EU – Liittovaltiohanke alusta alkaen

Politologi ja EU-asiantuntija, KTM Olli Kotro käsittelee kaksiosaisessa kirjoitussarjassaan EU:n kehittymistä nykypäivään ja mihin se on matkalla. Nyt julkaistaan ensimmäinen osa.

Euroopan Unioni – rauhan projekti?

Euroopan unionia (EU) kuvataan usein rauhanprojektiksi viitaten siihen, että toisen maailmansodan kauhut eivät toistuisi. EU ei kuitenkaan ole minkään rauhansopimuksen osapuoli ja paradoksaalisesti sellaiset maat, jotka eivät kuulu unioniin (Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Britannia) lopettivat toisen maailmansodan Euroopan maaperällä 8-9.5.1945.

Harvemmin on nostettu esiin ainakaan näyttävästi näkökulmaa siitä, että toinen maailmansota oli itse asiassa taloussota. USA:n aktiivisuus johti siihen, että ns. voittajavaltioista vain NL ja Kiina jäivät kapitalistisen, USA-vetoisen talousjärjestelmän ulkopuolelle. Silloinen maailman talouskeskus, Eurooppa, jaettiin kahteen talousvyöhykkeeseen siten, että merkittävimmät osat ja iso osa Saksaa jäivät länteen. Kun otetaan huomioon tuolloinen Britti-imperiumi, jäi suurin osa maailman tuolloisesta bruttokansantuotteesta USA:n komentoon. Täysin johdonmukaisesti Yhdysvallat alkoi kiinnostua Kiinasta enemmän 1970-luvulla, kun ensimmäisiä merkkejä maan suunnasta kohti taloudellista menestystä saatiin. 

Euroopan yhteisö palvelikin mahtavalla tavalla Yhdysvaltojen talouden intressejä luomalla amerikkalaisille yhtiöille investointimahdollisuuksia Eurooppaan ja toimimalla samalla sen tukikohtaverkoston alustana. Ensimmäinen askel eurofederalismin vahvistamisessa otettiin Rooman sopimuksen (1957) jälkeen jo kymmenen vuotta myöhemmin, kun vuonna 1967 astui voimaan Brysselin sopimus, jolla sovittiin kaikkia kolmea Euroopan yhteisöä eli EY:tä, Euratomia ja Euroopan hiili- ja teräsyhteisöä palvelevien komission ja neuvoston perustamisesta. Vasta Amsterdamin sopimus 1997 korvasi Brysselin sopimuksen.

Amsterdamin sopimus loi vahvan elementin liittovaltioprojektille, EU-kansalaisuudelle, yhteiselle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle, EU-parlamentin aseman vahvistamiselle ja määräenemmistöpäätöksille. Vuonna 1992 solmittu Maastrichtin sopimus oli luonut jo pohjan yhteisvaluutalle lähentymiskriteerien kautta. Vaikka suomalaisille tätä ei kerrottukaan, äänestivät he vuoden 1994 kansanäänestyksessä myös oman vaivalla ja verellä saavutetun valuuttansa lopettamisen puolesta. Eurovaluutan kauaskantoiset seuraukset suomalaiset saivat kokea vasta joitain vuosia myöhemmin. Uutispätkät innostuneista kansanjoukoista nostamassa euroja automaatilla tammikuussa 2002 herättävät lähinnä myötähäpeää.

Perusluonne tai argumentaatio niin sanotussa Euroopan integraatiossa on ollut, että sille ei ole olemassa minkäänlaista vaihtoehtoa ja, että vain ylikansallinen päätöksenteko on menestyksen tae. Globalistinen ja uusliberalistinen ajattelu ei siis luota kansallisvaltioihin ja niiden äänestäjiin, vaan kokee ne uhkaksi, joka on eliminoitava pois ylikansallisilla päätöksentekorakenteilla. Merkille pantavaa on, että globalistinen ajattelu kammoaa myös hallitustenvälisyyttä, sillä se alistaa pahimmassa (tai parhaimmassa) tapauksessa ylikansalliset päätökset kansanäänestyksille (esim. Ranskan ja Irlannin kansanäänestykset Lissabonin sopimuksesta 2005). Iso kysymys on kuitenkin suvereniteetti, sillä ylikansallinen päätöksentekojärjestelmä kaventaa suvereniteettia.

On totta, että YK:n turvaneuvostoa voidaan luonnehtia ylikansalliseksi päätöksentekojärjestelmäksi, joka mahdollistaa mandaatillaan isoja operaatioita, kuten USA:n intervention Irakiin (ensimmäinen Irakin sota, 1991). YK:n turvaneuvoston ja EU:n ero on kuitenkin siinä, että turvaneuvosto ei pyri kasvattamaan valtaansa, vaan on sidottu YK:n peruskirjan sille suomiin valtuuksiin. EU sen sijaan on prosessi, joka sekä eräiden jäsenmaidensa kautta mutta myös itse tarvetta generoiden pyrkii ”syventämään integraatiota”. EU:n tunnuslause on nykyään ”moninaisuudessaan yhtenäinen”. Se sisältää tärkeimmän viestin, yhtenäisyyden, joka käytännössä merkitsee vallan keskittämistä, määräenemmistöpäätöksiä ja jäsenvaltioiden suvereniteetin kaventumista. Puhe määräenemmistöpäätösten lisäämisestä ei ole uusi asia. Pääministeri Paavo Lipponen lausui eduskunnassa jo vuonna 1998, Amsterdamin sopimuksen ratifiointia koskevassa eduskunnan lähetekeskustelussa, jota Helsingin Sanomat 13.2.1998 referoi: ”Lipposen mukaan Suomi haluaa lisätä määräenemmistöpäätöksiä, jotta yhteisön toiminta tehostuisi.” 

Lipponen totesi eduskunnassa myös ”Sitä kautta saamme enemmän vaikutusmahdollisuuksia yhteiseen politiikkaan. Meillä ei ole ehkä selkiintynyt se, että luovuttamalla ikään kuin kansallista päätäntävaltaa yhteiseen pöytään saamme enemmän päätäntävaltaa siinä tilanteessa ja suuret jäsenmaat joutuvat sitä luovuttamaan suhteessa enemmän”.

Lipposen kantava ajatus oli siis, että Suomen tulee luovuttaa päätösvaltaa, koska suuret jäsenmaat luovuttavat suhteessa enemmän. Matemaattisesti lause ei voi olla totta, sillä jokainen luopuu samoista oikeuksista. Poliittis-diplomaattisesti lause voisi pitää paikkansa, jos ketterästi diplomatiaa ja tiedustelua käyttävä jäsenmaa onnistuisi ajamaan etujaan kulisseissa. Suomen osalta näin ei kuitenkaan ole, sillä Suomi on nimenomaisesti noudattanut Lipposen doktriinia, jonka mukaan Suomen tulee suuntautua Saksan linjan mukaan ja mikäli eroja olisi, korjata omaa kurssiaan. Suomi on ottanut euroajopuun roolin.

Euroopan unioniin syntyyn keskeisesti vaikuttanut Jean Monnet muotoili EU-ideologian kaikkein rehellisimmin:

”There will be no peace in Europe if the States rebuild themselves on the basis of national sovereignty, with its implications of prestige politics and economic protection… The countries of Europe are not strong enough individually to be able to guarantee prosperity and social development for their peoples. The States of Europe must therefore form a federation or a European entity that would make them into a common economic unit.”

(Euroopassa ei ole rauhaa, jos valtiot rakentavat itsensä uudelleen kansallisen suvereniteetin pohjalta, ja sen vaikutukset arvovaltaiseen politiikkaan ja taloudelliseen suojeluun… Euroopan maat eivät ole yksinään tarpeeksi vahvoja pystyäkseen takaamaan vaurautta ja sosiaalista kehitystä heidän kansansa. Euroopan valtioiden on siksi muodostettava liitto tai eurooppalainen kokonaisuus, joka tekisi niistä yhteisen taloudellisen yksikön.)

Mikä on ”yhteisen taloudellisen yksikön” nykytila?

Euroopan unioni on perussopimustensa myötä kehittynyt (viimeisimpänä Lissabonin sopimus eli EU-perustuslaki) kohti liittovaltiota, päätös päätökseltä. Tälle löytyy Suomessa vahva tuki, yli puoluerajojen. Perussuomalaiset ostettiin loppujen lopuksi edullisella hinnalla edistämään EU-liittovaltioprojektia. Myydessään periaatteensa, myivät he hyvän tuotteen ja puolue-eliitti sai siitä korvauksensa. Voidaan sanoa, että Riikka Purran missio on ollut kaitsia puolue kuuliaiseksi, Purran omaa EU-ideologiaa vastaavaksi kokoomuslaistuneeksi, kuitenkin vähemmän solmiota, partavettä ja deodoranttia käyttäväksi järjestelmäpuolueeksi. 

Taustalla on se, että EU-liittovaltioprojekti tarvitsee aikaa. Parasta ajankäyttöä ovat valeoppositiopuolueet, kuten perussuomalaiset, jotka eivät kyseenalaista EU-integraatiota. Paljon on ehtinytkin tapahtua. Suomi on mukisematta hyväksynyt, että sen jäsenmaksut kohoavat sadoilla miljoonilla seuraavina vuosina, yhteisvelkapaketit Ukrainaan sekä tietenkin EU:n laajenemishalut, joista on luvassa miljardilasku. Purran saksista ei ole tietoakaan näissä kohteissa. Elvytyspaketti oli hyvä harjoitus tulevalle pysyvälle yhteisvelalle.

Suomen osalta on huomionarvoista, että EU-jäsenyyden myötä lopetettiin myös valtakunnansuunnittelu ja aloitettiin voimakas yksityistäminen. Tämä on olennainen osa euroglobalistista ajattelua. Suomen eliitti halusi, että valtio-omisteisesta raskaasta teollisuudesta päästään eroon. Näin myös kävi, kuten vaikkapa Rautaruukin, Enso-Gutzeitin, Outokummun, Nesteen tai Kemiran esimerkit osoittavat. Kun myytävää ei enää paljon ole, joudutaan kaapimaan laarinpohjia. Veikkaus, Posti, Finnair, VR ja itse asiassa koko lentoasemaverkosto ovat menossa myyntiin. Pankit ovat pääosin ulkomaisessa omistuksessa, olennainen operaatio oli Nordean perustaminen, jossa nielaistiin SYP ja KOP. Jotta ulkomaiseen omistukseen siirretyt liikepankit eivät saisi kilpailijoita, hankkiuduttiin vielä eroon Postipankista, jonka rippeet tunnetaan nykyään osana Danske Bankia. Yksityistäminen kuitenkin jatkuu ja sen tulevaisuuden näkymiin palataan kirjoituksen seuraavassa osassa. 

Kuten aina aiemminkin, jos Brysseliä ja valtamediaa kuunnellaan, olemme 2024 vaihtoehdottomassa tilanteessa. Yhteisvelalle ei ole vaihtoehtoa, kertoi Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 22.12.2024:  ”Suomen kannattaa auttaa unionia rakentamaan fiksuja yhteisvelkapaketteja”. Vanha itkuvirsi määräenemmistöpäätösten välttämättömyydestä ei myöskään ole muuttunut sitten vuoden 1998, jolloin määräenemmistöpäätöksiä vaati pääministeri Lipponen. Samaa vaatimusta määräenemmistöpäätöksistä on toistettu esimerkiksi entisen kokoomuslaisen europarlamentaarikon, nykyisen komissaari Henna Virkkusen toimesta (esim. HS Vieraskynä 31.1.2020). Pisimmälle unelmissaan siirtää valtaa EU:lle meni tasavallan presidentti Sauli Niinistö vuoden 2019 suurlähettiläspäivillä: ”Sanottakoon nyt selvästi: kannatan voimakkaasti EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista silläkin uhalla, että se vähentäisi tasavallan presidentin valtaoikeuksia”

Euroopan unionin liittovaltioprojekti on kulkenut pitkän tien, jota ovat viitoittaneet sellaiset nimet kuin Helmut Kohl, Romano Prodi, Jean Monnet tai Altiero Spinelli. Paavo Lipponen, Matti Vanhanen ja Juha Sipilä ovat olleet isojen Brysselin toimeksiantajien piksettipoikia. Yksikään integraatioaskel ei ole ollut riittävä. Aina on tarvittu lisää integraatiota, yhteispäätöksiä, uusia EU:n virastoja, tuomioistumia, valtaoikeuksia. 

Tähän kehitykseen Suomesta on löytynyt kuuliainen ja vankka tuki, olipa vallassa minkälainen hallitus hyvänsä. Suomi on rakentanut kaikki sen varaan, että euroatlantistinen suuntaus on lähestulkoon vakio ja Yhdysvalloissa mikään ei muutu. On mielenkiintoinen kysymys, miten Suomi toimii, jos Yhdysvaltain rooli Euroopassa heikkenee tai esimerkiksi Ranska, Saksa tai muutkin Euroopan maat haluavat tai joutuvat rakentamaan suhteitaan Kiinaan ja Venäjään itsenäisesti. 

Kaiken tämän keskellä meitä huojentaa kuitenkin edellä mainittu Helsingin Sanomien pääkirjoitus, että kaikki on hyvin ja fiksusti: Luvassahan on nimittäin fiksuja yhteisvelkapaketteja.