median toiminnan yhdenmukaisuus tässä asiassa. Se vaikuttaa myös siihen kuvaan, jonka tekoäly koostaa tapahtumista tulevaisuudessa. 

Ihmettelin myös sitä, että luotettavina lähteinä Suomen mediassa voitiin pitää sotaa käyvän maan presidenttiä, ulkoministeriä, puolustusministeriä, valtakunnansyyttäjää, asepalveluksessa olevaa sotilasta tai Butchan pormestaria. Sen sijaan kaikkia venäläisiä tahoja syytetään propagandasta eikä haluta edes arvioida tai tutkia heidän lausuntojaan.

Lännen kuvauksessa Venäjä yhä uudestaan ampuu itseään jalkaan: esim. kääntää kansainvälisen mielipiteen entistä jyrkemmin itseään vastaan tekemällä näkyvän ja dramaattisen sotarikoksen Butchassa. Tai epärationaalisesti tuhoaa itse rakentamansa kaasuputken. Tai järjestää terrori-iskun Moskovaan vain … niin, tavoitellakseen mitä? Että kansalaiset alkaisivat epäillä oman hallintonsa kykyä suojella heitä? 

Amnesty raportoi elokuussa 2022, että Ukrainan tapa käydä sotaa Itä-Ukrainassa sijoittamalla sotilaita ja aseita 19 kylään siviiliasutuksen keskelle on aiheuttanut paljon siviilien kuolemia Venäjän tulituksessa. Amnesty sai raivokkaan reaktion Ukrainalta ja sen liittolaisilta. Järjestöä syytettiin länsimediassa Venäjän puolustelusta, ja Amnestyn Ukrainan edustaja joutui eroamaan.

Ovatko siis sotarikoksetkin Ukrainalle sallittuja? Uutisoinnissa siviiliuhrit on luettu Venäjän raa’an sodankäynnin syyksi huomioimatta lainkaan Ukrainan osuutta. 

Iltapäivälehtien propagandistinen kielenkäyttö

Iltalehden Venäjä-artikkeleissa Putin ja Medvedev yleensä ”räksyttävät”, räyhäävät” ja ”puhkuvat”, eivät ”sano” tai ”väitä”, puhumattakaan että ”toteaisivat”. Lehden toimittajat ovat luopuneet objektiivisesta uutiskielestä Venäjä-uutisoinnissaan. Se ei herätä luottamusta.

Valtamedia toistaa jatkuvasti, että Venäjän hyökkäys on ”provosoimaton”. Koska Itä-Ukrainan sisällissodasta ja sen uhreista oli jaettu niin niukasti tietoa, Venäjän hyökkäys vaikutti tosiaan ”provosoimattomalta”. Toki provosointina voidaan pitää myös venäjän kielen aseman heikentämistä tai Nato-hankkeita ilman minkäänlaista neuvotteluyhteyttä Venäjän kanssa. 

Jonkin sanan silmiinpistävä toisto mediassa kertoo usein sanan harhaanjohtavasta tarkoituksesta, niin tässäkin tapauksessa. 

Vladimir Putinin demonisointi

Suomalainen media on antanut presidentti Putinista kuvan sivistymättömänä entisenä KGB-miehenä, joka hallitsee Venäjää rautaisella otteella ja jolla on pakkomielle saada takaisin Neuvostoliiton rajat – tai jopa Neuvostoliitto! Tähän median omaan pakkomielteeseen ei auta sekään, että Putin itse on sanonut Neuvostoliitto-kysymyksestä: historian pyörää ei voi kääntää taakse päin. Kaikki mitä Putin sanoo, on joka tapauksessa Suomi-median mielestä propagandaa. 

Suomen lehdissä pohditaan Putinin mahdollisia sairauksia tai hänen mielenterveyttään, mutta ei analysoida hänen puheittensa asiasisältöjä kiihkottomasti, kuten vaikkapa hänen esittämäänsä näkemystä, että länsi on 2000-luvun alusta asti  systemaattisesti torjunut Venäjän useimmissa sen pyrkimyksissä integroitua muuhun Eurooppaan. 

Myös on jätetty huomiotta ja vaille analyysia Putinin toisessa sotapuheessaan esittämä kritiikki woke-kulttuuria kohtaan: hänhän totesi, että lännessä valtiot pakottavat kansalaisensa omaksumaan ihmisluonnolle vieraita pseudoarvoja, joita Venäjä ei tule koskaan omaksumaan. On mielenkiintoista, että juuri tämä kohta on jäänyt vaille julkisuutta. Ehkä sen takia, että lännessäkin on runsaasti ihmisiä, jotka ajattelevat näin woke-aatteesta.

Monet Putinin pilkkaajat eivät ole koskaan katsoneet yhtään hänen haastatteluaan, vaan ovat muodostaneet mielipiteensä hänestä toimittajien tarkoitushakuisten referaattien pohjalta. Mielestäni olisi olennaista etsiytyä aina alkuperäiselle lähteelle ja pyrkiä itse arvioimaan sekä henkilöä että hänen sanottavaansa. 

Itse katsoin hiljattain sekä Tucker Carlsonin että ohjaaja Oliver Stonen haastattelut presidentti Putinista. Yleensä Putinilla näyttäisi olevan paremmat tiedot historiasta kuin häntä haastattelevilla henkilöillä. Huomasin myös, että hän pystyi hallitsemaan puhuessaan laajoja asiakokonaisuuksia. Lisäksi hänen näkökulmansa oli välillä yllättävä, esim. kun häneltä kysyttiin, onko maailma nyt jakaantumassa jälleen kahteen blokkiin, hän vertasi maapallon tilannetta aivopuoliskoihin ja totesi, että jos aivopuoliskoilla ei ole kontaktia toisiinsa, tilanne on skitsofreeninen.

Huomionarvoinen ja harvoin poliittisella areenalla esitetty ajatus ihmiskunnan ykseydestä!

---